JOULUVIEROKSUJA

 

Keksin tälle aamulle itselleni uuden termin, nimittäjän, analyysin. Kun mietin mikä olen tämän päälle painavan sesongin suhteen. Olen siis jouluvieroksuja. Vieroksun tuota ympärillä vellovaa hysteriaa, kaupallisuutta, älytöntä turhuutta. Mitä kaikkea pitäisi tehdä, olla hankittuna, olla haalittuna, olla hamstrattuna. Olen jopa kauppoja vältellyt, kauhukseni kävin isommassa marketissa viikolla ja joulutietoisuus suorastaan vyöryi ylitseni, jäin sen alle, se peitti minut tukahduttaen. Haluan olla jouluihminen ihan muista syistä, tiedän myös olevani, kunhan saan vieroksunnan käsiteltyä.

Minä kun olen sitä mieltä, ettei sitä ihmisarvoa, hyväksyntää ja arvostusta tulisi mitata kulutuksella ja lahjonnalla. Ei sillä, tykkään antaa lahjoja, muistaa kaikkina juhlina läheisiä, mutta se on välillä jouluna niin väkinäistä, pakkopullaa monellekin. Pitää ja pitää, minä kun toivon monenkin asian lähtevän sydämestä, ei pakosta. Saati velvollisuudesta ja paineesta.

Isovanhemmat (kummit, vanhemmat) hikoilevat lastenlastensa vaativien lahjatoiveiden kanssa, osaako ostaa kaikkea, oikeaa ja riittävätkö rahat. Kun pitäisi olla tasavertainen koko lastenlapsilaumallekin, kenties. Voiko kieltäytyä, olla hankkimatta sitä mitä määritellään valmiiksi, pyydetään tai pakotetaan. Tyytyykö nykylapsi villasukkiin, kirjaan tai johonkin ajattomampaan, tai vaikka itse tehtyyn lahjaan. Eikö mummu ole hyvä mummu, jos ei toivottuja muotireleitä, kotkotuksia, pinnallista tai materiaa hanki. Voiko pappa kieltäytyä hankkimasta peliä, jossa hakataan, tapetaan tuhotaan ja ostetaan uusi elämä tuosta vain. Jos pappa on itse vaikkapa sotaorpo, tai aikaisemmissa sukupolvissa on elämä kertaalleen menetetty, eikä sitä oikeaa elämää voi hankkia marketista tai Visa-kortilla lisää. Tai maksaa osamaksulla, jos tuli tuhonneeksi muutaman elämän liikaa tai epähuomiossa. Yksi (ihan hyväkuntoinen, joskin eläkkeellä oleva) mummu mietti muutama viikko sitten, kuinka raskas joulunaika hänelle aina on, kun pitää passata, olla valmiudessa, palvella ja paapoa. Voisiko hän lapsilleen sanoa, että tehkää joulunne itse, luokaa omat perinteenne, käykää joulun jälkeen tai muulloin, älkää tulko jouluksi asumaan ja odottamaan valmista. Rohkaisin häntä kertomaan oman toiveensa! Jouluhan on myös yhdessä tekemisen aikaa. Meidän joulutraditio suvulla on ollut nyyttärit, se on toimiva ja ihana juttu, kaikki kantavat osansa yhteiseen pöytään.

 

Varmaan omaan jouluun virittäytyminenkin pääsee jossakin vaiheessa vauhtiinsa, mutta vielä ei syki, ei olleskaan. Jouluhysterian kapinamieli on paljon vahvempana meikäläisellä, ainakin tänään. Kynttilät meillä palaa kesät talvet, lähes yötä päivää. Joulukortteja olen tehnyt, satoja, joulukirjettäni makustelen ja ajattelen. Tykkään tehdä niitä, samoin saaristolaisjoululeipää ajattelen leipoa. Mutta tuskin hurahdan viiteen erilaisen kuivakakkuun, kahdeksaan uuteen reseptiin, hankin paljon ylimääräistä. Tiedän tasan mikä ruoka menee meidän huushollissa, sillä pärjätään, hyvä niin. En pakota syömään lipeäkalaa, en laatikoita, en luumuja tai herneitä. Ajattelen joulun olevan, isolla toivomuksella, sopuisaa aikaa, en siis ala moisia pakkoruokia veivaamaan. Itsenäisyyspäivänä kokeilin hasselbacanjuureksia, perunoista idean version virittelin, ja hyvää tuli. Helppoa, kuorineen viiltoja pintaan, valkosipulivoisulalla sivelin, korppujauhoilla kuorrutin. Uunin kautta lautaselle, palsternakkaa, perunaa, porkkanaa ja punajuurta. Kylkeen lihaa ja salaattia. Helppoa ja halpaa, ja ennen kaikkea hyvää. Kinkkua tulee menemään pitkin päivää ja yön hiljaisina tunteina, paljon. Rosolleja ei niinkään, raikkaita salaatteja kylläkin... Torttuja leivotaan yksi satsi, toissajouluna hirmusatsi, jonka koirat salaa söivät.

Mitä kuuluu joulusiivoukseen, en vaihda hyllypapereita, en joka huoneen verhoja. Jouluhämähäkinseitit saatan imuroida tai huitoa pikaisesti seinähyllyistä, tai sitten himmennän valaistusta. Typyt viikko sitten omat huoneensa mööbleerasivat, siivosivat perusteellisesti, vaihtoivat jopa kamareita ja niitä verhoja... Hyvällä mallilla siis sekin, silausta vailla. Minä käyn vielä viikon koulussa, jahka sieltä palaan, saatan koulu/harrastus/puuhapussini jouluksi kätkeä, ellei sitten inspiraatio ole tullakseen juuri sesongin lähestyessä. Josko maalaisin jouluhysteriassa suurimmat teokseni tai sitten päätän ommella koko suvulle chanelletyynynpäällisiä ja kalannahkakukkaroita... Tai valaa betoninalleja, lyhtyjä, ovistoppareita, aplikoida joulupaidat tai ostoskassit. Eihän sitä taas tiedä vaikka tämä joulukapinamieleni hiukan tasoittuu ja saan uutta intoa tulevasta villasta tuotteeksi kurssista...

 

Mutta nyt yksi typyistä kotiutuu koulusta, käymme asioilla ja sitten lähden terveyskeskukseen poistattamaan varpaankynttäni. Siinä sitä on hysteriaa tarpeeksi tällekin päivää. Ulkona on hirmukinokset tuoretta lunta. Aamulla mietin, onko se luonto nyt kaunista ja saako siitä hyviä kuvia, lumipyryn ja -myrskyn jäljiltä. Puut ovat paljaina, oksia pitkin poikin. Mutta kinoksissa on kauniita notkelmia, taitoksia, aaltoja ja taidetta. Sen verran olen ulkona varpaisillani käynyt, että havaitsin sinisen hetken vahvan sinisyyden, kykenin erottamaan valojen ja varjojen hienot vaihtelut. Lumikinosten kauniit muodot, yllättävät veistokselliset keräytymät. Kuinka puhdasta ja kaunista, ajattoman koskettavaa, puhuttelevaa ja vilpitöntä. Sellaista joulunaikaa itsekin tavoittelen. Kunhan tästä vieroksunnasta ja kapinastani tokenen. Kyllä tämä tästä vielä hyvänmielenjouluksi muuttuu....