PAKOKAUHU

 

Eilen mietin paljonkin, yöllä jahkasin, aamulla miettimistä jatkoin. Siis juuri tuossa vuosien vaihtumisen maagisessa rajapinnassa kun olin, silloinhan kuuluu jahkata ja syvästi, katsoa peiliin, inventaario tehdä. Ainakin minä pähkään. Kun ajattelen mitä vuosi, menneet vuodet, monta mennyttä vuotta ovat antaneet elettäväksi, koettavaksi, jaksettavaksi. Kun on luullut, pelännyt ja ajattelut, että se edellinen, mennyt oli se raskas vuosi, jospa nyt olisi parempi vuosi. Mutta ei, kun poranterä on vuosi vuodelta yhä syvemmälle kairannut, yhä enemmän antanut koettavaksi, kohdattavaksi. Kauhulla ajattelen siis tulevaa, siis tätä uuttakin alkanutta vuotta, mitä ihmettä on jälleen elämällä takataskussaan meikäläisen, meidän lähipiirin koettavaksi. Kauha on ollut reilunlainen ja armoton jo niin monta vuotta. Noita asioita kun mietin, määrittelin sen pakokauhuksi, kun sain sen verran tunteiden ja olotilojen hännästä kiinni, että sain moisen nimettyä. Sitä tunnen yhä, se on minuun niin sisäänrakennettu kauhukahva, tosin nyanssit ovat vaihdelleet. Mutta sellainen päätön ja raivostuttavan avuton pakokauhu siitä, ettei itse voi asioihin vaikuttaa, vaikka kuinka yrittää, luulee parhaansa tekevänsä. Ei pysty, ei kykene, ei kerta kaikkiaan enempään taivu. Kun mietin näiden vuosien kuormia, luulen joskus jopa sekoavani ja tyystin tilttaavani moisesta, ellen sitten ole jo seonnut vuosikausia sitten. Mutta en vain vellovassa ja aaltoilevassa pakokauhussani tajua sitä.

Vuoden alussa ilmeisesti kuuluisi muuttua paremmaksi ihmiseksi, aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä, oikein, kevyemmin, terveemmin, reippaammin. Ei pysty, ei kykene siihenkään. Kun ei tällä resulla kovia kokeneella mopolla mahottomia, ei millään. Parhaani olen yrittänyt noidenkin asioiden suhteen räpiköidä menneenäkin vuonna, tässä tulos. Jos alkaa mittaamaan mikä kaikki on huonoa, heikkoa, välttävää, siitäkin syntyy pakokauhuefekti. Esimerkiksi vyötärönympärys, kuntotesti, taloudellinen tilanne, tietyt taidot, kyvyttömyys, ilmanlaatu huushollissamme, repivyys joka suuntaan, yhteiskunnan määräämät rajat ja niiden kyttääminen mm opiskelun ja lisäansioiden suhteen, talonvaihto-operaatio, remppasuunnitelmat jne... Loputon lista, mitä olisi halunnut, kuulunut ja toivonut menevän ja toteutuvan toisella tavalla. Ja tässä ollaan kuitenkin. Toki olen myös oppinut sen, että joskus jokin asia odotatuttaa, mutta onnistuu, kunhan aika on oikea.

Tiedän aarrekartoista, haavelistoista, onnellisuuden tavoittelusta, asenne ratkaisee aina-metodeista. Mutta jossakin vaiheessa ne on jo niin tyhjiksi kaluttuja juttuja ja aivan he...n liibalaabaa, kun on asioita joihin ei vain itse voi vaikuttaa. Vaikka kuinka oikeaoppista mantraa hokisi. Toki omat mantrani: asioilla on tapana järjestyä, vilkas mielikuvitus auttaa jaksamaan todellisuuden, usko, toivo, rakasta, sekä kriisit ovat valepukuisia enkeleitä, usko itseesi, ole rohkea... Hoenhan minä niitä, ihan vain pysyäkseni pinnalla ja karkoittaakseni pakokauhun kasvun. Yritän rajoittaa moista tunnetilaa, jotta se ei niin kuin estäisi toimimasta, elämästä ja hoitamasta asioita. Edelleenkin on paljon siis asioita, joita en täällä avaa, kirjoita tai jauha, asioita jotka koskettavat, ovat osa minuutta ja huolettavat.

Suru toki on yksi selkeimmistä, lapsen menettämisen myötä annettu viiltävä ikävä, joka ei ainakaan menneenä vuonna helpottanut. Mietin usein, että voiko se olla jopa voimakkaampi, kuin edellisenä vuonna. Noina sairauden ja syöpätodellisuuden myötä elettyinä pakokauhun vuosina kun paniikkipakokauhuvipu oli jumissa juuttuneena siihen tilaan jatkuvasti, se muistuttaa yhä olemassaolostaan, nostaa päätään pienemmissäkin asioissa. Mutta edelleenkin pyrin erottelemaan siitä pelon, sitä en edelleenkään tunne, luule tuntevani. Pelko otti ja antoi sen, millä vuosikaudet pelotteli. Sen edessä olen aivan antautunut, enkä aivan hevillä moista sanaa edes käytä, suostu kuulemaan kun tasan tarkkaan tiedän mitä konkreettinen ja aito pelko on. Kun joku sanoo pelkäävänsä vaikka ruuhkia kaupassa, sitä että pelkää ettei hiuksista tulekaan niin täydelliset kuin kuvitteli kampaajan käsittelyssä, tai pelottaa jos ihana kynsi saattaa katketa suunnittelematta tai vaikkapa pelottaa ettei unelmien autonpenkki olekaan niin hyvä istua kuin kuvitteli. Jos noita asioita oikeasti pelkää, niin mitä se sitten on jos annetaan minun mittapuuni mukaan oikea pelko, avuttomuus ja epätietoisuus elettäväksi. Jos ei tiedä selviääkö itse, lapsesi, läheisesi vaikkapa syövästä, huomisesta, seuraavasta tunnista. Kun sen pelon ja pakokauhun kanssa on aivan nokatusten, tietää tasan mitä moiset tunnetilat ovat. Kun on vuosikausia pelännyt puhelinsoittoja, tuloksia, avuttomuutta. Se on pakokauhua, todellista sellaista pelolla marinoituna.

 

No niin, saattaako tuntua, että rouva on nyt todella syvissä vesissä. No on ja ei. Välillä ei vain huvita, ja pysty olemaan, olla niin reipas kuin haluaisi, välillä pitää tuulettaa negatiivisetkin asiat, välillä pitää avata, välillä on jauhettava ja käsiteltävä raskaampiakin asioita jotta ne tulevat käsitellyiksi. En halua lakaista niitä pinnallisuuden maton alle, jossa ne saavat muhia ja kasvaa uusiin mittasuhteisiin. Pyrin edelleenkin olemaan rehellinen itselleni, toki siinä on monta kertaa sijaiskärsijöitä, kuten te lukijani. Voisinhan tietenkin moiset asiat jättää kertomattakin, voisin, mutta nyt jauhan niitä heti aamusta täällä. Ihan koska jauhaminen tuulettaa nuppiani, löysää pakokauhuani, kun sen sanoiksi pukee. Loistava keino, kannattaa kokeilla!

 

Olohuoneen lattialta, siskonpedistä, nousi laskujeni mukaan viisi nuorta, tänä vuonna huikean täysi-ikäisyyden saavuttavaa lukiolaista. Kaikki niitä 2000 syntyneitä millenium-lapsia. Mielettömiä etappeja heidän kohdallaan edessä, pian on odotetut vanhojentanssit, täysi-ikäisyys, ajokortti... Muistan kuinka itse odotin ajokorttia ja sitä täysi-ikäisyyden myötä laajenevaa ja avautuvaa maailmaa. Kun tuntui, että monet lapsuuden kahleet sai karistaa, kun luuli olevansa kaikkivoipa ja hallitsevansa elämäänsä. Sai ja luuli olevansa itsenäinen. Antaa heidän pitää luulonsa, se kuuluukin mennä niin. Tuossa iässä kuuluukin ja saakin olla sinisilmäisen vauhtisokean pikkusieluinen. Sitähän nuoruus on, samanlaisia farkkuja kuin kavereilla, samanlaisia hiuksia, saman väristä huulipunaa, kännykänräpläystä ja hetkessä elämistä.

Perjantaina kävin kahden typyn kanssa Oulussa, he saivat hankittua mitä tarvitsivatkin. Housuja, muita vaatteita, mieluista ruokaa ja kulutushysteriaa. Sain minäkin mitä lähdin hakemaan; loistavia kohtaamisia, syviä ja todella hyviä keskusteluja, kanssakulkemista, surun jakamista, vertaistukea, rehellistä vaikeista asioista puhumista ilman kiertelyä, kansioita, välilehtiä kansioihin, muovitaskuja, joustavia pitsejä sukanvarsiin, hyvää kahvia, irtiottoa, tuuletusta... Neljätoista hyvää tuntia vierähti, mutta todella antoisa reissu.

Eilen taas olin Himangan suunnalla, kävin purkamassa näyttelyni. Siellä minulla oli tärskyt vuosien -85-86 opiskelukaverin kanssa. Ajalta jolloin itse irtaannuin kotoa, kotikaupungista. Tuolloin kuulemma löysin itseni, kuulemma luonteeni pääsi esille, kuulemma rohkaistuin, kuulemma muutuin iloiseksi ihmiseksi ja vapauduin. Muistan niin sen tunteen, kun en ollut enää koulukiusattu, minä huomasin osaavani, olevani sittenkin jotain. Kun elämässä ei ollut tyhmää pelkoa ja jatkuvaa huolta siitä mitä nurkan takana tapahtuu, mitä kiusaajani nyt keksivät. Silloin olin juuri peruskoulun lopettanut, elämä edessä oleva 16-vuotias, sinisilmäinen ja sinisillä silmälasinsangoillakin varustettu teini. Silloin moni asia oli sinistä, löysin sinisen ja värit yleensä, pitkän harmaan kauden jälkeen, oli sininen toppatakki, sininen isotupsuinen pipokin... Jälleen eilen ajantaju katosi, kun elämää avasimme. Olenkin saanut vuosien aikana oikeastaan jokaisesta opinahjosta, elämänvaiheesta mukaani ystävän, joka kulkee yhä elämässä. Se on hienoa, sellaisilla asioilla on elämänreppua kiva täyttää.

Eilisellä keikalla kuljetin äitini myös kummitätini syntymäpäiville. Monta hyvää, ennalta suunnittelematonta asiaa, joista jäi hyvä jälkimaku. Kotiin kun tulin, täällä oli siivottu ja kokattu, nuorisoa alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Minusta on kiva, että saamme olla samassa huushollissa, kaikki, myös muut teinimme, noiden lukiolaisten lisäksi, kaikkiaan laumassa taisi olla 10 nuorta. Nyyttärimeiningillä ja hyvillä fiiliksillä, paljuun mahtui 8 nuorta kerralla. Tosin minä sain omiltani jälleen hitaita katseita, kun hipsuttelin paljuun pyyhe ympärillä Aurinkolapseni lieriolkihatussa... Mutta se oli loistava tuulensuoja, niin ja ajattelin josko se myös putoavilta raketeilta suojaisi, joita lähellä ammuttiin joka suunnasta.

Kello on nyt liki yksitoista, kävin toivottamassa nuorille hyvää täysi-ikäisyyden vuotta ja läppäsin valot olohuoneeseen. Sain kiitosta ja ei niin kiitosta, siellä oli patjoilla sulassa sovussa myös elikoitamme. On kiva kuulla naurua, leppoisaa jutustelua ja olla osa kaikkea tätä.

Pakokauhustani huolimatta, moni asia on hyvin, korjaantumassa, hyvässäkin muutoksessa, mahdollistumassa, kohenemassa. Samaan aikaan yritän olla ja oppia elämään menetyksieni kanssa, surun kanssa, ottaa uudenkin vuoden vastaan tämän tietoisuuden kanssa, luottamaan hyvään ja kelaamaan tärkeitä, joskin kipeitäkin muistojani. Onneksi vaakakupissa on kaikkea, paljon hyvääkin, jottei pakokauhu aivan upota ja lannista meikäläistä.  Tulipahan jauhettua, helepotti...

 

Olkoon alkaneessa vuodessa enemmän hyvää kuin pahaa, eikös siitä ole ihan hyvä lähteä rämpimään;-)

 

Ps: Aamun sanat ovat tullakseen:

 

KAHLATA

KINOS

TAIVAS  

 

ja vielä yhtenä sanana tulee alitajunnan loputtomasta kaivosta

 

TUHINA.