SARANA(NANA)

Nirrriinää, nariinaaaa, suuurriinaaaa, niiir, naaau, riiik, nir, riiik, nauurk, siiir, viikr, viiiiikr, srrin, naaariinnaaa, narinnnnanannana. Niukuuu, naukuuu.
 

Riippuen mitä ovea ja saranaa kuuntelee. Siihen vaikuttaa myös tuulensuunta, oven paino, ilmavirrat, liikehdintä, rasvaukset, kireydet, laivan keinahtelut, aallokot... Ei vaiskaan tarkoitan nyt ihan kotona olevia ovia, muutamaa niistä olen kuunnellut. Kun nyt olen ikään kuin pakotettu sohvalle, joutessani olen sitten keskittynyt yhteen ja välillä toisen asiaan, narinaan ja saranaan. Nyt kun saan olla yksin kotona, suljen kaikki metelinlähteet, nautin kaipaamastani hiljaisuudesta. Se on myös musiikkia korville, hiljaisuus.
Kun makaan olohuoneessa sohvalla on lasinen takaovi usein auki, ainakin raollaan. Takaterassilta pääsee Naukulan kautta katetulle terassille, siinä on sellainen keveämpi ovi. Ne narisee tasatahtia, välillä vuorotahtia. Makkarissamme on ikkuna auki, ovi raollaan, sekin ovi narisee vireessä. Niinpäs ääntelee ikkunankin saranat. Muutama kaapin ovi narisee myös. Oletkos koskaan ajatellut kuinka paljon pientä liikettä on koko ajan vaikka nyt noissa ovissa, kun ikkunat ovat auki ja on ristivetoa. Entäs tämä emäntä, kauhea narina koko ajan, ainakin sisäinen, henkinen ja kokonaisvaltainen. Polvet narisee, niska narisee, selkä se vasta narisee, olkapäät, ranteet, leuat. Suusta tuleva ääntely on yhtä saranan naukumista, se vähä mitä ulos päästelen.

Samaan aikaan omaa olotilaani ja tilannetta naristessa ajattelen syvällä kunnioituksella Aurinkolastani, ei se tyttö pahemmin, saati turhia ja liikoja narissut. Vaikka tasan tarkkaan olisi ollut syytä, ennen kaikkea aihetta. Kun itse kokee näitä lääkehuuruja, ensin sairastelun huippuhetkihuurut ja narinat, ei voi olla kuin ihmettelemättä, millä sisulla se tyttö veti. Mutta hän osasi aina ajatella asioista parhaat puolet, opettaa minua ja muutakin perhettä siihen. Samaan aikaan kun itseä vähän keuhkoista rouhaisee, verrattuna siihen kuinka vakavasti syöpä lastani, ja muitakin syöpään sairastuneita rouhaisee, itsellä se on pientä verrattuna siihen kun kyseessä on ISO asia.
Eikä yksistään sairaus ja lääkkeet, matkalla myös paraneminen aiheutti tuskaa. Se matka oli suunnattoman monimutkainen ja suunnattoman pitkä, kaiketi sen pituudesta olen edelleenkin kiitollinen, siinä mielessä pituudesta, että lapsemme sai olla kanssamme pidempään. Mutta kuinka vähän siihen matkaan, aikaan, tarinaan mahtuikaan narinaa. Kyllä se oli enemmänkin hörinää ja pilkettä, nautintoa ja elämisen iloa ja paloa! Sama kunnioitus avautuu myös paljon laajemmalle, lukuisiin muihin elämäntarinoihin, mutta kiteytin sen nyt oman lapseni kautta.

Ottaa koville tämä sohvailu siis, eihän huomaa, mutta yritän ottaa kerralla nyt iisisti ja hoitaa itseni kuntoon. Minulla kun on tapa, paha tapa lähteä tempomaan aina puolikuntoisena. Lukuisia kertoja menneenä työaikanani, olin sitten työntekijä tai yrittäjä, näin tein. Ja tässä on tulos, eipä se minusta sen parempaa ihmistä tehnyt vaikka sairaana töitä teinkin, varsinkin kun luulin olevani korvaamaton.
Yhtä heikko ja arka pöpöille, samalla tavalla niiden kaadettavissa, ja narinalle altis.

Ystäväni kanssa viestittelimme, heillä on entinen syöpälapsi ja kantasolusiirron kaikkine kommervenkkeineen saanut nuori. Kuinka paljon se edelleenkin määrittelee elämää. Ystäväni kertoi koulupalaverin jälkeen, että oma normaali on toiselle epänormaali. Muut olivat päätään puistelleet kuultuaan. Lääkärin lausunnoissa on paljon vielä huomioitavia asioita, jotka soljuvat omassa elämässä jo tavallaan omalla painollaan, ilman että ne ovat sen suurempia esille tulevia asioita. Niiden kanssa kun oppii elämään, ennen kaikkea kun on voitettu taistelu, saavutettu elämä jota voi elää. Isojen asioiden rinnalla pienet asiat eivät nyt niin kauheasti aiheuta narinaa. Niiden kanssa on myös opittava elämään, sehän on tavoite. Niiden kanssa pystyy myös elämään, sekin pitää muistaa. Onhan myös tarinoita, jotka juuttuvat ja jäävät johonkin tilanteeseen, eikä kyetä löytämään keinoja ja paukkuja niiden kanssa elämiseen. Siitähän tulee silloin pitkä nariseva tarina.

Minäpä reipastuin ja tein perheelle iltaruoan, bbq-kanaa, riisiä, salaattia pääsääntöisesti oman pihan tuotoksista, tapu tapu, itseäni taputan olalle. En ole kauhean vaativia kokkaillut, kun ei ole oikein ollut tasapainoa kattiloiden kanssa häärätessä ja on muka niin heikottanutkin ajatella ruokaa. Se on kuulkaas sairauden mittari meikäläisen kohdalla se, ettei ajattele ruokaa tai ei maistu. Olen siis käynyt aika pipinä.
Kyllähän tässä narisevassa ja keinuvassa paatissa olisi tuota tekemistä... vaikka kuinka, mutta yritän katsoa läpi sormien ja keskittyä lepäilyyn. Imuriakaan en ole tanssittanut. Toisaalta sitten kun on oikein hiljaista voin kuulla paljon muutakin kuin saranoita. Jospa alkaisin kuunnella vaikka iloisesti laulavia lintuja, kikattavia koululaisia, perhosia, tuulen leikittelyä, kynttilän liekin ritinää, kissan kehräystä. Silloinhan minunkaan ei tarvitsisi olla nariseva ja narista kuin sarana, eikä olla sarananana.
Niin kerta!

Tuli myös mieleen, että voihan sen oven nostaa pois saranoilta, jos liikaa naukuu... Ihan vaikka seinää vasten kököttämään.