KJÄH!

Kuinka syvä, moniulotteinen, aistikas ja kuvaava otsake. Kjäh!

No onpa joo, kaikkia noita. Jätin maalaukseni autotalliin kuivumaan, tulin sisälle, istuin koneelle, siinä se otsake tupsahti. Tipahti, pläts ja kjäh!

 

Torstaissa mennään, takana hyvien asioiden viikko, kaikkinensa koen olevani positiivisesti plussalla. Joillekin avoimille asioille on tullut täytettä, sehän kummasti helpottaa. Keventää, antaa potkua. Olen iloisen positiivisen nöyrästi hämmentynyt ja kiitollinen tämän viikon asioista... Jospa se risukasaan se aurinkokin, joskus.

Matalapainetta on ollut ilmassa, sateita, kuuroja, sellaista lössöä keliä, mutta entäs sitten. En ole sulanut, vaikka sitä odotankin kuumeisesti. Rasvanpolttoa nimittäin... Kun sitä kuvittelee että rasva auringossa sulaa, mutta kun ei paista. Sitten on käännettävä ajatuskuviota, että se onkin tuo hiostava matalapaine joka sulattelee todella syvimmistä kerroksista saakka, ainakin pinnassa on hiki. Illalla olin tanssimassa tuollaisessa pintahikiolotilassa, kun se on pysyvä olotila koko tanssi-illan, kuvittelen sen myös polttavan syvältä kertynyttä rasvoitusta. Ainakin peilikuva sitä kertoo, kiiltää ja tirisee... Kjäh, ei jaksa kiinnostaa, ei niin. Seuraava aihe.

 

Joulukortteja tein ystäväni kanssa koko maanantai päivän. Idea lähti ystävästä ja sellaisesta uudesta mankelivehkeestä, en muista sen laitteen nimeä. Olimmeko ajoissa vai pahasti myöhässä, jos noin niin kuin ajattelee aihepiiriä. Jää nähtäväksi. Mutta jälleen minulla lähti mopo käsistä, olihan se kivaa hommaa, kunhan pääsi kiinni ajatusmaailmaan ja ideologiaan. Hyvä päivä joulukortteilulle, heinäkuun kymmenes. Aiheen vaihto, ei ehkä uppoa kaikille joulukortit heinäkuussa. Kjäh!

 

Siirsin maalaukseni nyt autotalliin, siellä on autotalliateljeeee'e. Toki runsas ilmankosteus vaikeuttaa tai ainakin hidastaa kuivumista, joten kannan töitäni sitten sisälle kuivumaan. Onhan se tietenkin yhtä ramppaamista, voitte kuvitella sisälle kulkeutuneen hiekan määrän. Minä paljain varpain ja kuusi avustajaa neljällä tassulla. Siinä on muutama hiekanmurunen saanut liikettä. Koko eläinlauma on ollut apuna, jotensakin huvittavia, aina pitää olla siellä missä mamma. Mutta valokin on ulkona erilainen, ja tilaa on keittiötä enemmän. Toki jätesäkkivuorauksia saan sielläkin harrastaa, mutta roiskiminen on rennompaa.

 Viestittelin yhden sairaalakaverin äidin kanssa. Laitoin kuvia tuotoksistani. Sain vastauksen, että heillä lapset saavat aikaan tasan samanlaista roiskittua jälkeä, eikä hän ymmärrä töistäni yhtikäs mitään. Kjäh! Kuka ymmärtää ja mitä, sehän siinä hauskaa onkin. Että huvitti moinen suora kommentti. Mutta ei se intoani laamaannuttanut, päinvastoin, mikäli töissäni näkyy lapsellisuus sehän on vain hyvä asia. Toki tuokin lapsellinen-sana jäi pyörimään. Olenko lapsellinen, kolmi-lapsellinen vaiko neli-lapsellinen. Pitääkö siihenkin minun kangistua, enpä kangistu vaan vaihdan ilmaisun lapsenmieliseen. Siinä ei ole kaiketi niin paljon sävyeroja, että pitäisi alkaa saivartelemaan.

 

Äsken kävin Aurinkolapseni haudalla, voi sitä kukkaloistoa ja kauneutta. Daalian kainaloon on ilmestynyt uusi enkelipatsas, sellainen lastani kuvaava, asennoltaan tuttu. Ilokseni purskahdin itkua tiristelemään kun tajusin tuoreen neilikkakimpun haudalla, kaukainen ystävä Kaliforniasta oli sen käynyt viemässä. Hän ei ole sitä kertonut, mutta ynnäsin yksi ynnä kaksi hautaa ja yhtälö oli selvä. Ystäviä on yhä ja ympäri maallista palloa. Siitäkin olen kiitollinen ja ylpeä, ne ystävät ovat lapseni ansiota, heitä on paljon jotka kulkevat yhä mukana. Yhä hänen tekonsa kantavat, kannattelevat, mikäs tässä on ollessa. Hyvien asioiden muistutellessa olemassaolollaan. Toki eihän se ikävääni vähennä, ei, mutta se antaa minulle myös energiaa jaksaa jatkaa, olemista, elämistä, huuhailua ja kokemista. Kjäh, varmaan se olikin Aurinkolapseni turskahtava naurahdus, joka otsakkeeksi päätyi. Seuraava aihe.

 

Minulla on käynyt myös vieraita, ihmisiä jotka kulkevat mukana. Viikolla kahvittelin yhden taulunostajan kanssa, hänelle olen tehnyt morsiuskimpun (tasan) kaksikymmentä vuotta sitten ja hän on kulkenut tarinoissamme mukana. Hyvä kohtaaminen, paljon syviäkin asioita ja aihepiirejä jaettavaksi. Paljon olen liikkunut myös yhden suhteellisen tuoreen ystäväni kanssa, meidät on yhdistänyt aikoinaan syöpälapset ja vertaistuki. Kuinka helppoa on kulkea ihmisen kanssa, jolle mikään aihepiiri elämässä ei ole tabu, voimme hölistä ihan mistä vain. Eikä meidän reissumme todellakaan ole mitään hartaita tai märinöitä. E'hei. Eilen saimme tansseissa palautetta iloisuudestamme, kuinka se on meissä. Hyvä jos on, sillä tanssihan on iloinen asia, miksi se ei saisi naamasta näkyä tai naurua kirvoittaa. Ainakin minä menen tansseihin ilostumaan, tankkaamaan positiivista energiaa. Toki jos homma menee ruttuturpaiseksi, lähden pois, etten muiden iltaa pilaa. Sehän on oma valinta, monikin asia. Minä niin tykkään aidoista asioista, musiikissa, ihmisten kohtaamisessa, aivoituksissa, ruuassa, olemisessa yleensä. Sellaisesta paljasvarvastouhusta, noin niin kuin verrannollisesti. Paljasvarvastouhua minulla on kyllä konkreettisestikin, kun tarkemmin ajattelen. Illallakin lähdin tanssimaan paljain varpain, kengät kädessä. Matkalla piti tarkistaa onko minulla edes omat tennarit mukana, muuten olisi pitänyt vetää luomuna koko tanssikeikka, paljailla varpailla. Kjäh, oli omat tennarit.

 

Nyt alan tekemään kasvis-lohipastaa, sillä lapsia saapuu töistä ja maailmalta kotiin. Ensi viikolle on tulossa vieraita, tälläkin viikolla on ollut Mökömajassa tungosta, käpäsin myös Oulussa. Niin ja onhan myös sukuloitu, kesävieraita on ollut maisemissa. Kiva on nähdä ihmisiä, välillä pitkienkin aikojen takaa. Mutta nyt tsekkaan taulut, onko niihin pörrännyt hyttysiä kuivumaan ja sitten sitä ruokaa. Tämä tärkeä raporttini olkoon nyt tässä. Kjäh!