PINNALLA

Pinnalla

Yhdessä

Aloin kirjoittamaan, mutta itse asiassa taidankin päätyä maalamaan. Tai viimeistelemään taulun, jonka nimi on Pinnalla. Mutta voinhan kuitenkin rääpäistä jotain, mikä nyt on pinnalla ja mielessä päälimmäisenä. Pinnalla siinä mielessä, että mitä sitä elämässä onkaan pinnalla olevia asioita, juuri tässä hetkessä.

Pinnalla on sateet, pilvisyys ja matalapaineet. Ärsyttää, toisaalta ihan sama, jos on tuota sadetta kerran varastossa, tulkoon tihkuna pikkuhiljaa, jos on tullakseen. Mieluummin ehkä tihkuna kuin kauheana rankkasateena.
Mattojen kuivaksi saaminen onkin sitten pitkäkestoisempi prosessi, sillä meillä onkin yllättäen mattopyykkiä. Kas kummaa kun koiravieras hämmentyi kaikenkarvaisista eläinhajuistamme ja merkkasi kaikkiaan viisi mattoa... Mutta nyt olemme jo lupaavasti lähes kuivaksi saaneet matot.

 

Pinnalle on noussut myös suru aiheena, sen käsittely, kuinka rankkaa se onkaan. Sillä edelleenkin koen, että olemme surutyössämme, surussamme, todellisuudessamme hyvällä mallilla, uskoakseni jopa pinnalla. Kun jälleen kerran auki revitään ja arvet ratkotaan, sattuuhan se, uudelleen arpeutuminen vie aikaa.

Olen saanut paljon sydämellistä ja lämmintä palautetta, missä olenkaan kulkenut. Samalla se on rankkaa, kun itse koen olevani jokseenkin jopa hyvinkin pinnalla asian suhteen, sitten saan muiden kokemia itkuvyöryjä missä liikunkaan, kun tarinamme jälleen rantautui ja nousi pinnalle. Mutta onhan se tärkeää, että ihmiset uskaltavat kertoa ja näyttää tunteensa, päästää ne pinnalle, havahtua omaan elämäänsäkin. Kai se perspektiivi pysäyttää ja siirtää moniakin pinnallisuuksia itse kunkin omassa elämässä. Kun kokee toisen tarinan kautta, mitä se elämä voikaan olla, kun ei aina itse voi määrittää onko pinnalla vai ei. Se ei ole omista valinnoista kiinni. Samoinhan itsekin kyllä eläydyn ja myötäeläen koen muiden tarinoissa, pintaakin syvemmältä. Kun olen itse kuulijan, katsojan tai lukijan roolissa. Märisen kyllä lehtijutuille, tarinoille ja todellisuudelle.

Minulle on noussut ajatuskuvio myös siitä, kuinka usein annetaan ohjeita piirtää ja kuvittaa, luoda oma elämänsä käsikirjoitus ja aarrekartta. Voihan senkin tehdä, olen itsekin piirrellyt, mutta kuinka sitten kun aarrekartta ei toteudukaan sellaisena kuin olen sen kuvitellut. Kun annetaan elettäväksi sellaista, mitä ei kuunapäivänä kuvitellutkaan omalle kohdelleen. Harvapa aarrekarttaansa suunnittelee tai ajattelee vastoinkäymisiä. Eikös se aarrekartta yleensä koostu elämän onnellisuuksista, mielestäni jopa pinnallisuuksista. Toki tälläkin hetkellä minulla on jonkinlainen visio siitä, millä keinoilla pysymme pinnalla, mutta en näe tarpeelliseksi määritellä sitä pinnallisilla asioilla. Ymmärrätteköhän yhtään mitä yritän selittää? Naurattaa ihtiäkin kun moista yritän sanoittaa. Tarkoitan kaiketi sitä, että oman elämän arvomaailma on selkiytynyt ja jonkin verran myös muuttunut, ja on edelleenkin muutoksessa. Elämä hakee muotoaan. Siihen ja tulevaisuuteen vaikuttaa kaikki eletty ja koettu.

 

Samaan aikaan mietin, kuinka voin tänne tämän hetken pinnallisuuksia ja kevyempiä asioita kirjoittaa, sillä kävimmehän syvemmällä aiheissa. Toisaalta minä elän niin hetkessä, että syvienkin vesien yllä on ne pintavedet ja pinnalla olevat asiat. Ne Luojan kiitos kelluvat siinä ja ilahduttavat. Pinnalla on kauneutta, kepeyttä, leikkisyyttä, uutta, toivoa, suunnitelmia, vastauksia... Kaikki ponnistaa ja kelluu elämämme ja tarinamme pinnalla, sen päällä. Pinnalla kelluu hyvien asioidenkin lauttoja, onneksi niitä kertyy ja ne pysyvät pinnan päällä, niillä on siihen omat keinonsa. Pinnaltakin on tiukat rihmastot menneeseen, samaan aikaan ne ankkuroivat tarinaamme, juurruttavat ja antavat perspektiiviä. Niiden asioiden vuoksi ja avulla nykyisyys on pinnalla.

 

Olenkos joskus kertonut olevani koheltava tohelo, sellainen tollotäti? Olen, jälleen kerran tuntuu, että sattuu ja tapahtuu kaikkea tyhmää, ennalta suunnittelematonta ja kaikkea muuta kuin pinnallista. Eilen ostin meille uuden imurin. Tein moisen vaativan laitehankinnan ilman miehen mielipidettä ja asiantuntevaa apua. Menin vain ja ostin, aloin intona imuroimaan. Meillähän on ollut käytössä sellainen ihmeimuri viimeiset kuusi ja puoli vuotta. Hankimme sen Aurinkolapsemme ensimmäisen kantasolusiirron jälkeen. Se imuri suodatteli, puhdisti, teki taikoja ja raikasti. Hyvä vehje niin kauan kuin oli hyvä ja niin kauan kuin kesti. Meillähän moisella vehkeellä ajetaan joka ikinen päivä, oli pyhä tai arki satoi tai paistoi. Juhlapäivinä ajelemme kahdesti tai jopa kolmesti, johtuen eläintemme määrästä ja irtokarvoista, tassuhiekoista ja suuresta perheestämme. No niin, siihen eiliseen imuriin. Se oli edelliseen verrattuna, ketterä, notkea, kiva, letkullinen ja paljon erilaisia suulakkeita. Minähän pääsin sillä taas uusiin paikkoihin ja nurkkien sokkeloihin ja kaappien väleihin helpommin. Tanssin vehkeen kanssa, nautin. Kas kummaa loppupäivästä nettiyhteyksiä ei huushollissamme ollut ja sekös aiheutti jalkojen töminää. Lopulta illalla alkoi moinen asia jälleen selviämään, kun kyseltiin mitä kaikkea olenkaan imuroinut... Olin imuroinut nettiyhteydenkin! Taitavaa, jälleen tohkeissani olin irrotellut kaapeleita, piuhoja ja johtoja kun survoin uudella imurilla. 

Olen onnistunut koheltamaan myös silmälasit päästäni sillä seurauksella, että muovikehykset lohkesivat. Tai siis se lohkein laajenee ja todennäköisesti irtoaa kohta, sitten tippuu linssi ja siinä menee sitten näkökykykin samalla tipautuksella. Eli vakuutusselvittelyjä moisen puitteissa ja uusien lasien hankintaa. On se onni että on vakuutus, parempi minunlaisellani tohelolla ollakin... Mutta kun kaikki sattuu aina niin nopeasti ja yllättäen, hups vaan. Enkä aina ole edes itse syyllinen, minä vaan satun paikalle.

Olemme pienentäneet autoamme. Lapsemme kuoleman jälkeen emme tarvitse enää viisihenkisenä perheenä tila-autoa, emmekä pyörätuolivaraa... Muutama viikko sitten, tietenkin mieheni aloitteesta kaara vaihtui, toki itsekin realiteetit huomioiden kannustin siihen. No, tässä nykyisessä on sitten nahkapenkit. Nooh, pari viikkoa sitten ajelin tanssikeikaltani kotiin yöllä kahden pintaan. Jo kaukaa näin valkoisen kissan tiellä, paikoillaan, keskiviivalla. Luulin sen olevan kissavainajan, sillä se ei liikkunut. Kauhuissani ajattelin jo, että kumpi valkoisista kissoistamme. Ajoin auton aivan kissan viereen ja se heilauttikin päätään. Tollohan se siellä, västäräkkiä seurasi keskittyneesti keskellä yötä ja keskellä tietä, Tollo kun on. Olin tietenkin aivan innoissani kissasta, se olikin elävä ja omamme. Nappasin kissan syliin, pussailin ja tietenkin otin autonkyytiin. Niin sitten ajelin kissa kyydissä kotiin. Välillä olen ajellut kissa pyöränkorissakin, jos olen omani matkalla löytänyt. Tollo tietenkin ehti matkalla ravata jo ympäri autoa... Aamulla sitten tajusin, että voi kauhia, nahkapenkit ja kissankynnet! Ajattelin, ettei kunniankukko paljon laulele meikämammalle, jos nahkapenkit onkin heti eka viikon jälkeen ilmastoitu. Kauhusta kankeana menin tsekkaamaan auton, pelkkiä valkoisia karvoja ympäri autoa, eikä reikiä. Huh huh. Hetken aikaa kävi jo kylmä hiki, kun ajattelin mitä olisin voinut aiheuttaa kissakuljetuksellani. Mutta kun minä teen usein ensin ja ajattelen vasta sitten, jos ajattelen. Eilen lähdin koirien ja yhden lapsen kanssa ajelulle, kauppaan ja haudalle. Ukkokulta juoksi kauhuissaan taas koiraverkkoa nykimään, jottei nahkapenkkikynsihaavereita satu. Ihan niin kuin meille nyt voisi sattua...

No samaisella autolla ajelutin tässä viikolla kananmunia. Laitoin ostokset peräkonttiin. Kas kummaa kurvaillessa olikin sitten kassit kaatuneet. Kun avasin peräkontin, hyppäsi kanamunakenno asfaltille. Nopeasti nostin sen peräkonttiin, mutta sitä munaa valui jo aika reippaasti. Sitähän valui tietenkin myös varpailleni, puskureihin ja sinne konttiin. Mutta säilyipä asfaltti pienillä munavaurioilla kun olin niin nokkela. No sitä munaa oli kaikkialla, se venyi ja valui, lisääntyi koko ajan. Sain kennon lopulta muovipussiin, kun muut roinat pussista muualle tyhjensin. Sitten aloin epätoivoisesti talouspaperilla pyyhkimään... sitähän riitti. Minua oli kuulemma seurattu ikkunasta, jostain syystä kotona olevat lapsemme jo tiesivät kun ostosten kanssa kotiin saavuin mitä olikaan mammalle taas  tapahtunut. Viidestätoista munasta viisi rikkoontui, ei ihme että sitä munaa riitti... Kotona vielä jatkoin siivoamista, desinfioin peräkontin muovimatotkin ja varpaatkin piti pestä.

Kävin myös ostoksilla, minulla oli sellainen kori-kärry-yhdistelmä. Kun raahauduin ostosten kanssa autolle, huomasinkin kassini juuttuneen kiinni koriin, olin siis vähällä viedä korinkin kotiin. Olin jättänyt parkkiin ainoastaan kärryt. Olihan taas kuljetus.

Kun nyt maalaan ja roiskin autotallissa, olen kuulemma ja oikeasti maalannut vahingossa skootterin penkin ja ajettavan ruohonleikkurinkin. Niistä olen eniten saanut kuittauksia. Ukkokulta kauhulla katsoo, kun olen spreijannut, ympärillä leijuu kauhea maalipilvi, enkä muka tajua. Tämmöisiä pieniä ja pinnallisia asioita, mutta niistä koostuu elämämme ja auttaa pitämään pinnalla.

 

Viikolla sain kuulla ihanan lauseen liki kolmivuotiaan suusta. "Tollo-täti minä lakastan sinua..." Lakasti hän muitakin pöydässä olevia, mutta onhan se huippua tulla lakastetuksi vaikka onkin aivan Tollo-täti. Liittävä ja lakastettava tällaisena... Se pitää pinnalla, kelluttaa kivasti.

 

Nyt säntään sinne autotalliin, viimeistelen taulun Pinnalla, sekä taulun Yhdessä. Molemmissa toistuu sama aihepiiri pinnalla pysymisestä ja siitä kuinka olemme ankkuroituneet tarinaamme, pysymme paikoillamme. Monet aallot on helpompi ottaa vastaan yhdessä, toinen toistamme tukien, vaikka kuinka syvissä vesissä keikkuisimme. Keikumme kepeän oloisesti aalloilla, tanssahtelemme yhdessä valon kanssa, otamme vastaan auringon, lämmön, kauneuden, kunnon sateet ja pienet tihkut. Kuitenkin pinnan alla on syvää, monillekin tuntematonta, joka määrittelee elämämme ja pinnalla keinuntamme.

Mutta nyt sinne talliin ja ehkä saan kuvatkin tänne...