KÄTKÖJÄ

Tongin vaihteeksi papereita, arvatenkin niitä minulla riittää. Useista eri kategorioista; epikriisit, talous, todistukset, piirustukset, aihiot, kuolinpesät, kirjoittajakurssit, näyttelyt, lehtileikkeet, suunnitelmat, toimintasuunnitelmat, omat ajatusvirrat, oma tuotanto...

Törmäsin vuoden 2014 teksteihini, kuinka suurta osaa niissä näytteli pelko, pelon lukuisat eri ilmenemismuodot. Mihin kaikkeen pelko voikaan meissä vaikuttaa? Voi ja todella paljoon. Kuinka pelko kykenee niin monia eri elämän osa-alueitakin lamauttamaan olemassaolollaan. Himmentämään, kompastelemaan askelissa, tajuamaan asioita viiveellä, säpsähdellen, kouristamaan, aiheuttamaan todella suurta fyysistäkin kipua ja lamaannuttamaan.

 

Kun luin aiheesta kirjoittamiani juttuja, kehoni muisti tuon krampin, se on edelleenkin erittäin helposti aktivoitavissa. Onnekseni pelko ei enää ole jokapäiväistä. Pelkokiintiö pahimpine pelkoineen on tosin täyttynyt. Pelko sai sen mitä vuosikausia meille tarjoilikin, se voitti, sai haluamansa. Minut ja meidät jyrättiin, annoimme sille kaikkemme, antauduimmekin kenties. Tällä hetkellä koen olevani kutakuinkin peloton, se on mieletön olotila, vaikka aihioita ja pelon siemeniä on kyllä tarjolla, jos niille antaa tilaa. Mutta kun mittasuhteiltaan on elänyt ja ollut nokatusten pelkonsa kanssa, selkä seinää vasten, tällä hetkellä en voi sanoa pelkääväni. Tai en oikeastaan tajua, vaikka pitäisikin pelätä. Pelko on sanana vahva, mielestäni sitäkin käytetään aivan liian heppaisin perustein. Jännittämisellä ja pelolla on hiuksen hieno raja, moni luulee pelkäävänsä, vaikka jännityksestä onkin kyse. Tosin mielestäni jännitystä voimme kokea myös positiivisista asioista, mutta en ainakaan itse saa yhteyttä positiivisuuteen ja pelkoon.

 

Miksi nyt näistä aloin jauhaa, en tiedä. Tässä siivoan, pölyjä pyyhin, papereihin törmään. On huikeaa löytää omia aivoituksia muualtakin kuin näistä blogeistani, ne kertovat niin paljon, kätkevät sisäänsä. Jälleen kerran luukutan, hehkutan ja kannustan muitakin kirjoittamaan ajatusvirtojaan ylös. Niissä on paljon arvokasta tietoa, ennen kaikkea itsestämme, elämästämme ja tunteistamme. Vaikka se yksi ainokainen sana, joka kuvaa tunnetilaa tai sitä hetkeä, siihen vaikka päiväys lisäksi. Kun ne sitten joskus yhdistää, lukee pötköön, löytää kenties itsensä.

Kirjoittajakursseilla olen tehnyt lukuisia erilaisia harjoituksia, minuun pätee sellainen totuus, ettei ole aihetta mistä ei voisi kirjoittaa. Olen kirjoittanut kesäkassista, omenoista, gladioluksesta, saunasta, säilömisestä...

Taidanpa naputella ajatuksiani pelosta, vuodelta 2014 siis...

 

"Pelko, on saanut uudet mittasuhteet, äärettömät, mittaamattomat.

Niin kuin minä luulin, pelkoa hallitsevani, tulevani toimeen sen kanssa.

Hah, luulin!

En luule enää, sillä minut on nujerrettu, alistettu, kahlittu ja pelkooni vangittu.

Pelko väreilee iholla, pelko leijuu keholla,

pelko lymyilee unissa, pelko kouristaa lihakset.

Pelko odottaa jokaisessa aamussa, pelko peittelee minut iltaisin,

pelko peseytyy kanssani, pelko jakaa arkeni.

Jokaisessa henkäyksessäkin on ripaus pelkoa, kuulen sen.

Pelokkaan värinän.

Pelko istuu olkapäälläni, pelko kuristaa kurkustani, pelko on kaikkialla.

Voisitko joskus hellittää otettasi, edes hetkeksi?

Pelko, pelkään sinun ainaista läsnäoloasi.

En tunne enää itseäni, pelkään pelkoani."

 

Niin, tuon olen kirjoittanut syksyllä 2014, eipä tiennyt mammapolo silloin mitä on edessä, millaisiin mittasuhteisiin pelkoni vielä viritetään. Onneksi en tiennyt, olisin pian pelännyt.

 

Olen myös kirjoittanut tuolloin itkusta, nyt tiedän siitäkin enemmän, jotain raadollisempaa, mutta tässä silloinen virtaus...

 

"Itkun sanotaan puhdistavan, antavan tilaa ilolle.

Poskilleni kaivautuvat urat, itkuni tunturipurot.

Silmäni hohtavat kyynelistä, peilaavat valoa.

Miksi en puhdistu, vaikka kuinka itken, annan kyyneleideni valua, valtoimenaan...

Usein, toistuvasti, annan tilaa ilolle.

Ilo, sinun vuorosi!"

 

Mikä se silloinkin itketti? Itkenkö yhä samoista syistä? Kuinka syvät nuo tunturipurot nyt ovatkaan poskillani? Onko itkuni muuttanut muotoaan, ymmärränkö itkuani. Itkenkö liikaa, passelisti, harvoin, yllättäen, odotetusti, märästi vai kuivasti. Itken kun itkettää, voin itkeä tänään myös hyville asioille, sillä niitäkin on. Välillä mietin kannattiko jo silloin ja silloisista syistä itkeä?

 

Aika, sitä olen jauhanut monilta eri kanteilta, usein ja todellakin toistuvasti.

Tässä pätkä silloista aikajanan kuvausta.

 

"Elämämme aikajana, se on käsissämme.

Kunpa voisimme jättää menneen taaksemme,

haudata tehdyt virheet ja elämämme erheet.

Keskittyä vain tähän hetkeen ja tähytä tulevaisuuteen, ilman menneisyyden painolastia.

Kunpa kykenisimme näkemään,

pitkälle,

pitkälle tulevaisuuteen.

Ja uskomaan alkavaan aikajanaan, sen mahdollisuuksiin.

Kunpa jaksaisimme..."

 

Niin jaksettava on, vaikka painolastia, menneisyyttä ja kokemuksia on plakkarissa vaikka kuinka. Tällä hetkellä ne painolastit koen myös erittäin arvokkaiksi asioiksi, muistoiksi joita vaalin, kaikkine kommervenkkeineenkin. Liekö huuhailujeni ansiota ja syytä, kykenen yhä leijumaan päivittäin hyvissä asioissa, löytämään ne hopeareunaiset muistojen pilvet. Keskittymään niihin hohtaviin ja kirkkaisiin pieniinkin asioihin, vaikka tarjolla on jos jonkinlaista pilvimassaa ja pilviharsoa. Tämäkin onnistuu helpommin kun teen tötterön sormistani tai katson suoraan vaikka rullan läpi, rajaan katsomani kohdan juuri niihin hopeisiin reunoihin, joista saan voimaa. Jätän ne synkimmät pilvimassat rajauksen ulkopuolelle, muutenhan sitä pian alkaisi pelätä pilvenliikkuja odottaa niitä vielä mustempia pilviä. 

 

Olen myös ollut, käynyt, elänyt ruuhkassa. Niin ollut vai olenko edelleenkin, varmaan aina olen ruuhkauttamassa asioita. Tukkona...

 

"Sisälläni sinkoilee, ruuhka.

Tunteeni ovat ruuhkautuneet, aiheuttaneet kaaoksen.

Ruuhkani koostuu negatiivisista asioista.

Kuinka saan ruuhkani purettua,

mistä aloittaisin?"

 

Onneksi tällä hetkellä ruuhkassani on myös paljon positiivisia asioita, joita puran ja lokeroin, papereihin kirjaan ja kansiin kokoan. Mutta ruuhkaa on joo, jos jonkinlaista, se ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä.

Paljon olen myös mitannut, maistellut, haistellut, hiplannut ja  määritellyt onnellisuutta. Milloin ihminen on onnellinen? Tarpeeksi onnellinen. Onko onnellisuutta enemmän kuin onnettomuutta, kuinka paljon vaakakupissa on kumpaakin. Tavoittelenko onnellisuutta vai vähempää onnettomuutta? Kuka sen oikean suhdeluvun määrittää. Voiko jonkin onnellisuuden tilan lukita, kuin vaikka lainan korkokaton viideksi vuodeksi, lukitaan onnellisuuden kiinteä korko 6.97 prosenttiin. Se voi siis mennä huoletta sen yli, mutta se ei ainakaan mene viiteen vuoteen sen alle. Onko se silloin hyvä mittari, olla hiukan joka tapauksessa positiivisella tuli vastaan sitten vaikka ja mitä seuraavan viiden vuoden aikana. Mieluummin vähän edes onnellinen, kuin aivan kauheasti tai vähäkään onneton. Samalla mietin mikä onnellisuuden kiinteä korko olisi ihmisille siedettävä, nappasin tuohon aika alhaisen esimerkkiluvun, miksiköhän. Pitääkö olla huolissaan? Olisiko vastaava luku oltava jossain kymmenissä prosenteissa, jotta se edes onnellisuudeksi noteerattaisiin noin niin kuin yleisellä onnellisuusmittarilla mitattaessa. Enpäs tiedä, sillä olen tottunut räpiköimään aika alhaisissa lukemissa itse, sattuneista syistä. Tai saanko onnellisuuskiksini aika pienistäkin ripauksista, saan! Onko turhaa edes tavoitella isoja ja epärealistisia lukuja, muidenkaan, sillä harva kykenee niitä säilyttämään. Tai sitten pitää olla todella valppaana moisissa pörsseissä, jotta saa lukittua hyvälle tasolle onnellisuutensa, eikä tyytyä pieniin lukuihin. Kyllä se vaatii hiukan arpaonneakin, ei ne ainoastaan omat ratkaisut siihen vaikuta. Kun kuplaan tulee kupru, ne prosentit ropisee aika nopeastikin. Jostain syystä tulee mieleen säkkituoli, josta pöllähtää styroxpalloja ympäriinsä pienestäkin reijästa, ja säkkituoli tyhjenee ja lässähtää aika nopeasti. Täytyy etsiä reikä, kenties paikata se ja hankkia uusia styroxpalleroita, toki moni kantaa siinä vaiheessa koko komeuden roskalaatikkoon. Vaihtaa ehjään, ostaa uuden onnellisuuden, eiku siis säkkituolin... Sen mitä olen ihmisyyttä ja elämää tästä vinkkelistä seurannut, muutaman vuoden oikein urakalla sivusta seurannut elämänmenoa ja ihmisyyden vaiheita, olen moista havaitsevani.

 

"Yritän saada sinut kiinni.

Tulisitko edes hiukan vastaan, että sinut tavoittaisin?

Kosketuksesi saavuttaisin.

Yritän vaikka kuinka,

ryömien, nöyrtyen, anoen, kurkottaen, tavoitellen, maanitellen ja itkien.

Onnellisuus, miksi teet tämän minulle?

Miksi et anna koskettaa itseäsi, pienen hetkisen?

Edes onnellisen henkäyksen.

Onnellisuus, mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että käyttäydyt näin?

Anna minun hyvittää, pyytää anteeksi, jos olen sinua loukannut.

Kaipaan sinua niin, Onnellisuus."

 

Kas kummaa tulostimestamme loppui muste, nyt on hankittu iso uusi patruuna, onpahan taas millä tulostella.

Nyt minua alkoi kiehtomaan suunnattomasti ajatus kylmästä juhannuksesta, villasukista ja hautautumisesta koneelle. On taas muutama aihepiiri, josta voisin naputella. En tietenkään kaikkea tulosta, paperiversioiksi halua. Mutta jokin juttu paperilla näyttää, tuntuu ja kuulostaa erilaiselta kuin koneelta luettaessa. Teksti muuttuu paperilla, käsissä ainakin minulle aidommaksi ja konkreettisemmaksi. On minulla myös iso kirjapino, josko sitä kahlaisin, muidenkin paperituotoksista oivaltaisin. Pitää muistaa laittaa niihin omiinikin aivoituksiin sitten se päiväys, jotta kykenen taas muutaman vuoden kuluttua paikantamaan ajatusteni kätköt. Tai viimeistään kiikkustuolissa, tai sitten lapsenlapsenlapset lukevat Tiina-mummun kätköjä, niitä on varmasti hirmuiset pinot.

Koitappa sinäkin tehdä omat kätkösi, tai kaivaa entiset kätköt esille...