HUURTEINEN MAA

Huurteisen maan teemalla voi aloittaa tämän päivän. Pakkasta, lunta, valoja, sinisyyttä, huuraa ja kuuraa. Sama teema stemmoineen raikaa itsellä korvamatona, biisit alkoivat heti kuulumaan kun korvani heräsi. Illalla oli nimittäin kuoron harjoitukset, siksi. Hyväähän siinä on se, että minulla soi oikea stemma, eli altto. Paha jos korvamato olisi sopraano.

 

Laulan siis Leijat-kuorossa, meillä lähenee kovaa vauhtia joulukonsertti, joten parasta alkaa soimaan se oikea stemma. Eipä ole paljon muuten asiaa lavalle. Kivaa, joskin älyttömän sitovaa tässä vaiheessa, kun harkkoja on ripoteltu muutamat lisää. Aamulla nupissani mottona kaikui "aika aikansa kutakin", se sopinee tähän kuoroturnaukseenkin. Mielettömän hienoa on saada kaksi omaa sanoitusta laulettavaksi. Kuvittele se tunne, kun omat sanat saavat sävelen, saati sitten kun ne lähtevät soimaan kolmiäänisesti, saati sitten kun kuoro lähtee soimaan bändin johdolla, saati sitten kun akustiikka on hyvä ja sanat kimpoilevat ja ympäröivät. Se on säärikarvoja nostattava tunne. Jo yksistään se, että omat ajatusvirrat tulevat soiviksi ja muiden laulamiksi. Se on soittotaidottomalle ihmiselle todella nanna kokemus, hiukan ylitsevuotavan yllättävä.

Itsekseni myhäilen, että onneksi on tuuheat säärikarvat mitä pöyhistellä... Hah, kuivaa huumoria, muka pakkasella kukkii tuollaisena.

 

Tälle päivää oli monta hoidettavaa asiaa, on yhä. Nyt paukkasi viestejä, jotka saattaa muuttaa jälleen suunnitelmat sen kahdeksanteen kertaan. Huoli kun heittää viittansa, sekin on aina raskas kannateltava. Eilen kuuntelin radiossa juttua huolehtimisesta, kuulemma naiset huolehtivat enemmän. Kaiketi olen siis nainen, kun koko ajan huolehdin enemmän. Milloin mistäkin, miksikin ja mitenkin. Vaikka kuinka yrittää, ettei olisi huolissaan. Kait se on myös empaattisuuden ja tunnollisuuden toinen puoli, aistii, tietää, tajuaa ja sen vuoksi on huolissaan. Huolehtii. Samalla kun mietin kuinka paljon olen huolehtimalla ja huolestumalla hoitanut asioita, siinä olisi muutama asia tasan levällään tai roikkumassa, jos näin ei olisi. Ruuhkavuodet, nehän jatkuvat molempiin suuntiin omasta perspektiivistä, omiin lapsiin ja omiin vanhempiin. Tätähän tämä. Toivon toki kohtuutta tässäkin asiassa, toivon huolehtimisen määrän ja moninaisuuden kaventuvan siedettävälle tasolle. Kohtuullistuvan. Kait tähänkin pätee aika aikansa kutakin...

Aikanaan olen kirjoittanut huolihaavasta, jonka sain lapseni sairastuttua. Kun haava yritti arpeutua, tyrehtyä ja parantua edes hiukan, niin se revittiin lukuisia kertoja raakasti auki. Kuinka hauras, herkkä ja arka se on, on yhä, vaikka minulla ei enää ole lasta. Tunnistan sen olemassaolon todella herkästi. Monien repeytymisten jälkeen tiedän myös sen, ettei se tule koskaan paranemaan. Mutta toivon sen saavan kuitenkin aikojen kuluessa vahvan arven, joka ei tuosta vain ratkea, mutta samalla se on eletyn elämän ja kokemusten polttomerkki.

 

Toissayönä seikkailin jälleen Aurinkolapseni kanssa, se oli kiva uni. Usein toistuvissa unissani tiedän, tiedostan ja muistan kyllä, että lapseni on kuollut. Jotenkin yritän nopeasti nähdä ja kokea ne unet, ennen kuin hän palaa takaisin kuolemaan, kuolleeksi. Hyvin me ehdimmekin touhuta, olen jokaisesta pikavisiitistä niin onnellinen. Tuo viimeisin uni oli jälleen touhukkaan äänekäs, korvissani soi aamulla lapseni tuttu naurunrätkätys. Niillä jaksan, ne ovat itselle niin tutun turvallisia. Illalla siskoni kanssa asiasta puhuin, olipa typyni häntäkin käynyt unessa moikkaamassa. Hänkin oli herättyään miettinyt, oliko se painajainen kun kuolleiden kanssa seurustelee... Mutta ei, ne eivät ole painajaisia, ne ovat meille hyviä unia. Näinpä me molemmat olemme jatkaneet nukkumista levollisina moisten kokemusten jälkeen. Onneksi on unet, ne lohduttavat.

 

Kello käy. Hoitamattomat asiat hoidatuttavat. Vaikka on kuinka huurteista maata, se ei aina huolia ja tekemättömiä asioita poista. Kaksi kurssia olen tälle päivälleni joutunut perumaan, muutama palaveri ja varattu aika buukattu tilalle. Onneksi on tämä hyppypäivä ja sitä voi säädellä omillakin valinnoilla. Illalla olen kaiketi viisaampi, tiedän tästäkin päivästä enemmän, mitä tuli tehtyä. Tai mitä kommervenkkejä ja kompastuksia olikaan polulla. Nyt hetki ulkona on kaunis, sinistäkin sinisempi. Kuinka paljon on valkoisessa sävyjä, sinisessä sinisyyttä. Minun maalituubeissani ei ole niin paljon pötköjä, toisaalta pitää uskaltaa rohkeasti sekoittaa, sävyttää, testata ja kokeilla. Niillä voi maalata myös huurteisen maan. Sen levollisuuden, valoisan hiljaisuuden. Lähden haudalle, lastani moikkaamaan, se kummasti hyppivän sielun rauhoittaa. Antaa perspektiiviä huolille. Usein ajattelen siellä, kuinka kaunis on hiljaisuus, rakkaus hulvahtaa, ikävä kouristaa ja lämpö läikehtii vahvana yläilmoihin.