AVOIMIA

Viikko aluillaan, moni muukin asia on silleen avoimena. Ihan itsestäni riippumattomista syistä, sekös aiheuttaa hiukan kärsimättömyyttä.  On asioita jossa minun pitää olla mukana, joissa haluan olla mukana ja joissa olen luvannut olla mukana. Mutta kun sitten asianosaisilta en saa kalenterimerkintöjä ja monikin asia on ihan auki, vaikka pitäisi saada johonkin päätökseen. Toki on asioita, joihin ei vielä kenelläkään ole vastauksia, tutkitaan...

 

Ensi ja seuraava viikko on napakasti opiskelua, joten tällä viikolla on aiheellista saada joitakin asioita ihan omasta aloitteestani tehtyä. Aloitteitahan olen nakellut, mutta niitä lukituksia puuttuu. Toki varmaan minun nopeatempoisuus ja halkipoikki- pinoon asenne on tullut selväksi, eikä se varmasti helpota tilannetta. Mutta mietityttää nykyisessä elämänmenossa ja yhteiskunnassa, ihmisten yksilöllisessäkin tavassa toimia se, ettei annettuja lupauksia pidetä. Mielihän saa muuttua, mutta tykkäisin siitä, että on selkärankaa kertoa ja antaa vastaus muuttuneesta mielestä. Pahinta tai sitkeintä on vastaamattomuus ja karttelu, jätetään asia, lakaistaan maton alle tai mihin sitä itse kukin ja mitäkin lakaiseekaan. Tai sitten minä olen tuossakin asiassa halkipoikki -raivostuttava, kerron myös sen jos mieleni muuttuu, uskallan kohdata toisenlaisen ajatuskuvion ja vaikkapa henkilön. Nokatustenkin. Mielestäni kun on reilua kertoa, jos asia ei olekaan niin kuin vuonna pipo oletettiin tai vaikka viikko sitten oletettiin. Mutta pierusahraan katoamiset ovat mysteerejä, niin ja onhan minulla tapana syyllistää vielä itseänikin siitä. Olisiko se syyllisyys pohjimmiltaan kaiken tämän takana, syytän itseäni etten ole oikein hoitanut, kysynyt, kertonut ja niin edelleen. Taitaa muuten olla, jos enemmänkin jauhaa. Sitten joskus jos ja kun saan vastauksen, se ei liippaa ollenkaan minun tekemättömyyksiäni, mutta olen ehtinyt moisessa liemessä tovin jo kippuroida.

 

Toki kun kyse on vaikkapa maallisista asioista, joihin voimme itse kukin vaikuttaa teoillamme, tykkään asiat hoidettavan pois. Kun lapseni sairasti, oli tyytyminen siihen, ettei omilla teoilla  voinut hakea ratkaisua, hoitaa pahaa pois ja ottaa moista todellisuutta irti. Oli vain oltava, jollakin tapaa opittava hyväksymään ja sopeutumaan asiaan, siihen todellisuuteen. Ei ollut vaihtoehtoa.

 

Yritin tuossa jo pariin numeroon soitella, mutta yhteiskuntahan on hidasliikkuinen aamusta. Sitten kun herää, pääsee jonottamaan. Äitin asioissa olen jonotellut viime viikolla muutaman kotvasen, jonossa ennen minua keskimäärin 5-11 puhelua, aivan älytöntä.

 

Viime viikko oli jännä, sovittuja asioita peruuntui peräjälkeen. Ei sillä, tauko hyppylaukassa teki hyvää, mutta ketjureaktio on aina jännä ilmiönä. Nämä asiat olivat toisista riippumattomia, mutta napsuivat peräkkäin. Oli niissä hyvätkin puolensa, mahdollistui sitten muita asioita näiden tilalle.

 

Mutta enpä naputtele tämän enempää, sillä alan tutkimaan ja tukkimaan noita avoimia asioita. Omia ja velvollisuuksien aiheuttamia. Ai niin, torstaina saan ripustaa jälleen uuden näyttelyn, kun yhden näyttelyn puran. Se oli ihan kiva pyyntö taas sillä sektorilla. Kenties voisin hiukan siis näissä vastuullisuuksissakin löysätä ja vaikka maalauksiin heittäytyä. Jos vaikka maalaan ovia, avoimia, raollaan olevia ja muutama suljettukin on varmaan paikallaan. No jopas taas uuden idean lykkäs, heti alkoi kutkuttamaan aivan uusi perspektiivi, jota ei itse asiassa vartti sitten ollut edes pienessä mielessä. Mutta jospa tällä konstilla kärsimätön ihminen saa joutoajan kulumaan, tai ainakin ajankäyttöni avoimine kysymyksineen heittää häränpyllyä.

 

Hyvää alkanutta viikkoa, päivä on jo paljon pidempi kuin kuukausi sitten, kevättä päin, sanoi mummo lumessa!

 

Heitän sanat:

 

HANKI

ROUSKUTUS

PIANONSOITTO