MILLÄ MITALLA

Olen häärännyt mittanauhan, rullamitan, kellon, vaa'an, ajastimen, lämpömittarin, nopeusmittarin ja jos minkä muun mittauslaitteen kanssa.

 Itse asiassa olen aina inhonnut suunnattomasti asioiden määrittelemistä jonkin mittauksen perusteella. Itse olen aina tykännyt kokkonaisvaltaisemmasta ihmisyyden kautta tehtävästä määritelmästä. Onko se parempi ihminen, jos hiihtää nopeasti kellolla mitattaessa, verrattuna hitaampaan, jolle hiihtäminen on luonnollista ja muuten kivaa puuhaa. Onko se arvostetumpi ihminen, jos ajaa uudenkarhella, mitattavissa tuoreemmalla autolla. Onko se onnistuneempi ihminen, jos saldo on mitattavissa isoilla luvuilla, tai tili menee ihan ylitse ja pitää jakaa jos mihin kiinanrahastoihin. Onko se parempi ihminen, jos todistus on ollut priimaa, arvostus noussut koulumenestyksen kautta, jos ei kykene vaikkapa normaaliin kanssakäymiseen arjessa tavallisten taaplaajien kanssa.

 

Kun mietin elettyä elämää, lapseni sairastelujen siivittämiä vuosia. Kuinka monia kertoja mitattiin, laskettiin ja selvitettiin mittareilla asioita. Tulevaisuuttakin. Oli järkyttävää kuulla, tajuta ja ymmärtää, että se pienen pienikin syövänmurunen, joka haaviin jäi, saattaa viedä koko elämän. Lapseni, ihan kokonaan ja kaikki. Ja näin se vain on, muka mitättömän pieni, silti äärimmäisen paha ja hallitseva, vahva ja tuhoava, kunhan äityy kasvamaan. Muistan aina, vuonna 2012 saadun puhelun Helsingin proffalta, "ymmärräthän sinä, kuinka tässä tulee käymään, kun tuo murunen on saatu kiinni." Mitäpä äiti ei ymmärtäisi. Muistan yhä kuinka totuus kouraisi, sydämestä sattui. Kuitenkin yhä uusia hoitoja annettiin, toivottiin sen p...n nujertuvan niillä. Aina se nujertuikin, joksikin aikaa, kunnes taas se pienen pieni mittaamaton murunen päätti alkaa kasvattelemaan pahuuttaan. Vaikka taistelimme kaikilla mitoilla, mittareilla, myrkyillä ja keinoilla, eiku se jatkoi vaan pahuuttaan.

 

Olen myös saanut viestejä, yhdeltä perheeltä, joka aikaisemmin menetti oman lapsensa. "Odota vaan, kyllä se teilläkin  nousee, pian saatte haudata lapsenne..." Jostain syystä en enää pidä yhteyttä, sillä totuus oli aivan liian selkeä itselle muutenkin, ilman että sitä sieluun kaiverrettiinkaan moista lietsomalla. Toki saattoihan se olla, aivan elämän realismiakin, kun omakohtainen kokemus oli niin lähhellä, mutta ei se jotenkin silloin uponnut. Varsinkin kun oli pelko jokaisesta mittauksesta, kokeesta, testistä. En nyt tiedä miksi moiset asiat puskevat pintaan, varmaan nuo mittarit ja mittaukset ne nostattivat. Mutta se oli pelon mittari samaan aikaan myös, tosin kyllä luulin sen olevan tapissa useitakin kertoja, mutta aina pelkomittari vaan otti uusia lukemia.

Jossakin törmäsin myös ajatukseen siitä, että kipumittarilla mitattaessa todella kipeä ihminen ei kerro kivun olevan vielä kympissä, tapissa, aivan pahin mahdollinen. Ei meidänkään neiti koskaan myöntänyt, aina oli korkeintaan kasi, ihan siitä syystä, että on vielä mittarissa varaa, jos kipu vielä pahenee. Kantasolusiirroissa oli huippua, jos kipu hellitti yhden neljännespykälänkään tai jopa puoli pykälää. "Äiti, minun kipuni on enää 7,5, kun se äsken oli vielä 8!" Kuinka älyttömistä asioista sitä pitikään iloita, kiksinsä vääntää. Mutta tuollaisellekin asialle tuuletimme monia, monia kertoja.

 

Itse asiassa näin liikennevaloissa eläkeläismiehen, jolla oli uusi, kiiltävä menopeli alla. Ilme oli totinen, karvahattu syvällä ja molemmat kädet tiukasti ratissa, mutta olihan uusi menopeli alla, vaikka hädin tuskin pää enää kääntyi. En tiedä nyt ihan oikeasti, mikä ihmeen kateuskatkeruuspuuska minulla on menossa, kun moisiin asioihin reagoin. En luullakseni aikaisemmin ole moisesta tuohtunut tai alkanut päätäni vaivaamaan. Mutta nyt on moinen mittari itsellä todella valppaana. Onko ihminen onnellisempi, jos on tuliterä auto? Enkä nyt enää tuota papparaista ajattele, vaan laajemmin. Onko onnellisuuden mittari karaatit sormissa, korvissa, kaulassa? Onko onnellisuuden mittari alhainen painoindeksi? Onko onnellisuuden mittari samanlaiset ihmiset joiden kanssa pitää pyöriä, vaikkei ne tavallaan ole edes ystäviä, mutta kun kuuluminen piireihin kuuluu asiaan. Onko ihminen onnellisempi ilman vastoinkäymisiä? Kuuluuko olla onnellinen? Millä se mitataan? Enpä taas tiedä oikeastaan mistään mitään. Itsellä on tavoite, ollut jo vuosikausia, jospa onnellisuutta olisi onnettomuutta enemmän. Olisin vähemmän onneton. Olenko? Voinko olla? Saanko olla? Pystynkö?

Jopas heitin istelleni semmoisen setin taas purtavaa, ettei vastauksia olekaan tuosta vaan. Ihan pitää varmaan miettiä, yrittää mitata millä viisarilla ja miten, se jää nähtäväksi.

Säikähdin myös ajatusmaailmaani siitä, että nytkö puskee kateus ja katkeruus pintaan ja leivittävät minut joka puolelta. Olenhan luullut ja kertonut, etteivät ne ole minuun pesää tehneet, vielä... Heh! Mutta aina nekin olen tunnistanut itsessäni, yrittänyt sopeutua moisten asioiden kulkemiseen rinnalla. Mutta en mielestäni ole antanut niille liian suurta äänioikeutta, ellei se nyt ala mennä huutamiseksi, katkeruudella ja kateudella.

Olen lukenut myös paljon surusta, surun kaavasta, surun käsittelystä ja sen määrittelemisestä. Tunnistan kuinka suru muuttaa muotoaan, olemustaan, vaihtelee, heittää erilaisia viestejä. Surua ei voi ulkopuolinen tajuta, määrittää, kauanko se kestää, jatkuu. Mikä on milläkin mittarilla liikaa surua? Pannappa kohalleen, se on viekas veijari kanssa, mutta se on loppuelämän rinnalla kulkijani.   Sen tiedän. Suru ja ikävä ovat minulle vähän kuin kaksoset, niissä on paljon samaa, mutta ne ovat erilliset.

Taivas on mielettömän kaunis juuri nyt, punaisenkirjava, pakkasenkukertava, auringonvärittämä. Aurinko on näyttäytynyt, talvi antaa parastaan. Kuinka mieletön on kirkkaus, valo, pitenevät päivät. Eilen virittelin maalausjuttujani, tuhersin ihan huvikseni, tapailin pitkän tauon jälkeen tuntumaa, ideoita. Illaksi lähden kursseille, iltatöihini liittyvää kurssitusta. Kolme iltaa töitä tälle viikolle, muuten tasaisella tahdilla aikatauluja ja löysempiäkin hetkiä. Koulu alkaa jälleen ensi viikolla, olikohan liian pitkä tauko meikäläiselle, pitää jälleen opetella uudelleen opiskelemaan. Ompeluharjoitustöitä olen tehnyt reilusti enemmän kuin olisi tarvinnut, mutta olen joka ainoasta myös oppinut ja oivaltanut. Kierrättämälläkin syntyy vaikka mitä, paneeliverhoista, lakanoista, tyynynpäällisistä, jämäpaloista...
Viikonloppuna on vertaistukikohtaaminen Oulussa, syöpä-äitejä. Odotan innolla, voinko ajatella ja kirjoittaa noin? Odotan innolla, voin, sillä matkaan on syövän p....asta huolimatta jäänyt huikean hienoja perheitä, tarinoita, henkilöitä. Ne ja he jaksavat kannatella meitä yhä, parhaani yritän minäkin vastavuoroisesti kannatella muita tarvittaessa. Se on se sama liemi, missä saa seilata isot määrät ihmisiä. Kaiketi olen syövälle ollut nyt vihainen ja katkera, sillä jatkuvasti kuulen uusista sairastumisista, uusista tarinoista. Eikö mikään riitä, koskaan tule tappi sille vastaan. Samaan aikaan saa iloita myös uusista läpimurroista lääketieteen saralla, onneksi tutkijat jaksavat tutkia. Ne ovat pitkiä aikamittareita, mitä tutkimuksiin menee aikaa, mutta onneksi niistä sentään joskus jollekin on hyötyä. Oman lapsemme kohdalla saimme hyötyä aikaisemmista tutkimuksista, saimme monta arvokasta lisävuotta, aikalisää.

Nyt, millä mitalla tekisin ruokaa, isolla vai pienellä. On se onni, että ruokaa on pöydässä, lapset ovat oikukkaan ihania itsejään, eläimetkin ovat tänään ihan jees, on töitä, on opiskelua, arki rullaa jotensakin. Mutta kyllähän toivon elämän joskus olevan hiukan helpompaa, ettei ole koko ajan vastavirta. Meinasin kirjoittaa toivoisin, ja olisi, mutta tiputinpa nuo -isi-päätteet, ettei jää niin epävarmaksi tämä oleminen. Tähtään siis suoraan ilman jossittelua parempaan ja toivomaani myötävirtaan. P...at tämä soutaminen ja huopaaminen asioiden suhteen ja vastavirtaan räpiköiminen on aika työlästä, ottaa kunnon ja sielun päälle. Paas kattoo, mitä tälle päivää saan vielä aikaiseksi.

Haa, päivän sanat:

KAAKAO
LUSIKKA
RUISLEIPÄ

Millähän mitalla niitä mitataan??