KYMMENEN MINUUTIN AJATUSVIRRAT

Kirjoituttaisi, aikaa vain kymmenen minuuttia. Kirjoitan kuitenkin, vedän kympin tajunnanvirrat. Jokin valvotutti aamuneljältä, siis kävin hereillä, mutta jatkoin torkahdellen. Oliko ne ideat, ikävät, tunnit, kissat vai koirat jotka herättivät? Kuka tietää. Harmittelin tavallaan yölläkin sitä, etten ehdi aamusta haudalla käymään, toisaalta olisinhan ehtinyt, jos en kirjoittaisi. Mutta en halua käyntiäni kiireellä pilata, jos vaikka pitää pidempään jutskailla, muistella, ajatella, olla...

Ikävä läikähtelee, se muuttaa koko ajan muotoaan. Suurin suru ei ole enää niin raastavaa ja sellaisen aivan konkreettisen jokapäiväisen käsin kosketeltavaa, mutta ikävän eri muodot ovat. Suruahan ei voi tuntea ilman rakkautta, sekin pitää niin paikkansa. Kriisit ovat valepukuisia enkeleitä, senkin olen lukenut vuonna 2011, mietin tuota sanontaa usein. Sen ymmärränkin, mutten aina. Tänä aamuna en ymmärrä. Vilkas mielikuvitus auttaa jaksamaan todellisuuden, se taas on minulle aivan jokapäiväinen apu, kannattelija, rohkaisija, tukija. Missä olisinkaan ilman mieleni kuvitusta. Voinhan myös kuvitella, tuntea lapseni niin monella tavalla, koko ajan. Surun kyynelten läpi loistavat onnellisten päivien muistot, se pitää niin paikkansa. Miksihän minun nyt fraaseja pitää pyöritellä? Ken tietää. Välillä ne ovat korvamatoina heti aamusta, ajatteluttavat.

Nyt lähden aamuliukkauteen ajelemaan, minulla on harjoittelu meneillään. Olen vammaisten toimintakeskuksessa, toinen vastaava jakso, eri paikka. Viihdyn, saan nautintoa ohjaamisesta, ymmärrystä ihmisyydestä. Meillä on moni asia hyvin, tänäänkin. Sellaiset nopeat kymmenen minuutin tajunnanvirtaukset, hyvää perjantaita, MOI!