MOKARAPORTTI

Muutama kuukausi sitten kaverini facessa vinkkasi Sairaalaklovnien kautta haettavaan klovneriakoulutukseen. Vauhtisokeana innostuin, hain ja tulin valituksi. Kyllä perheellä oli jälleen sulateltavaa, mutta sain jopa monisanaisia palautteita ja huvittuneisuutta osakseni. Kaiketi moinen idea heihinkin upposi, naurusta sen päättelin. Se tuntui ihan positiiviselta ajatuskuviolta, aluksi...

 

Nuorisoa myös hävetti, ainakin jälkikäteen olen saanut kuulla. Kuulen siis edelleen, että ei muissa perheissä äiti saavu kotiin pellenokassa, hulluttele, leikitä ja osallistu. Muissa perheissä äidit osaavat antaa tilaa lapsille, antaa omaa rauhaa, olla kunnolla, mokaamatta, hävettämättä ja nolaamatta lapsiaan. Mutta miten meillä? Kaiketi mokasin noissakin kaikissa kohdissa, kun saavuin kotiin nokka kiiltävän punaisena, karvalaukku päässä, naamalla pellen hölmistynyt ilme, epämääräiset äännähdykset ja omituiset asennot liikkuessa pellelle opitulla kehonkielellä höystettynä. Minä kun tulkitsin kotonamme käynnissä olevan halloweenin naamioitumiseksi, omalta mukavuusalueelta heittäytymiseksi ja hauskaksi asiaksi. Kun innostavan kouluttavan klovneriaviikonlopun jälkeen kotiin raahauduin, pidin itsestään selvänä, että pellenenä päässähän mamma kotiuttaa itsensä. Moisesta opista mamma ajatteli heti jakaa muillekin, omalla esimerkillään. Mutta ei se kuulkaas näin mene. Mokasin kuulemma ja kunnolla, mutta en sillä tavalla mitä viikonlopun ajan harjoittelin. Mokasin ja nolasin lapseni, kaverit eivät kuulemma koskaan enää meille uskalla tulla, nolasin itseni, kaikki, lähes koko luomakunnan. Tämän jälkeen kaikki jopa minua pelkäävät...

 

Sain kuulla myös, että muissa perheissä äidit ovat kodinhengettäriä ja huolehtivat kaikesta hyvinvoinnista ja siivouksesta. Arvaatte varmaan mitä mieltä minusta oltiin, sillä olenhan ollut paljon koulussa, ihan fyysisesti toisella paikkakunnalla. Olen ollut myös työharjoittelussa ja tehnyt palkkatyötäkin, kotiaikani on paljon pienempi kun kuuteen vuoteen, vaikka olen niin sanotusti paikkakunnalla ja asun kotona. En ole ollut kodinhengettärenä siivoilemassa, saati myöskään sotkemassa, mielestäni. Muissa perheissä kuulemma on aina siistiä, keittiö vimpan päälle siivottu, olohuonekin eteerisen tunnelmallinen ja missään ei ole mitään turhaa. Mutta kun tämä mamma käy tai on kotona, kaikki on pielessä. Keittiö on usein ateljeena, tauluja on kuulemma joka paikassa, sotken, levittäydyn, olemassaoloni on liikaa läsnä kaikilla elementeillä, saati sitten kuinka paljon kaikkea laiminlyön kun koko ajan vain kirjoitan, joo, ihan koko ajan. Tännekin ehdin toista kertaa nyt lokakuussa naputtelemaan ja kouluhommat odottavat... Kuulemma televisiota vain katson, se oli mielestäni elokuussa keuhkokuumeessa kun olin sohvalla pakotettuna, nyt ei edes kiinnosta, kun on niin paljon kaikkea muuta mistä innostua. Kuulemma saan maalata, mutta kenelläkään ei ole ratkaisua missä. Kesän maalasin pihalla, siis autotallissa. Mutta kyllähän minä keittiön siivoan aina kun saan kuivaksi taulut. Mielestäni, olen ainakin luullut näin tekeväni, mutta en kuulemma koskaan ja mitään... Eli olen mokannut tämänkin osa-alueen itsestäni verrattuna muihin normaaleihin äiteihin. Onneksi lapsemme saavat sentään jotakin kautta aina maistaa myös normaaliutta, jospa se heitä tasapainottaisi, siis muiden perheiden kautta tarkoitan. Eli mokiakin on monenlaisia, hallitsen ainakin kaksi äärilaitaa jotensakin. Negatiivisen mokan äärilaidan kaiketi paljon paremmin.

 

Mutta moisen negatiivisen mokaraportoinnin jälkeen ajattelen kuitenkin kirjoittaa positiivisen mokan huikeasta kokemuksesta. Kopsaan tähän klovneriakurssin sisällön ja tavoitteet:
"Tavoitteena on perehtyä klovnerian perusteisiin. Ja mokailla! Floppi. Epäonnistuminen. Virhe! Ei hätää, klovnille moka on lahja ja olennainen osa työskentelyä; kun sen hyväksyy voi taas jatkaa. Suhtautumisemme epäonnistumiseen paljastaa aina jotain olennaista klovnistamme. Kunkin klovnin ainutlaatuinen naurettavuus ja samalla haavoittuvuus korostuvat. Millaista on minun klovnini hullutteleva runous? Ihmettelevä läsnäolo, jakamisen ilo ja heittäytyminen leikkiin ovat klovnille tärkeitä. Kurssilla vahvistetaan myös opiskelijan/klovnin kontaktia ja vuorovaikutusta suhteessa sekä yleisöön että toisiin klovneihin." Kouluttajana kurssilla oli Suomen huippuklovni ja tunnettu kouluttaja Taina Mäki-Iso.

Meitä kurssilaisia oli vain kourallinen, eli kurssi oli todella tiivis, tiheä ja huippu hyvä. Kyllähän ensimmäisen tunnin ajan ajattelin koko ajan, että mitä tulikaan (taas) tehtyä, miksi ihmeessä, mokasin totaalisesti luulemalla itsestäni ja klovneriasta että se olisi hauskaa... Kun selätin moiset asiat ja uskalsin antaa mennä, niin johan oli opettavaista. Ja hauskaa, jopa nautinnollista. Ensin piti opetella läsnäoloa, katseen paikannusta ja hengittämistä. Kaikissa osa-alueissa on meikäläiselle höyrylle tekemistä, malttaa, keskittyä ja hengittää läähättämättä koko kropalla, paneutua rauhassa katsekontaktiin, eikä tarvitse reagoida jokaiseen risahdukseen ja ikkunan takana lentäneeseen tilheen.  Kun muka kaikkensa yrittämällä yritti ja se ei toiminut, kun sitten floppasi idioottimaisesti ja mokasi oikein estraadilla, se olikin klovneriaa parhaimmillaan. Kun tunsi kuinka floppi leviää koko kehoon, omaan tietoisuuteen, kun se vielä oikein esille nostettiin, korostettiin, kerrattiin ja flopattiin oikein abloodien siivittämänä. Tiesi tasan mokanneensa. Kun sulloutui löytyneisiin vähänkään sopiviin kaikenkirjaviin vaatteisiin, korkokenkiin ja survoi päänsä karvaiseen laukkuun, punaisella nokalla viimeistellen. Avot, ei ihan ollut mukavuusalueella. Sen jälkeen kun estraadi oli vain minua varten ja yritti minimaalisilla selityksillä, pelkillä ilmeillä, eleillä ja tavoilla saada klovnisna esiin, olihan se hauskaa. Improsimme yksin, pareittain, ryhmissä. Muut olivat välillä katsojina, tuomareina, lavalla olijan piti yleisön reaktioista tulkita mikä uppoaa ja mikä taas ei. Välillä siellä koki todellisia epätoivon hetkiä, kun yritti hajoavissa kengissään tanssia, laulaa, heilua ja keksiä jotain. Sitten kun takki oli totaalisen tyhjä eikä oikeastaan enää keksinyt mitä evää heilauttaa, se olikin muista äärimmäisen hauskaa. Kuinka olemus muuttui, kehonkieli kertoi itselle tyypillisellä tavalla asioita. Kun itselle ominaiset tavat puskivat esiin, minähän siis mokaankin äänekkään, agressiivisilla tavoilla, itseäni läpsien ja anarkistisilla eleillä. Kun leikkiessä käytän väärää vokaalia, nappaan heti lennosta tekemäni virheen ja mokan, olen heti "ruoskimassa" itseäni, kun muille piti jopa kertoa missä he mokasivat. Nopeuteni ja reagointini nousivat siis minun klovneriani ominaisiksi piirteiksi ja kannattelijoiksi. Hyvä tavallaan sekin, ettei tarvinnut esittää eteerisen hillittyä klovnia, olisin sen kyllä mokannut jatkuvasti. Nyt siis nostettiin itselle ominaiset tavat mokata omiksi tavoiksi mokata. Jälleen nousi esille oma ankaruuteni, kun en tahdo sallia virheitä, kun en heti tajua mitä pitäisi tajuta, vaikka genre olikin aivan uusi. Mutta naamastani näkee kyllä kun jokin asia menee jakeluun ja tajuan, siihen ei tarvita punaista nenää. Oivallus nousee silmiin, otsaan, suupieliin ja koko eukon olemukseen.
Leikimme myös paljon, monen ikäiset ihmiset nokilla ja ilman. Hippaa, pallopelejä, sanaleikkejä, nopeusleikkejä, peiliä, ha-wah-pling-leikkiä, pääsääntöisestikään en tiedä leikkien nimiä, mutta niitä oli useita. Osa hiukan jalostetumpina versioina ihan tutuista lastenleikeistä, silleen että niistä se mokakin ja floppi eriteltiin ja löydettiin, siihen oikein keskityttiin.  Olihan vapauttavaa ja kivaa, kunhan vain meni mukaan. Huikeinta oli sellainen seuraamis-johtamisleikki, jossa olimme pareittain kämmenet vastakkain, kuitenkin niin että kädet eivät toisiaan koskettaneet. Käsiin ei saanut katsoa, vaan katsoimme paria silmiin ja seurasimme. Kun parin kanssa löytyi yhteinen kieli, se oli huikea kokemus. Musiikin mukana liikuimme ja koko ajan piti olla läsnä, siinä koki melkoisia kokemuksia, kun musiikki loppui piti reagoida läpsäyttämällä ohjatun kämmenselkiä. Eli skarppina piti ja sai olla. Välillä moinen parisuoritus hipoi jopa taidetta, kun siihen pääsi tarpeeksi syvälle ja pari kykeni lukemaan vientiä. Alussa oli myös pariharjoitus kosketuksen kautta, koko ajan piti jonkin kohdan toista koskettaa, musiikki vaihtui ja liike jatkui saumattomasti. Siinä meni meikämammakin kiemurrellen ja mutkitellen lattialla ja seisaallaan. Kiva oli myös sellainen leikki estraadilla, että itse meni oven taakse ja muut päättivät mitä hän joutuu tekemään. Oikea tekeminen ja jopa oikeat temput tulkittiin kannustuksen, ilmeiden ja katsomon reaktioiden kautta. Abloodien määristä kykeni päättelemään, kuinka lähellä oikeaa on. Vähän niin kuin kylmä-kuuma leikki. Aina kun on lähempänä niin polttaa enemmän ja yleisö kannustaa enemmän. Minä keksin oman juttuni lantion liikettä lukuun ottamatta oikein, sitten loppui aika kesken, mikä jäi harmittamaan. Ei se, etten keksinyt puuttuvaa liikettä pravoo-huutoihin saakka, vaan se, että viihdyin lavalla temppuillen, oikeaa asiaa hakien, tulkiten, jopa nauttien ja yleisön reaktioita kuunnellen. Siis jäin kaipaamaan sitä esilläoloa ja mokailua, yleisön kanssa tehtyä yhteistyötä.

Päivät olivat erittäin intensiiviset, koukuttavat ja menivät nopeasti. Huikea kokemus ja löysin saman henkisiä ihmisiä, myös tuttuja sairaalaklovneja oli mukana. Osa siis parikymmentä vuotta klovneriaa tehneitä ja lukuisia kursseja käyneitä ammattilaisia. Sitten meikäläinen ja yksi nuorimies, aivan noviiseja ja puskista, mutta onneksi uskalsimme heittäytyä mukaan ja saimme valtavasti oppia myös konkareilta.

Yritin eilen kuumeisesti lukuisia kertoja siirtää koneelle kuvia, mutta ei vaan onnistu minun kännykästäni. Se ei ole kivaa mokailua se, kun pitäisi koulujuttujakin siirrellä ja työstää eteen päin. Muiden kännyköistä se kyllä onnistuu. Mokailua, epäonnistumista ja floppeja on niin joka lähtöön. Jatkuva mokailu arjessa, yhteiskunnan osana ei ole kivaa, mutta estraadilla huikean hauskaa. Siinä on iso, välillä veteen piirretty ero. Ainahan se peilaa myös yleisöä, sen reaktioita. Voitte kaiketi kuvitella kotiyleisön reaktiot.
Mutta nyt minulla on taulu kesken keittiön pöydällä, eilisestä simputuksesta huolimatta maalaan. Ja onhan minulla myös mopon ja polkupyörän sisäkumitkin likoamassa altaassa, ajattelin tehdä kierrätyskoruja niistä. Samoin ajattelin tehdä muovista vaikka ja mitä sulattelemalla. Kuluneella viikolla olen siis ollut aivan huikealla kierrätyskorukurssilla kokonaista neljä päivää. Mihin kaikkeen taipuu muovi, sisäkumit, piirilevyt, näppäimet, nyörit, jouluvalojen polttimot ja rikkinäiset astiat. Kun niitä hiukan paljon sahaa, muotoilee, polttaa, vääntää, valaa epoksiin, upottaa massaan ja yhdistää. Siinäkin tavallaan mokasin ja floppasin, kun luulin ja kuvittelin tyttöjen innostuvan kanssani moisista kierrätyskoruista. Ei kuulemma muissakaan normaaleissa perheissä äidit pese rikkinäisiä pyöränkumeja, leiki silmät kiiluen, leikitä ihmisiä ja innostu aina mitä ihmeellisemmistä asioita. Onneksi nuo minunkin lapseni tuosta vielä keski-ikäistyvät, tiedän heissä virtaavan samaa mokailuverta, kunhan vain oppisivat hiukan armollisemmin siihenkin suhtautumaan. Jopa ottamamaan sen positiivisena perimänä. Toki siihen menee hiukan vielä aikaa, vuosia, kokemuksia. Tällä viikolla tämä pelleäiti ajattelee ajeluttaa syyslomailevia lapsiaan Ouluun kulutushysteriaan, eikös niin kuulu normaalien äitien tehdä. Kunhan en sitäkin mokaaaaaaaaaaaaaaa.


Olen maalannut ja ladannut verkkokauppaani uusia tauluja, käyhän tsekkaamassa
https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo