AALLOKKOA

 

Vieno Tyttis Lumipallo Lempi Lempeä

Edellinen postaus kertoi pinnalla pysymisestä, kellumisesta, keikkumisesta ja olemisesta. Samalla kerroin kuinka tärkeää on kosketus pinnan alle, kaikkeen elettyyn ja koettuun. Kuinka kepeästi keikkuenkin tietyt rihmastot meidät paikallaan pitävät, vaikka kuinka aallokko löisi, virta veisi.

Tämä viikko on ollut kaikin puolin outo, todella tapahtumarikas, melkein liika hurja ja kurja. Sellaista yhtä aallokkoa, loisketta ja roisketta. Pinnan ylilyöntejä, turhiakin asioita. Samaan aikaan myös yllättäviä kohtaamisia, lukuisilta eri tahoilta.

Maanantai oli hämmentävä päivä, sillä minun hihaani tartuttiin useiden eri ihmisten taholta. Varmaan ilmeenikin jo kertoivat hämmennyksestä, siis hämmennykseni oli positiivista sorttia, en tiedä mitä ilmeeni oudommille kuvasti tai mitä siitä tulkittiin. Minulla oli oikein puolijuostu törkymöykky luomupäivä, silloin juuri ihmiset halusivat kohdata, itsellä vilahti syyllisyys siitä etten ollut edes hiuksiani harjannut, kun olin niin luovassa tilassa... Mutta olinkohan juuri siitä syystä niin helposti hihasta vedettävä, en tiedä. Sain palautetta tauluistani, tekniikoista, taiteesta, teksteistäni, elämästäni ja tavastani kokea elettyä. Osa ihmisistä tuli arkaillen, osa täysillä päin. Ihan puskista tuli monia kohtaamisia. Sama on jatkunut koko viikon, yhä uudelleen. Samaan aikaan olen saanut myös todella yllättävää, jopa panettelevan nihkeetä palautetta, joka on myös hämmentänyt. Kun en tarkkaa syytä tiedä, on moinen tullut hiukan puskista. Pitääkö minun yrittää ymmärtää, vaan annanko olla...

 

Olen myös tunnetusti dinosaurus muutoksissa, somessa, uusissa kontakteissa. Olen jarruttanut, kieltäytynyt ja vaikka mitä. Kuitenkin asioiden ollessa tietyllä mallilla, on minunkin periaatteistani luovuttava. Sekös on aiheuttanut minussa suorastaan kuvotusta, äklötystä ja morkkista. Kuinka raskaasti itse asiaan suhtaudun, joka onkin muille arkipäivää ja hauskaa. Puhun siis facesta, jonne typyt minulle loivat sivut. En todellakaan tiedä, kuinka suhtautua kaveripyyntöihin, kuinka rajaan ja millä perusteella. Samaan aikaan monikin asia levitetään, kerrotaan ja toteutetaan sitä kautta, jolloin minä olen pihalla kuin peipponen, vaikka pitäisi olla kyydissä. Käsittääkseni myös nykyaikana opiskelussa ryhmäydytään ja toimitaan monikin paikoin somen kautta. Enää se ei ole kerran sovittu asia ja reissuvihko, joilla mennään. Minä siis olen kohta opiskelija, mikä aiheuttaa myös myllerrystä, lukuisine ajatusaallokkoineen. Hyvällä tavalla kuitenkin. Eli facebook-aihe on minulle vielä vastenmielinen ja vaikea, enkä osaa suhtautua. Yritän opetella, varmaan oppisinkin, mikäli pääsen tämän kuvotuksen yli. Jää nii nähtäväksi... Yök! Mutta jälleen kerran, voin muuttaa mielipidettäni ja toimia uudella tavalla, jos sille on tarpeeksi perusteluja. En halua olla jarrukaan, mutta vaatiihan tämä sopeutumista ja ajatusten muuttamista.

 

Olen ollut kahden tytön kanssa ulkomaanmatkalla, ihan Haaparannassa asti. Matkalla sinne saimme jälleen uuden ikävän puhelun, kissasuru-uutisen. Aurinkolapsemme kissa oli jäänyt auton alle. Voi Vieno-kulta, samaan aikaan olen onnellinen että lapsemme sai oman rakkaan lemmikin luokseen. Meikäläisen logiikalla kissat menevät samaan taivaaseen. Vieno nukkui viimeisen yön minun tyynyni vieressä, piti tassulla sormestani kiinni. Ihmettelin, sillä Vieno oli jalkojen päällä nukkuva kissa. Ajattelin siinä kissan sinisiin silmiin tuijottaessa kuinka se nukkui aina lapsemme vieressä, tyynyllä, kainalossa, jaloissa. Ne olivat niin erottamattomat. Kissasurukin on siis koskettanut, paljon. Kuinka monenlaista luopumista ja surua elämän aallokkoon mahtuukaan. Niisk!

Seuraavana aamuna esikoisemme oli nähnyt ison koiran aamuisella työmatkallaan. Pian meidän kotiovemme oli avattu ulkoa päin ja tämä samainen koira pyrki itse sisälle. Kotiuduimme keskiviikkona illalla Haaparannan reissusta, silloin meiltä löytyi enää yksi kissa. Huoli on jo kova. Onneksi Tollomme ilmaantui eilen, mutta Tinka on yhä kateissa. Missä pieni? Valtava huoli siitäkin. Ottiko Vienon kuolema noin koville eläinlaumassamme? Vai säikähtikö kissat sitä irtokoiraa? Täällä oli myös kova ukkonen, sekö pelästytti? Kuinka kouristavaa voi olla kissaikävä ja kissahuolikin. Yhtä aallokkoa.

 

Eilinen oli myös todella outo päivä, paljon kaikkea. Illalla meinasin olla lähtemättä tanssimaan, mutta onneksi menin. Olo oli kaikkea muuta kuin kepeäjalkainen tai kepeämielinen. Mutta kyllä se sieluni vellova aallokko jotensakin illan mittaan asettui. Tuli tunne, että onneksi tuli lähdettyä, onneksi raahauduin. Itse asiassa minulta on pyydetty meriaiheista taulua, olisiko nyt sopiva aallokko sen luomiseen? Oikea tyrskytystyö.

 

Eilen kävin myös pikakylässä yhden lukijani luona, hänen aloitteestaan. Meillä oli hämmentävät ja hyvät keskustelut, jännä kuinka jonkun ihmisen kanssa on vain samoilla taajuuksilla. Kenties siitä syystä hän onkin lukijani. Monenlaisia aallokkoja jaoimme.

Samoin illalla tanssiessa yksi pitkäaikainen tanssituttuni oli vasta nyt kuullut ja ymmärtänyt taustani. Oli aivan kauhuissaan, onko hän käyttäytynyt sopimattomasti, tahdittomasti tai loukannut, jos minulla onkin moinen "herkkä" elämäntilanne. Hänellä oli kauhea syyllisyys omista sanoistaan tai teoistaan ja aivan suotta. Ihan samoilla tanssiaskelilla minä tanssin, vaikka moinen tarina onkin repussani mukana. Minä olen kuitenkin minä, kaikkine kommervenkkeineen ja elämän aallokoineni. Mietin, kuinka hänen suhtautumisensa olisi ollut erilaista, jos hän olisi moisesta todellisuudesta tiennyt. Ei minua tarvitse silkkihansikkain kohdella ja oikein nopeatempoisessa "hurrihumpassa" vaikka ei silkkihansikkailla meikäläistä edes pidellä, siinä on ohjattava kunnolla ja vietävä napakasti. Siksihän tanssimassa kuljen! Jotta saan hikipäässäni hytkyä ja nauttia.

 

Elämä on yhtä muutoksen aallokkoa, toisaalta ihan hyviäkin muutoksia. Vaikka muutosvastarintani nostaakin päätään, ennen kuin sopeudun. Kauhea nupin sisäinen aaltoliike, kuinka olla ja minkäkin asian suhteen. Mutta jospa nämä aallokot, jotka tällä hetkellä yllättävän raskainakin koen, jollekin tasolle tasaantuisivat. Jos aallokot jatkuu, niin sitten minun on tehtävä peruuttavia korjausliikkeitä. Heti helpotti, kun itselle annoin luvan pakin käyttöön! Ja toivon tietenkin Tinkamme palaavan ihan pokkana ruokakupille ja kainaloon nukkumaan, sekin huolettaa.

Nyt ryhdistäydyn, juon aamukahvini loppuun. Lähden käymään aamumoikkauksilla haudalla, hoidan kahden huushollin ostokset juoksevine asioineen ja sitten tartun kaiketi pensseliin. Sehän on suunnitelma, tänään en mene kuin aropupu, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan, sillä aropupuna eilen hoidin sen sata asiaa ja selvitystä.