AAAA' ETTÄ MITÄ PAKAHTUMIA

Voi kuinka olen innoissani. Aaaaa' että. Kouluviikon jälkeenkin vielä aivan pakahdun. Saati sitten sorvin ääressä, siellä vasta pakahtuma onkin lähellä. Kun saa kokeilla, oivaltaa, oppia ja tehdä.

Olen jopa saanut uusia, itselleni hämmentäviä asioita aikaiseksi, kuten kauhan ja kaiken maailman lastat tahanalevittimineen. En osaa edes määritellä, mikä aine, materiaali, työ, aihepiiri on se koukuttavin. Meikä menee niin täysillä kaikkeen mukaan, aaaaa' että.

Toki nopeuteni ja reaktioherkkyyteni on myös rasite, itselle ja varmasti myös muille, mutta yritän koko ajan myös jarrutella. Oppia löysäämään intokierroksia. Vaikka kuinka syyhyäisi jo mennä ja kuinka minulla on se sata visiota päässä kuinka toteuttaa. Tavoitehan on että ohjauksen kautta opin uuden tavan toimia, jopa sen oikean tavan, enkä joka asiassa olisi itse muka se ruudinkeksijä. Tämä on ratkaisukeskeisen ominaisuuteni ja itsenäisyyteni haittapuoli, kun ollut itse keksittävä ratkaisut, nopeillakin tavoilla. Ei siinä ole ollut läheskään aina ketään ohjaamassa, neuvomassa, kertomassa, saati olalle taputtelemassa. Välillä on ruuti keksitty väärin päin, virheitä oppimalla, välillä se on keksitty uudella tavalla ja jopa oivaltaen. Esimerkkinä puutöistä, kun pääsin ensimmäistä kertaa vannesahalle, olinkin kuulemma itsekseni tehnyt toisen vuosikurssin muotoiluasioita ja vaikeusasteita siinä samalla. Mutta kun minulla oli selkeä visio, kädessä se koivukalikka ja käynnissä oleva näpsäkkä saha, annoin mennä omien oivalluksieni kautta. Vielä kun oli omassa kuplassaan kuulosuojaimien kanssa, kuuli omat ideansakin entistä selvemmin.

Mutta en ole voinut jäädä valmista odottelemaan tai lorvimaan. Kukaan ei ole asioita puolestani tehnyt, ei varmaan koskaan. Harvoin olen saanut edes konkreettista tukea, ainakaan jatkuvasti.

Kun elimme sairaalaympäristössä, saimme pikakurssituksen uusiin lääketieteellisiin ja hoidollisiin asioihin, sitten olikin pärjättävä omillaan, oltava kotona tilanteiden edetessä ja eristyksissä se jonkin sortin ruudinkeksijä ja ongelmien ratkaisija. Kun slougani kuului vuosikausia, että äiti tuntee lapsensa parhaiten, siihen oli luottaminen. Myös itsellä, oli rohkeasti luotettava itseensä, oltava nopea ratkaisuissa, keksittävä keinot ja toimittava. Pää kylmänäkin monina kertoina, otettava ohjat käsiin. Ja kyllähän me pärjäsimme, varmasti löimme ällikällä monetkin oikeat tekijät ja ruudinkeksijät. Joitakin asioita kykenin jopa itse päättelemään, jotka sitten myöhemmin vaikka laboratoriotesteillä oikeiksi päätelmiksi todistettiin. Kuten, että kalkki ei imeydy kunnolla tuskin lainkaan, tulee pissan mukana pois, todistelin pissan värin ja koostumuksen perusteella... Sain siitäkin palautetta, että aika tarkka olen. Tarkka, aaaa' että, sitä olen kyllä. Sitten joisskain asioissa vauhtihurmoksesta ja pakahtumista kärsivä hoppuhousu ja höselö, mutta ei se välttämättä lopputulokseen vaikuta, vaikka olenkin suoriutunut vauhdilla. Kenties päinvastoin.

 

Aikuisopiskelu, onhan se uutta erilaista ja monimuotoista. Erittäinkin monimuotoista monilla tavoilla. Samoin se, että meitä on iso lauma aikuisia ja kovin erilaisia naisia, onhan sekin rikkaus. Toki varmasti ohjaajille myös rasite, kun seassa on meikäläisen tapaisia, joilla visiot lähtee laukalle heti eka lauseesta. Tai pelkästä esimerkkituotteen näkemisestä tai aiheen ääneen sanomisesta. Sitten on myös niitä, jotka myöhästelevät ja ovat aina sen kierroksen tai kaksi perässä. Varmasti vaikea hallita ja ohjata moisia ääripäitä, voin vain kuvitella.

Minun pitää tietenkin myös tajuta se, että osa opiskelee viran ohella, lyhyemmässä ajassa, sitten minä joka olen virallisesti viraton, pidemmällä suunnitelmalla, eihän tahti silloin ole sama. Osalla on paljonkin hyväksi luettavia, jotka he ovat halunneet hyväksi luettavan. Sitten on meikälaisen tapainen höyry, joka haluaa oppia ja päivittää kaikkea, vaikka olisikin hyväksi luettavaa. Koska oppimaanhan minä olen mennyt, uudet tavat ja kujeet ovat vain rikkaus. Kun sama, tuttu ja vanha asia, saakin uutta oppia ja lähestymiskulmaa, sekin on pakahduttavaa. Aaaaa' että.

Tämä viikko jälleen opetti ja avasi lukuisia asioita, hirmuisen moni asia selkeni paljonkin. Onneksi muillakin oli todella paljon tarvetta kysellä ja avata asioita, kuten työssäoppimista ja siihen liittyviä yksityiskohtia, määritelmineen selkokielellä. Minulla tietenkin sekin meni vauhtisokeana ja nopeana överiksi, buukkasin jo liian monta ideaa ja paikkaa, olen saanut laskea viikkojani uudelleen, varsinkin kun olen valinnaisaineita ottanut ja lähiopetusta sinne sekaan. Kalenteri on ollut kovassa käytössä, samoin oma nuppi, kun yrittää tajuta mitä kautta mikäkin asia selviää. Kun on työssäoppimista, etätehtäviä, lähijaksoja, valinnaisia, hankkeita, retkiä ja työtoiminnanohjaan lisäkursseja. Olenko edes sadan kilometrin säteellä siitä, missä minun oletettaisiin olevan? Se jää niin nähtäväksi, aaaa' että. Kauheita kateuspuuskia sain kokea, kun tajusin osan opiskelukavereista ottaneen ja käyneen vaikka mitä mielenkiintoisia ja pakahduttavia lisäkursseja sillä aikaa kun minä olen yrittänyt arjestani suoriutua ja keuhkonkuumeen jäljistä voimistua. Tavoitehan oli, että josko minäkin oppisin opiskelemaan jouluun, mennessä. Olen siinä nyt askeleen verran nohevampi, ainakin luulen niin.

 

Jännää on myös, että jo nyt on ihmisiä joiden kanssa tuntee selkeää yhteyttä. Tietää niin, että heistä tulee jäämään ystävät loppuelämäksi. Joka ainoasta koulusta on jäänyt joku, yksi jopa aviomieheksi asti. Tämmöinen pitkäpiimäinen hamsteri minä olen, aina jää reppuun asioita, ihmisiä, tarinoita. Toisaalta, kun tunnen tämän puoleni, osaan jo nykyisellä kokemuksella väistelläkin moisia. Esimerkiksi nyt syksyllä alkaisi lapsensa menettäneiden sururyhmä ja olisi ollut leirejä samoilla teemoilla. Olen niistä kieltäytynyt, sillä luulen verkkojeni olevan yhä hyvin vesillä kohtalontovereiden ja oman haalimani vertaistuen kautta. Ja kun tietää, että reppuuni tulisi uusia tarinoita ja asioita, yritän moiselta myös itseäni suojata. Kun sairaalakavereista on menettänyt kolmisen kymmentä, varmaan yli puolien perheiden kanssa olemme edelleen yhteyksissä. Samoin omassa kotikaupungissa tuntee kohtalontovereita paljonkin, syövän ja omaishoitajuuden kautta. Luulen myös osaavani hakea tarvittaessa apua, tukea ja neuvoja. Luulen myös, että jauhan asioita todella monilta kanteilta ihan itsekseni ja lukuisten ihmisten kanssa.

Esikoinen lähti juuri lauantaiaamun ratoksi filosofian kokeeseen. Kuulemma vaikea aihepiiri, kun ei oikein niin kuin tajua, mitä pitäisi tajuta. Eilen asiasta keskustelimme, että se on asioiden jauhamista, kyseenalaistamista, pähkäilyä monilta eri kanteilta. Eikä läheskään kaikkiin asioihin ole yhtä oikeaa vastausta olemassa. Kannustin kirjoittamaan paperille sen, mikä mieleen juolahtaa, pureskelemaan sitä sellaisilta kanteilta mikä mieleen juolahtaa, vaikka se saattaisi tuntua itsestä jopa tyhmältä, oudolta tai vähemmän tärkeältä. Esimerkkinä mainitsin tämän oman bloggaamisen. Kyllähän tämäkin yhden sortin pakahduttavaa elämän filosofointia on, kun on aihe sitä lähtee purkamaan, pyörittelemään ja jauhamaan yhä uusista kuvakulmista. Sitten se itselle ohimennen vilahtava kuvakulma, saattaakin auteta jollekin toiselle aivan uudella tavalla. Tai se saattaa jopa avata jonkin jutun, jossakin. Siksihän minä tätä teen, koska jauhaessa minunkin jopa pakahduttavat ajatukset, tunteet saattavat aueta, muuttaa muotoaan, kenties jopa selkiytyä.
 

Koulussa minulle heitettiin, että olen pinko, kun minulla on aivan mielettömän ihana monilokeroinen kalupakki jo (kilpa)varusteltuna. Samoin olen lokeroinut kankaanpainannan  ja- värjäyksen kansioon  kivoja ideoita, kokeiluja ja ajatuksia. Onhan se hienoa nykäistä pakista omat pinsetit, pihdit, sakset, viilat, mittanauhat, suojaimet, vasarat, naulat, koukut, desinfiointiaineet, puhdistulaput, laastarit, ruiskut, etiketit ja piirtimet. Toki sieltä puuttuu myös jotain oleellista, kuten neulojen koko kavalkaadi, puikot, koukut, teipit, kangasmitat, ratkoja jne.
Kun olin lapsi, äidillä oli sellainen keltainen ompelutarvikkeiden lokerikko, puolat, langat, neulat, napit, vetoketjut... Siitä niin tykkäsin. Toki floristiajoilta pakki on tuttu asia, mutta nyt halusin ihan päivitetyn version, uusilla ihanilla lokeroilla. Kaikesta sitä ihminen saakin kiksinsä, aaaa' että, suoranaiset onnen pakahtumansa. Samoin on todella koukuttavaa jemmata vähän paljon kaikkea. Niitäkin pakistani löytyy. Ylpeänä esittelin jemmaamiani pieniä näppäriä muovisia kissanmaidonkorvikepurkkeja. Niitä ei kuulkaa kovin monella pakissaan ole, varmaan olen siis todellinen jemmauksen ja uusiokäytön hikipinko. Samalla olen lukuisia kertoja kyseenalaistanut, miksei koiranmaidonkorvikkeita ole? Sekä tietenkin myös se, että millä ihmeellä kissat ovatkaan selvinneet ja kasvaneet ennen ilman moista herkkua, kissanmaidonkorviketta. Meidän pikku Topi tuskin olisi viime vuosituhannella noin kovasti kasvanut tai kehittynyt, ellei olisi saanut moista herkkua. Pikkukissat osaavat sitä ihan pyytää, kahdella jalalla seisten ja kirkkaasti kiljuen. Onneksi aikoinani olen jemmannut expresso kahvikupit, sillä ne ovat vallan näpsäkät käyttää moisessa tarkoituksessa, mittasuhteiltaan juuri oikeat kissanpennuillemme kissanmaidonkorvikkeen litkimiseen.

Alitajunnasta syöksyy myös kiihtyvällä tahdilla vuoden takaisia pakahtumia, kuinka lapsemme kunto hiipui silmissä, tankkauksia tarvittiin, silmistä loppui niille tyypillinen ja erittäin ominainen vilkkaus, eloisuus ja pilke. Kun omaan kehoon ja alitajuntaan todellisuus yhä selkeämmin pakkautui, pakahtui. Se oli pakahduttavan rankkaa, kehoni, sydämeni ja sieluni sen tuntee yhä. Olen todellakin vereslihalla asian suhteen. Samaan aikaan olen yhä enemmän kiitollinen siitä, että lapsemme tilanne on nyt saanut rauhan, hänen ei tarvitse enää pakahtua tuon elämänsä todellisuuden, sairauden ja kamppailun kanssa. Pakahduttavankin ikävän hetkellä palautan mieleeni levollisen ja kauniin hymyn huulilla, mielettömän rauhan jonka kuolema hänelle mahdollisti. Samaan aikaan olen yhä enemmän sitä mieltä, että onneksi minut hänen äidikseen valittiin, hänet minulle lapseksi annettiin, pakahtumista ja kipeydestä huolimatta, koen olevani todella etuoikeutettu. Aaaa' että, olihan kaikesta huolimatta hieno matka, moniulotteinen opettavainen seikkailu, päivittäin ajattelen asioita lapseni opettamilta kanteilta. Voin vain kuvitella sen rätkätyksen, kuinka hän pilven reunalta tarkkailee koheltamistani ja innokkuuttani. Hänessä oli niin paljon samaa elämänrytmiä, että varmasti ymmärtää, jopa kannustaa sieltä. Osoittaa sormellaan uusille kavereilleen, että tuo on mun äiti, varmaan myös välillä häpeää toilailujani. Ainakin nämä maanpäälliset lapset kuulemma häpeävät, ajoittain, mutta aaaa' että heissäkin on yllättävän paljon samaa rytmiä kuin minussa, minä niin tiedän ja tunnen heidät.

Mistä kaikesta voikaan saada pakahtumia? No vaikka surusta, ikävästä, kipeistä muistoista, elämästä, oivalluksista, mahdollisuuksista, kiitollisuudesta, onnenpisaroista, ideoista, sumusta, syksystä, omista kädenjäljistään, taidoistaan, kalupakista, kissoista, lapsista.... Aaaa' että, aloitan siis viikonloppuni  kaiketi hyvillä mielin, tasapainoisena tuskin, sillä kunhan tytöt heräävät minulla on sen sata ideaa jaettavana, joita syöksen heille kiihtyvällä tahdilla. Tietenkin yritän myös käytäntöön viedä. Ukkokulta oli uusiin tauluihini koukkuja tehnyt oikein urakalla, käyhän tsekkaamassa verkkokauppani puolella, mitä uutta olen pakahduksissani maalannut.

https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

 

Nauti syksyisestä viikonlopusta!