MILLE ALAKAS

Saunan kautta kahvikupilliselle, sitten alkaa päivän puuhat.

Nousin kuudelta, nupissa sinkoili ja kohisi heti ideoita, mille alakas. Minusta on niin mielettömän hienoa, kun on asioita mille alkaa. Samaan aikaan mietin, miten voi olla mahdollista, ettei kaikilla ole asioita mitkä kiinnostavat ja jaksavat innostaa. Toki siihen vaikuttaa erittäin monet asiat, muukin kuin oma-aloitteisuuden puuttuminen, rajoitin tai lukuisat sellaiset ovat vain niin jumissa, ettei näe olemassa olevia mahdollisuuksia. Onhan itselläkin ollut lukuisia jumitilanteita, mutta onneksi mielikuvitukseni jauhaa aina jonkin ratkaisun. Mottoni onkin viime aikoina ollut, vilkas mielikuvitus auttaa kestämään todellisuuden. Itsellä taas on toinen äärilaita, yleensäkin, ei siis yksistään nyt. On noita asioita jotka vain kiinnostavat, joita haluan oppia. Toisaalta itse koen, että välillä pitää tietoisesti sitä omaa rajoitinta kiristää, kun on ruuhkaksi asti vaikka jos mitä. Ulkopuolisten mielestä se on taas varmasti outoa, varmaan moni toivoisi minun kiristävän rajoitintani entisestään, paljon napakammin. Rajoittavani, rajoittuvani, mutta tuskin onnistuu...

 

Onhan nämä keuhkokuumeen jälkimainingit minua kovastikin rajoittaneet. Kaksi kuukautta olen enimmäkseen hiimaillut, peukaloitani ja varpaitani sohvalla pyöritellyt, kaukosäädinkättä vaihtanut, kylkeä kellistänyt, ajatuksiani ainoastaan pallotellut. Aivan liikaa olen joutunut karsimaan, varsinkin liikkumiseen liittyviä asioita, kun ei vain ole kyennyt. Kun on alkanut yskittää, huohotuttaa, hiki pisaroida ja olo hyytyä. Kait minä tämänkin tarvitsen, tai siis tiedän että tämäkin on kropan kapinaa, muutosta, stressin jälkikaikuja. Ei taakat ole vuodessa eikä kuukaudessa tulleet, ne ovat kroonisesti minussa olleet ja varmasti kroppa reagoi. Miksi ei reagoisi. Toivon ja uskon kuitenkin tästäkin hyvää vielä seuraavan. Tanssiakin kroppa suorastaan huutaa, viimeksi olen tanssinut heinäkuussa. Apua, jos jokin tanssisuoni ehtyy ja jumittuu, enkä enää osaa. Kyllä minä vielä testaan, ossaanko ja jaksaako töppönen nousta, mutta moinen testi menee reippaastikin lokakuulle.

 

Tänään osallistun kynäruiskumaalauskurssille, joka alkoi eilen. Olihan mielenkiintoista, joskin vaikeaa minulle. Tahtoo tuo liipaisinsormi olemaan sen verran raskas. Saada nyt ilman kanssa maalia silleen himpusti, pläts, tulikin täyslaidallinen, vieläpä valuva sellainen. Eilen piti yksi harjoitustyö, vaikka pallura tehdä, no ehin siinä tekemään muutaman palluran. Yksi kasvotuttu vihjasikin, onko ne niitä enkelipalloja. Taidan olla jumittunut jo näihin palluroihini, tavaramerkki. Ensin niitä oli vain yksi, sitten niitä alkoi vaan sinkoilla, hohtavia enkelipalloja. Sitten tein maiseman, lonkeroilun, viilasin palluratyötä teippien kanssa varjostaen ja rajoittaen, sekä sulkaa yritin. Ajattelin ensin kevyen kevyttä höyhentä.... ei ihan mennyt suunnitellusti. Toisaalta se oli varmasti paperin syy, annetaan nyt suuruudenhullulle kohtalaisen kokoinen paperi, reunat tuli vastaan heti. Tänään saa ottaa omia värkkejä mukaan, onneksi jemmassani oli isoja papereita, josko ne riittäisivät meikäläisen reilulle ruiskulle.

Kun illalla kurssin jälkeen lähikauppaan pyörähdin, huomasin linssienikin olevan aivan sumussa. Maalatessa käytin maskia, joka oli tietenkin yskäiselle ihmisellä pakahduttava kokemus, lisäksi isot linssini vetivät huuruun. Ei siis paljon nähnyt minne ruiskusin. Ja ilman laseja tulos olisi ollut vielä hämärämpi. Vieressäni oli samoilla aivoituksilla varustettu pojannassikka, mehän saimme maalit loppuman ja roiskeet lentämään. Samalla myös ideoitamme toisillemme tykitimme. Muutenkin yllätyin kurssin ikähaitarista, pojannassikasta eläkeläismummeleihin. Luulin sinne tulevan pelkästään taitavia kypäränmaalareita, karumpaa rekkoja maalailevaa miessettiä... En tiedä mistä moinen luulo. No, onneksi en todellakaan ollut ainoa naikkonen joukossa.

 

Tänään olen lähdössä merelle saareen, kuulemma yöksi. Ystävä on pyytänyt jo useamman vuoden, mukaansa, nyt sitten järjestämällä järjestimme, että tänään mennään. Saaressa ollessaan hän on ajatellut minun tarvitsevan sitä. Upea ajatus, voin vain kuvitella kuinka imen kaikkia uusia elämyksiä, hiljaisuutta, ilmaa ja ulottuvuuksia. Odotan suhteellisen innokkaana, kas kummaa. Kauheasti mietin raahaanko kameran mukana, vai lauonko kännykällä. Tietty kotitehtävänä oli opetella kamerankäyttöä ja ohjekirjan tulkintaa... Arvatenkaan en kauheammin ole harjoitellut. Lukea nyt ohjekirja ennen käyttöä, minulle täysin tuntematon asia. Tiedetään, aiheuttaa nyrkin heristelyjä, mutta meinaan aina tehä ensin, oppia silleen virheiden kautta. Mutta kyllähän sen kuvien tasosta huomaa, jotka ovat kameran säätöihin ja ohjekirjaan perehtyneet. Vissi ero.

 

Kurssilta kutakuinkin suoraan merille, järjellä ajatellen minun kuuluisi nyt pakata ja suunnitella reissua, meikäläinen kirjoittaa. Kyllä tämä ihiminen on omituinen, aina menee eri suuntaan kuin mitä järki sanoisi. Mutta usko tai älä, minulla on pakkauskoordinaatit hallinnassa, olen ajatuksen suhteellisen valmiiksi jo työstänyt. Samalla olen jo suunnitellut opiskeluviikon pakkaamiset, sillä kun sunnuntaina tulen mereltä, lähen saman tien viikoksi jälleen reissunpäälle. Vauhdilla ja kauhealla innolla odotan sitäkin. Mitä kaikkea kivaa ja mielenkiintoista onkaan tarjolla. Otan myös atk-tukiopetusta, jos vaikka oppisin tekemään ihan ohjeiden mukaan ja oikein asioita, eikä summamutikassa ja kokeilujen kautta.

 

Olen minä yrittänyt olla kodinhengetärkin, välillä, omenapiirakoita, kotiruokaa ja pitkästä aikaa pinaattikeittoa alusta asti tehden. Takuuvarmaa settiä ja uppoaa kuin häkä meidän perheessä. Yhden näyttelyni olen eilen purkanut, kaksi uuta sopinut, joulu- ja kesäkuulle. Maalauskursseille olen päässyt, sain aikaiseksi ruskataulun roiskien ja viilaten. Palkkatyötäkin olen parina iltana harrastanut, antoisaa sellaista. Työssäoppimispaikkaan eilen "vahingossa" maalasin suuren suuren virikepuun, koko takaseinän kokoisen. Näin taataan, etteivät he voi millään minun harjoitteluani unohtaa, kun puu on siellä niin aina. Kyllä se oli idea, jota ehotin ja johon porukka lähti mukaan. Maalit ja lupa oli siis talosta, en minä nyt niin härski ole, että ihan omin päin moista.

 

Nyt alkaa hiukseni olla kuivuneet pystyyn, kun tähän koneelle juutuin. Herätyskellokin soi, on aika herätä, mutta olenkin jo hereillä ja ehtinyt vaikka ja mitä.

Valonlastani olen kauheasti kaivannut, se valonvuosipäivä oli kaunis, ikimuistoinen. Mutta en romahtanut, kykenin olemaan töissä, en ollut luullakseni silleen zombi. Kun ei sitä tiedä kuinka asioita kokee, kun jokin mittari täyttyy. Päivän koin tyynen kauniina, rauhallisen kiitollisena. Toki koko sielussani muistin verestäen sen päivän, ajan kulkemisen, pienen pienetkin hetket, katseet, lapseni lämmön, viimeisen hymyn ja henkäyksen, hiljaisuuden, tapahtumat ja keskustelut. Todellisuus virtasi päälläni, ylläni ja kaikkialla. En edes halua niitä unohtaa, ne tulevat olemaan aina osa minua, minun elämääni, minunkin tarinaani. Samalle päivälle saimme upean uuden pikkuihmisen, serkkupojan, syntymän. Eli se päivähän on nyt aivan uudenlainen. Isämme on aina laskenut ja räknännyt kuka syntyi tai kuoli kenenkin minäkin päivänä. Tämä ideologia siis jatkui tässäkin asiassa. Uskon isän ja typymme ilakoineen aivan suunnattomasti, ja varmasti heitelleen niitä enkelipalloja aivan älyttömästi. Tämä myös todistaa kuinka lähellä syntymä ja kuolema voivat toisiaan olla, äärilaidat, mutta jokaiselle joskus ajankohtaiset.

 

Mutta nyt lähden ruiskuttelemaan. Antoisaa ja hyvää viikonloppua! Mille kaikelle sitä alakas?