AUKI VAI EI

Kello on viisi aamulla, eihän huomaa otsikosta? Olen kyllä mielestäni hereillä, mutta nuppi herää näköjään hiukan viiveellä. Esikoinen tekee töihin lähtöä, minäkin starttaan kamun kanssa yllätysrundille, jahka kamu herää... Lähdemme vasta kasin jälkeen, mutta ajattelin hyödyntää tämän hyvän aamuisen luppoajan naputtelemalla.

 

Juhannus oli ja meni, sellainen vilahdushan tuo, ei paljon normimeiningistä poikennut. Ilmat olivat hiukan viileähköt, mutta eipä se suuremmin haitannut. Tämän aamuinen lämpötila on jo 11 astetta, yli kympin ja reippaasti. Linnut heräilevät ja linnunlaulu kuuluu. Eläimemme ovat hiukan vielä kohmeessa, onko jo aamu.

Tämän vuotisilla juhannusfestareillamme kävi pääsääntöisesti tuttuja henkilöitä, aattona parisenkymmentä kulkijaa. Vuosien saatossa pihallamme on ollut lukuisat juhannusfestarit, parhaimmillaan kävijöitä, juhlijoita, olijoita, telttailijoita on ollut päälle kolmenkymmenen. Vauvasta vaariin ikähaitarilla. Paljon riippuu toki ilmoista. Festarit perustuvat nyyttärimeinikiin ja leppoisaan yhdessäoloon. Monet ovat olleet yksinäisiä, jollakin tavalla siinä elämänsä vaiheessa hyljättyjä, eronneita tai karanneita, kaikille ovat ovemme olleet avoinna ja he ovat saaneet soluttautua joukkoomme. Monia ihmisiä on niiltä vuosilta jäänyt elämäämme. Ne pitkän kaavan mukaan ja suurella laumalla vietetyt juhannukset ovat olleet itselleni ne helpoimmat, olen lähinnä keskittynyt systerin kanssa ruuan laittamiseen ja esillepanoon, sen jälkeen vuoro on siirtynyt tiskaajille, siivoojille, ja itse olemme saaneet huokaista tai oikaista ruokalevolle.

On ollut nautinto kuunnella huushollaamista riippumatosta siinä valveen rajamailla, lintujen laulaessa, kärpästen pörrätessä, kesän tuoksujen huumassa, kissan kehrätessä päällä ja raukeuden levittäytyessä koko kehoon... Kun silmät ovat luppasseet auki ja kiinni, mutta ei ole tarvinnut evääkään väräyttää huushollin suhteen. Parhaimmillaan olen saanut herätä raukeiden körnöjen jälkeen siivottuun kotiin, päiväkahville ja leppoisaan meininkiin.

 

Mutta sitten tuohon taiteeseeni, mietin kovasti millä sanalla sitä kutsun. Milloin voi taiteeksi kutsua ja kuka voi? Luulenko itsestäni liikoja, jos ja kun maalauksiani taiteena pidän? Toki tähän, niin kuin moneen muuhunkin asiaan itsessäni pätee sääntö, jos en itse kunnioita, arvosta, ole hyvilläni, rohkaise ja kehu, itseäni kannusta, niin kuka sen sitten tekee. Välillä pitää itse olla se ensimmäinen ja ainoa, joka taputtaa olalle. Edes joskus tulee olla tyytyväinen itseensä ja onnitella jostakin, vaikka nyt taiteesta jonka on saanut aikaiseksi. Olkoonkin, että sen on tehnyt suit sait sukkelaan, ilman luomisen tuskaa, roiskimistekniikalla, pihalla ja elämyksellisesti, kuin tiukkoja taiteen peruskurinalaisuuksia noudattaen. Itsensä arvostamista ja tasoitustani yritän koko ajan opetella, sillä niin helposti sitä tulee itseään mollattua. Eikös se ole aika yleistä että kun joku kehuu vaikka puseroasi, vastaamme että tällainen vanha alennuskorista löytynyt nukkavieru... Miksi emme sano, että kiitos, tykkään itsekin.

 

Ideologiani on taiteessa, maalauksissani ja tuotoksissani se, että saan tehdessäni itse oppia ja hämmästyä. Kokeilen uusia juttuja, testaan, oivallan, yritän kerran jos toisenkin ja kanavoin aivoituksiani ja tunteitani värien kautta. Kaikkien ei todellakaan tarvitse niitä ymmärtää, arvostaa ja ostaa, ei todellakaan. Enhän itsekään ottaisi omalle seinälleni sellaista maalausta, joka ei kolahda, puhuttele tai josta en pidä. Sellaista joka ei anna jotain elämystä, ajateltavaa tai pureskeltavaa. Jotkut suurien nimien teokset eivät aukene ei sitten millään, joku toinen taas puhuttelee heti. Samahan on myös teksteissä, omien ja muiden. Silloin koen onnistuneeni, saavuttaneeni jotain, kun jokin työ puhuttaa ja aiheuttaa ajatuksia.

Monta kertaa meillä on jo valmiina ennakkokäsitys siitä mistä pidämme ja mitä haluamme. "Tykkään hillitystä, minulla on paikka siinä ja siinä, sen kokoinen, aiheeltaan sellainen, en voi sietää keltaista tai vihreää..." Parasta on seurata ja kuunnella sitä, kun jokin taulu valitsee itse uuden kotinsa, omistajansa. Muutama viikko sitten sain moista jälleen vierestä seurata. Eilen sain kuvia taulustani, sen sijoituspaikasta ja miten se koetaan omassa kodissa. Kuinka se oli hakenut ja löytänyt paikkansa, mitä se merkitsee ja kertoo heille tarinaa... Se on itsellekin huikeaa. Tällekin tauluhankinnalle oli paikka, värimaailma, selkeä mielikuva olemassa. Kunnes henkilö päätyi varastoomme koluamaan ja aivan muuta kuin ennakkoon oli suunnitteilla, Enkelipalloja-taulu puhutteli ja tuli valituksi. Se oli hieno hetki, kun he toisiaan silmäilivät, mittailivat ja puhuttelivat...

Näinhän se on monessa muussakin aihepiirissä, ainakin minulle. Kotimme(kin) olemme hankkineet sillä perusteella, miltä tuntuu, lähinnä minusta. Mies on saanut perehtyä muihin ratkaisuihin, neliöihin ja materiaaleihin, teknisyyteen. Tähänkin kotiimme muutimme nopeasti, kävin kerran sisällä, eteinen-olohuone-keittiöakselilla, hyvältä tuntui ja ostimme pois. Menneisyydessä yksi talo jäi vaivaamaan ja alitajuntaan se tunne muistuttelemaan, kun aikaa kului päädyimme sen talon ostajiksi ja asukkaiksi. Se oli juuri sitä mitä pitikin, se tuntui oikealta. Sama pätee vaatteisiin, tapetteihin, väreihin... joskus myyjät ovat ihmeissään kun sanon, että tiedän sitten mitä haen, tarvitsen tai haluan kun tunnen sen takahampaissani... Toki tällä hammasteorialla saan myös usein lisää tilaa ajatuksilleni, sillä osahan kavahtaa aika selvästikin, kun moisen huuhaamittarin vedän esiin. Mutta sellaiset hampaani ovat, tai liekö nuo poskilihakset ja leukaperien kiristelyt se syy. Jos kireys löysää, olen oikeilla jäljillä.

 

Hurjasti anteeksi uusille kävijöilleni, teitä on paljon, ehkä kavahdatte näitä teorioitani... Saatan joskus jopa aiheesta ja asiasta kirjoittaa, tosin harvoin itse kykenen sitä määrittelemään. Osalle tekstini aukeavat, osalle taas eivät.

Olen siis blogannut kuusi ja puoli vuotta, tämä on kolmas blogini. Käsittääkseni käsittelen aika rehellisesti ja monisanaisesti käsittääkseni vaikeitakin asioita, käsittääkseni osa säikähtää ja pakenee, osa taas on keikkunut käsittääkseni mukanani koko ajan, kaikissa blogeissa. Käsittääkseni kirjoitan ja elän aika pohojalaisen halki poikki periaatteella, en turhia kiertele, menen päin. On sitten aihepiiri mikä tahansa. Paljon olen siis kirjoittanut kipeistäkin aiheista kuten syövästä, vanhemmuuden ja elämän lukuisista puolista myös kääntöpuolista, kuolemasta, menettämisestä ja tuskasta... Kaikkeen tähän elämääni elämään heittäydyn siis mustanpuhuvalla huumorilla. Taiteessani puhun värillisestä mustasta, sillä pelkkää mustaa en maalaa tai käytä, vaikka joku saattaa sen tulkitakin niin. Mustalla on lukuisa eri sävyjä, tunnelmia ja vivahteita.

Tarkoitukseni ei ole loukata aivoituksillani tai maalauksillani ketään, mutta onhan tuota vastapotkuakin tullut ajoittain aika napakastikin. Kirjoittamisen ja maalaamisen, kaiketi pääsääntöisesti tekemisieni pitää mieluummin jättää edes himpun verran positiivinen jälkimaku, verrattuna siihen, että kaikesta jäisi paha jälkimaku. Itse karsastan helpostikin sellaisia energioita ja asioita ja ihmisiä, jotka eivät tunnu hyviltä. Koen sen myös muille oikeudeksi, minuakin kavahdetaan, saatan olla överi monenkin mielestä, eikä minun seuraani, juttujani, aivoituksiani tai taidettani kaivata. Se on ok, perustuu valinnanvapauteen, puolin ja toisin.

Eli kuulostelen itseäni, teen nopeitakin päätöksiä ja saatan jopa mieltä ja mielipidettäni muuttaa, kunhan minulla on sille tarpeeksi napakat perustelut. En näe siinä teoriassa mitään järkeä, että pitää kynsin ja hampain roikkua jossakin aataminaikuisessa teoriassa, kaunassa, katkeruudessa, vihassa tai tunnelmassa, jos löytyy keinot muuttaa mielipidettään tai antaa anteeksi, ei se tuskin haitaksi ole. Katkeruuden, vihan ja kateuden siemeniä minulla olisi paljon, toivon kuitenkin että niiden itämisprosentti jäisi alhaiseksi. Siksi pyrin löytämään keinoja, kanavia ja toimintamalleja, jotta en niitä kylväisi. Mutta meillä kaikilla on niitä erilaisia siemeniä, myös niitä ilon- ja positiivisuudensiemeniä, joita jokaiselle toivoisi ainakin vähän itävän. Kannustan kokeilla niiden kylvämistä.

 

On myös kyselty miksen vastaile kommentteihin, olen sen vuosien saatossa lukuisia kertoja perustellut ja asiaa makustellut, se on tällä hetkellä oma päätökseni jossa olen pysynyt jo kauan. Ihan siitä syystä, että niissä on menty välillä todella henkilökohtaisuuksiin sekä minun, että muidenkin kohdalla, kommentoijat ovat tapelleet ja ruoskineet toisiaan, loukanneet, jälkimaku on ollut aivan muuta kuin se mitä olen tavoitellut. Bloggaaminen ei ole tuntunut siltä miltä haluan sen tuntuvan. Samoin itse mietin myös sitä, että kenen kommentti on vastaamisen arvoinen, kuinka se määritellään? Onko se kommentti, johon minun pitää itseäni ja elämääni vieraalle anonyymille perustella, vai kiitos vaikka sydämestä. Mikäli minuun haluaa ottaa yhteyttä, se onnistuu kyllä, pelaanhan omalla nimelläni ja sähköpostiosoite löytyy tästä blogista, samoin verkkokaupasta. Tykkään yhteydenotoista, saan paljon kirjeitä, sähköpostia ja hihasta tarttumisia. Mukaan on tarttunut sitä kautta loistavia rinnalla kulkijoita ja ystäviäkin. Ne lämmittävät aina, on kuitenkin puolin ja toisin tärkeää, että ollaan ihmisiä ihmiselle. Moni on ehdottanut, että en anna anonyymien julkaista kommentteja ja tarkistan ne itse ennen kuin päästän eetteriin, jottei tule mielipahaa muille, mutta lukisin ja kokisin sen mielipahan ihan omin nokkineni. Sitäkään en halua, sillä olen saanut vuosien saatossa todella koskettavaa palautetta ja todella raastavia elämäntarinoita jakaa, ihan siitä syystä että joku on voinut ne anonyymisti kirjoittaa. Jos kykenen oman blogini kautta antamaan jollekin jotain, avaamaan kipeän lukon, olemaan vertaistuki puolin tai toisin, sanoittamaan hänelle määrittelemätöntä asiaa, niin silloin tunnen onnistuneeni. Mikäli minulle on annettu kyky jauhaa, kirjoittaa ja maalailla asioita, niin pidän sitäkin lahjana itselle.

Kirjoitan siis paljon elämästä, kas kumma myös elämän kipeistä asioista. En ole itse tällaista elämäntarinaa mielestäni valinnut, ainakaan tietoisesti. Mutta se on annettu minulle elettäväksi. Lukeminen on siis täysin vapaaehtoisuuteen perustuvaa, samoin kuin maalauksiini (taiteeseen) tutustuminen. Silloin olen onnistunut, jos jokin teksti, aivoitus tai maalaus herättää tunteita. Sehän toki saattaa olla myös negatiivinen tunne, miksi ei, onhan hyvä jos sekin pääsee ulos...

Ainakin itse maalaan ja kirjoitan paljonkin alkuperältään negatiivisesta tunteesta tai ajatuksesta lähteneitä asioita. Esimerkiksi lapseni kuolemaa koskevat asiat tai kauhean kova ikävä... ei ne aina lähtökohdiltaan ole ne positiivisimmat tunteet, joista lähden, mutta pyrin löytämään edes pienet hopeareunukset niillekin jauhamalla, menemällä päin ja käsittelemällä niitä. Uskon monen asian kantavan hedelmää ja jättävän positiivisen jälkimaun, kun se perustuu vapaaehtoisuuteen, eli tekstieni lukeminen ja maalausteni näkeminen on vapaaehtoista. Toivon, ettei sitä kukaan käytä rangaistusmuotona! Tämä on elämääni värillisen mustan ja lukuisien muiden tuubien kautta jaettuna, kiva jos kuljet mukana, mutta kiitos jos eksyit tänne sen yhden ainokaisen kerran.

 

Nyt avaan kiukaan, otan hivelevät aamulöylyt, kuuntelen sateen pauketta. Enää ei voi puhua ropinasta, kun tulee oikein kunnolla ja maahan saakka. On ollut kivaa saada kommentteja tännekin noista tauluistani. Vinkkinä vielä, että kun kuvaa klikkaa siinä näkyy tarkemmin tietoja taulusta, nimi, koko, materiaali ja se kaivattu hinta...;-)

Minähän siis olen aivan toivottoman käsittämätön tumpelo näissä teknisissä asioissa, vanhanaikainen dinosaurukseksi kutsuttu, tietyt jarruvivut ovat minulla niin juuttuneet ja poljen niitä vielä ruosteen lisäksi kaksin jaloin... Mutta yritän oppia, muuttaa mielipidettäni, kehittyä ja jalkautua lähemmäs nykyaikaa askel kerrallaan. Onhan tämä itselle yhtä soutamista ja huopaamista, jopa jännittävän kiehtovaakin, miten moni asia leviää, muuttuu ja hakee toimintamuotojaan. Olen siis oppimassa, opettelemassa ja toivoakseni myös oivaltamassa. En saanut linkkiä lisättyä sivuun, joten laitan sen uudelleen tänne, jotta voit päästä verkkokauppaani hämmentymään.

https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

Kohta minulla on kiire, sillä lipsahti taas muutama sana enemmän kuin kuvittelin. Eilen pakkasin, mutta nähtävästi tarvitsenkin  mukaan villavaatteita, sukkia ja ponschon, kesä tuntuu todellakin aika viliposalta. Olen menossa tuntemattomaan paikkaan, ihmisen luo, jonka olen varmaan kahdesti tavannut. Kiehtovaa ja kivaa, olen taas uteliaan into piukkana. Tsao!

Iso kiitos niille, jotka jaksavat minulle olla apuina;-)