TAITEKOHTA

 

Taitekohta rantavedessä.

Sama ideologia maalauksessani, Taitekohta.

Muutama viikko sitten, sumuisena aamuna taitekohdan ihan konkreettisesti kuvasin.

Tyyni rantavesi, johon heijastuu jyrkästi taittunut heinänkorsi. Korsi ottaa kiinni veden pintaan, heijastelee kauniisti, pysyy uudessa olomuodossaan, tuskin siitä enää enempää tulee taitetuksi.

 

Ainahan kuulee puhuttavan taitekohdista. Se voi olla selvästi jopa ennakkoon merkitty taitekohta, kohta josta on hyvä ja helppo taittaa. Korttiaskarteluissa, kirjekuorissa, laatikoissa, pakkauksissa... Valmiiksi avustettu kohta, siis. Taitekohta voi olla myös syntymä, samalla konkreettisesti äidiksi syntyminen kun saa lapsen itsestään konstilla jos toisella ulkopuolelleen. Samallahan se voi olla myös taitekohta isälle, nähdä ja koskea oikeaa ja olemassa olevaa lastaan. Vertaus tuli mieleen, sillä lähipiirissä on tänään uuden pienoikaisen laskettu aika.

Elämän taitekohta voi olla myös elämänkumppanin löytyminen, kohtaaminen. Selkeä taitekohta on vaikka häät, sen voi silloin aivan minuutilleen määrittää, sormuksiin raaputtaa. Jollekin taitekohta voi olla vaikka uskoon tulo, kun kaikki muuttuu, elämä saa uskon kautta uuden suunnan. Moni kykenee senkin ajallisesti määrittelemään.

Taitekohta voi olla positiivisista asioista, jopa suunnitelmallisesti toteutettu käännös, taitto, taitos. Mutta yhä useammalla meistä, teistä ja heistä se tulee yllätyksenä, usein vielä negatiivisen asian kautta. Taitekohta voi olla kolari, kuolema, sairastuminen, tapaturma, menetys, ero... Onhan näitä ja meitä, taitekohdissa taitettuja. 

Tokihan on myös mahdollista, ettei se yksi taitekohta matkalla riitä, aina vain uudelleen taitetaan, mutta jätetään sen verran ehjäksi, ettei anneta katketa. Haetaan ääripisteitä, taivutetaan äärimmilleen, kivun, tuskan, säryn ja pelon kautta. Sitten jätetään siihen, pakolla taivutetuksi.

 

Pihlajissa on nyt valtavasti marjoja. Omenapuissa omenia. Oksat taipuvat, jopa kokonaiset rungot moisen lastin myötä. Äärimmilleen, jopa pysyvästi taittuneeksi jääden. Ainakin lumitaakan alla painuneita koivuja ja muita ohuita, keskenkasvuisia puita näkee metsissä. Isommat puut saattavat moisesta taakasta paukahtaa poikki, ne eivät ole niin elastisia, enää. Katsoin meidän takapihan omenapuita, kovin ovat taipuneita, kenties omenahyvää ja -piirakkaa tekaisen, silloin kenties puiden takkaakin kevennän. Samoin pihlajien oksat alkavat jo maata hipomaan. Mutta se on yksi hujaus ja tilhiparvi, johan keveni moiset taakat pihlajalta.

 

Taitekohtia saattaa olla ihmisen elämässä paljonkin, jotkut taipuvat sen taakan alla ja prakaavat kokonaan. Mikä sitten on kokonaan prakaamista, kait se on pyyhkeen kehään heittämistä totaalisesti, jopa lopullista ja täydellistä antautumista. Milloin taitekohta on ylivoimainen, milloin kuuluu se rapsahdus, katkeaminen. Taitekohta saattaa jättää silminnähtävät jälkensä tai se voi olla myös erittäin hyvin peitetty, suojattu ja paketoitu. Itselläni uskon taitekohdan olevan jonkin verran piilossa, yhä vereslihalla, joka muistuttaa olemassaolostaan säännöllisesti, mutta ei kuitenkaan estä jatkamasta, elämää nyt vaikka.

 

Omassa elämässäni voin mainita useitakin taitekohtia, isoja, isompia ja älyttömiä. Aivan kohtuuttomia. Mutta olenko katkennut, en ehkä, ainakaan vielä. Mutta eihän sitä koskaan voi mennä itse tietämään, vannomaan, mikä on se viimeinen risaus kunkin taittumisessa. Varsinkin kun puhutaan noista taitekohdista, jotka tulevat itsestä riippumatta ja odottamatta, täysin suunnittelematta, saati sitten että sitä itse olisi valittu tai haluttu. Sairauden ja menetyksen kautta tulevat taitekohdat on vain annettu elettäväksi, eikä niitä kukaan tasan vapaaehtoisesti ottaisi.

 

Kun on useampi taitekohta yhdessä elämässä, sehän on jo melkein kuin taittelua, haitariksi. Sinne, tänne, sinne, tänne, sinne ja tänne. Jatkuen loputtomiin. Taitekohdat saattavat painaa alkuperäisen tiukkaan kasaan, on vaikea moisesta siksakille taitellusta tajuta sen alkuperäistä pituutta. Sitten kun hiukan suoraksi avustettuna venyttää, tajuaa pituuden. Ai, se olikin noin pitkä alkujaan, eipä uskoisi ennen kuin oikaisee mutkat ja muistelee millainen se olikaan.

 

Tänään olen taitekohta-määritelmää paljonkin miettinyt, analysoinut. Huomenna on lapseni kuolinpäivä, ensimmäinen. Uuden elämämme, taitekohdan jälkeen olemme aloittaneet ja saavuttaneet kuitenkin jo 365 uutta päivää. Vaikka silloin taitekohdassa, kuoleman hetkellä luuli omankin elämänsä loppuneen ja seisahtuneen lopullisesti. Mutta niin se vain elämä jatkuu, vaikka kuinka kipeää tekee, tuossa kuoleman hetken taitekohdassa. Taitekohdan jälkeenkin sattuu yhä, muttei ehkä niin paljoa kuin kuvittelin ja pelkäsin. Monissa muissakin taitekohdissa sattui, mutta kuoleman hetkellä se taite oli erilaisen, lopullinen. Sillä ennen tuota lopullista taitekohtaa sattui aika paljon enemmän, se oli niin konkreettista taittamista, solu kerrallaan, säie kerrallaan, ripaus kerrallaan, henkäys kerrallaan. Kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, mutta ei voinut kuin elastisesti myötäillä, taipua mukana, sillä katkeaminenhan omalla kohdalla ei tullut kysymykseen. Olla lapselleen tukena, kun hän antautuu, päästää irti.

 

Kaikesta huolimatta tänään minulla on tyyni olla, sisältä ja ulkoa, olen levollinen. Yhä. Se on mielettömän kantava ja turvallinenkin olotila. Yksi ihmiselämän pahimmista painajaisista on käynyt toteen, annettu, elämäämme taitettu. Kaikesta huolimatta uskon, luulen ja toivon, että olemme selviytyjiä, tästäkin. Lapsemme oli moneen kertaan selviytyjä, eilen tajusin meissäkin olevan samaa selviytyjän taipumusta, olemme selvinneet jo tänne saakka. Kaikesta huolimatta.

 

Itse koen, että tällekin vuodelle minulle ja meille on annettu hyviä taitekohtia elämällemme. Asiat etenevät, nokka kohti uutta, innostusta ja elämänhalua. Eikö se ole hyvä asia. Taitekohta, hyvä ja itse valittu,  on myös opiskelu, sen aloittaminen, aaa' että hekumoin sillä yhä. Tällä viikolla olen aloittanut myös ensimmäiset työssäoppimisjaksot. Kun maanantaina aamusta töihin ajelin, kelasin siitä kuluneen 20 vuotta, kun edellisen kerran olin säännöllisesti vieraan töissä. Vuonna 2010 olin hetkellisesti, mutta 13 vuotta yrittäjän ja kuusi vuotta omaishoitajan ja nyt liki vuosi uutta suunnitelmaa elämälleen punoen, taitekohtaa tapaillen. Onhan tässä oppimista, oppia oppimaan ja oppia olemaan osa työyhteisöä, jotakin. Jospa minä olisin kenties jossakin ketjussa se puuttuva palanen, minun tarpeellisuuteni todeksi todistettaisiin, ettei tämä ole vain omaksi iloksi oppimista. Toisaalta tässä vaiheessa ihan sama, vaikka meneekin oman ilottelun ja kokemusten kartoittamisen piikkiin, nautin suunnattomasti. Jospa näiden tulevien vuosien aikana saisin yhteisen nimittäjän, otsakkeen, kaikelle huuhailuilleni ja tekemisilleni. Luotan tämän olevan hyvän taitekohdan elämässäni.

 

Elämällä on annettavana myös hyviä asioita, siihen jaksan yhä uskoa, minulla ei ole epäilystäkään. Jostakin se luottamus vain tulee. Asioilla on tapana järjestyä... välillä eri tavalla kuin itse olisi halunnut, mutta jollakin tavalla kuitenkin.

 

Tänään olen koonnut mappejani ajan tasalle, tehnyt etätehtäviä, raportoinut, koonnut kuvia, samoin kuoron nuotit ajattelin vielä käydä läpi ja tsekata. Kalenterissa on paljon hyviä asioita, merkintöjä. Tänään alkaisi yksi taiteen ryhmä, mutta tällä hetkellä tuntuu että jätän menemättä. On ollut pakko viime viikkoina, pian kahtena kuukautena karsia, keskittyä vain pakolliseen. Rouva on edelleenkin Kutvelo, keuhkokuumeen jälkimaininkeja yhä. Lauantaina päädyin vaihteeksi yhteispäivystykseen spiiraa hengittelemään, kun tukkoisuus on niin jatkuvaa. Kaikki on priimaa, mutta huohotan, läähätän, hikoilen, yskin ja röhisen. Lukuisia kertoja minulle on sanottu, että kestää toipua, mutta minulle moiset viikot innostustani jarrutellessa ovat aika sitkeitä. Mutta yritän ottaa iisisti, jottei eukko sitten taivu tai peräti napsahda poikki, tai uudelleen kovinkin sairaaksi.

Uskon myös, että vuosien kuormitus ja piina kropassa poistuu yhä... Eihän se hetkessä sinne tullut, kun oli taivuttava tilanteiden vaatimiin mittasuhteisiin, ei se myöskään hetkessä tai vuodessa lopullisesta taitekohdasta palaudu. Tai kokonaan korjaannu. Haen sellaista kohtuullista armollisuutta itseni kohtaan, enkä tänään ole esimerkiksi kotipäivänä heilunut kuin heinämies, olen tehnyt vain välttämättömimmät. Ei sen puoleen onhan näissä opiskelujutuissakin tovi jos toinenkin huvennut.

 

Talouspaperissa on myös valmiita taitekohtia, sellaisia reikärivistöjä, joista on pääsääntöisesti helppo repäistä. Kissaviikarimme keksivät tämän myös, makaavat talousparirullan kanssa kaulakkain, potkivat takajaloillaan ja saavat parhaan pidon juuri noista taitekohdista. Aamulla oli jälleen yksi rullallinen kovassa käsittelyssä ja määrätietoisesti purkautumassa. On ne taitavia, voi vain ihmetellä niiden nokkeluutta. Kissanpentumme ovat jo kollien kanssa hyvää pataa, menevät kainaloon, nukkuvat ja syövät vierekkäin. Nuolevat myös toisiaan. Kissojen tulo meille oli myös yksi kiva taitekohta, eipähän mene liian tosikoski tämä homma, kun voi seurata niiden vilpittömyyttä ja lapsenmielisyyttään.