ARKI

Viime viikolla luin artikkelin arjesta, sehän jäi pyörimään. Tässä sitä sitten pyörittelen enemmän ja vähemmän. Onko tämä sitä arkista, arkea ja arjenpyöritystä?

"Arki on ihmisen jokapäiväistä elämää, joka koostuu rutiineista. Arki on vastakohta lomalle ja toisaalta pyhälle. Arjen toistuvat rutiinit näkyvät työssä ja työtavoissa, kulutuksessa, sosiaalisissa tilanteissa ja nukkumisessa." Moisen tiedon nappasin Wikipediasta.

Tuon verran sain arjesta irti viikko sitten, nyt jatkan samalla teemalla, sen mitä arkirutiineissani ehdin. Sillä arki on minut siepannut, minua pyörittää, rytmittää, mutta vie myös eteen päin. Yleensä ottaen vaikka pitkillä koulujen lomaryppäillä, arkipyhillä ja juhlien jatkumoilla alan kaipaamaan arkea. Ihan tavallista arkea, jota rytmittää tutut rutiinit, aikataulut ja asiat. Arki on ainakin minulle tärkeä, se on myös jatkamisen ja jaksamisen perusta.

Onneksi on arki, johon kuuluu tietyt asiat, muutenhan sitä vaikka suistuisi syövereihin, suohon tai sokkeloihin, jos ei ole jotain mihin tukeutua. Arki on niin kuin tukiverkko, vaikkapa kana- tai katiskaverkko, jota käytetään elämän tukirakenteena. Huomaathan vertauksen metalliin, olen nääs metallin perusteet suorittanut, lukuisiin eri tukilankoihin, verkkoihin ja menetelmiin perehtynyt. Vaikkapa betonista valettu raparperinlehti vaatii sisälleen tukiverkon, arkisen metallikehikon, jotta se pysyy kasassa ja ehjänä. Näin se menee meillä ihmisilläkin, ainakin minulla, tarvitsen tukiverkon huuhailuilleni, olemassaololleni.
Minulle on tärkeää nousta aamuisin ylös, nousta kokemaan asioita, ottamaan arkea vastaan. Se on myös mahdollisuus, jota kaikki meistä eivät voi saada, sen tajuamiseen vilahtaa kiitollisuus mukaan. "Sainpas herätä arkiseen torstaihin ja lumipyryyn", vaikka. Viime viikkoina kello 06.20 ovat silmäni arkeen auki napsahtaneet, samaan aikaan tosin räpsähtävät myös viikonloppuisin ja pyhinä, sellainen ajastin minulla, ei erota arkea pyhistä. En tarvitse herätyksiä, se on aivan luomu ja innostunut napsaus, mitä tänään on arjella tarjota. Arkeani tosin rytmittää paljonkin kalenteri, tällä hetkellä tiedän arkeni pääpiirteittäin elokuun loppuun saakka. Varmaan vaikea kuvitella, minunlaiseni ihminen, joka kuitenkin kaikessa pyörityksessä muka hallitsee kalenterinsa. Tai en minä nyt hallinnasta tiedä, mutta tiedän mitä siellä on, missä minun kuuluu olla milloinkin. Reviirini on jo nyt ja tulee olemaan aika laaja. Samalle arkiviikolle mahtuu suuntaa jos toistakin, milloin minkäkin projektin ja teeman mukaan. Mutta tällainen olen ollut aina. Liekö tuosta ihan arkinen esimerkki paikallaan, muutin kahdenkymmenen vuoden aikana asuinpaikkaa kuusitoista kertaa. Osoitteeni kirjoitettiin pääsääntöisesti osoitekirjoihin kuulemma lyijykynällä.
Minulle ei ole ongelma mennä ja vaihtaa maisemaa, kerätä kokemuksia, heittäytyä, oppia, etsiä ja löytää. Välillä kuulen kyllä ulkopuolisten kommentteja aiheesta, mitä ilmeisemmin minun tekemisiäni on jauhettu enemmänkin... "Voi kauhia, miten sinä nyt tuolla tavalla, uutta opiskelemmaan, ja vielä nuinkin kauas (päänpudistusta, huokauksia ja kuvaavia eleitä). Sehän on kauhian palijon poissaoloa kotua ja matkustamista. Sunhan pittää aijjaa vaikka ja mihin, miten sitä nyt näilläki keleillä ja monesti viikossa. Miten sinä nyt nuin, siitähän kärsii kaikki, kuka se nyt kodistakin huolehtii ja arjesta, kun oot niin palijon pois. Ja olethan jo nuinkin vanaha, monia ammatteja, onko siinä mittään järkiä, ootko etes ajatellut asiaa, voi kauhia.... voivoti voi..." Nooh, onpahan materiaalia meikäläisessä, niin ei ole kuiva kahvittelu, kun saa päivitellä. Annan sentään toisillekin arkeen materiaalia.

Arkirutiineihini kuuluvat usein samat toistuvat asiat, aamuni käynnistyvät suurin piirtein samoilla toistoilla. Koulupäivissä sitä vasta onkin arkirutiineja, joita lukuisat kahvi- ja ruokatauota kellottavat. Arki voi olla myös puuduttavaa, tylsää, mutta sekin kuuluu asiaan. Tylsistymistäkin kaipaa nykyihmiset, kaiken ei tarvitse aina olla kivaa tai elämyksellistä. Sellaiset tyhjät tylsyyden hetket ovat antoisia.

Toki tunnistan myös sen, että helposti arkeni lähtee keulimaan, kun on sen "sataa" asiaa arjessa. Välillä aivan tietoisesti vihellän arkeani tyhjäksi, aikataulutan uudelleen ja organisoin. Viime viikonloppu oli aika napakka, samoin maanantai. Tiistain aikataulut olivat kuta kuinkin seuraavat; aamusta Himangalle, seinämaalauksen viimeistely, näyttelyn valmisteleminen. Puoliltapäivin Ylivieskaan, arkirutiinit kotona: ruokaa, kaupassa käyntiä, ostokset ja paperiasiat.
15-16 yhtiökokous, jossa olin edustajana. Noin 16.30-19 töitä. 19-20.30 kuoro. Mutta kaikkeen ehdin ja sain tehtyä asiat niin kuin suunnittelinkin. Monta roolia.

Kun olen jossakin vaikkapa työssäoppimassa, koulussa, projektissa se on minulle jopa hallitumpaa arkea. Minua ei silloin revitä joka suuntaan, opiskelukuplassa voin sanoa, ettei onnistu kun olen vaikkapa 79 kilometrin päässä. On myös helpompi sanoa ei. Toki silloin kun en näissä kuplissani ole, meinaa asiat hiukan ruuhkautua, kaikki hoidettavat asiat pitää hoitaa, aikatauluttaa.

Myös surussani olen paremmin pinnalla arjen pyörityksessä, tehdessäni ja heittäytyessäni mahdollisuuksiin. Suru, ikävä ja kaikki lieveilmiöt on helpompi kestää ja kokea, kun on arkista tekemistä. Mikäli vain päätyökseni surisin ja olisin alhossa, siitä ei hyvää seuraisi. Onneksi minulla on näitä virikkeitä, joihin turvaan, tukeudun ja joista jopa nautin paljonkin, kaikesta huolimatta.
Kun jokin kriisi, trauma tai kuolema kohtaa, silloinhan oma elämä tavallaan myös pysähtyy, kaikki seisahtuu. Muistan kritisoineeni aikoinaan (v. 1997) papan kuoleman aikoihin sitä paljonkin, onko jollakin neilikan hapsureunalla ja sävyllä mitään merkitystä, jos on läheisensä hetkeä aikaisemmin  menettänyt. Olin siihen aikaan floristi ja neilikan sävyt ja hapsureunat kuuluivat arkeeni. Samoin kun isäni kuoli, oli jotenkin älytöntä, että samalla tavalla liikenteessä linja-autot ajoivat reittiään, lumi kinostui ja kellokortit raksuttivat, vaikka olimme isämme menettäneet. Eikö kukaan tajunnut, että elämämme oli pysähtynyt, muuttunut lopullisesti.
Kun menetin lapseni, muistan korvissani kohinan, kaikki aistini virittyivät äärimmilleen. Kuulin puhelimen kansliassa, tippatelineen äänen, henkilökunnan kahvilan kolinat ja porinat, vaikka oma lapseni oli juuri otettu pois minulta. Vai ajattelenko, että hän pääsi pois, hyvyyteen, keveyteen, kivuttomuuteen... Samaan aikaan otin kiitollisuudella kolinat ja äänet vastaan, sillä nehän olivat myös merkki omasta elämisestäni, arjen jatkumisesta, ajan jatkumosta. Tuplasisko palasi kouluun kahden päivän kuluttua kuolemasta, koska arki jatkui ja hän niin halusi. Hänelle oli helpompi ja turvallisempi hypätä arkeen mukaan, takaisin, sillä olihan se myös turvaverkko. Samoin muut sisaret palasivat nopeasti arkeen ja omaan turvaverkkoonsa. Meille arki ja jatkumo on ollut aina ja nyt ennen kaikkea tärkeää, se pitää meidät pinnalla, virrassa mukana, omat päivämme täyttyvät arjen myötä. Ehkä tämä on ollut monellekin vaikea tajuta, meidän, minun tavassani surra, olen lähtenyt heti liikenteeseen. Arkeemme on kuulunut edelleenkin ruuanlaittamista, asioiden hoitoa, kaupassakäyntiä, kodista poistumista, jopa harrastuksia, nautintoja ja iloja. Minulle arjen jatkuminen on siis tärkeä mittari, elämän merkki, ja mehän olemme edelleenkin elossa, siitä pitää osata myös nauttia ja iloita. Meillä on siihen lupa, velvollisuus, sen lapsemme meille opetti, hän ei lannistunut ja jättänyt iloitsematta pienimmästäkään syystä. Hän eli niin täysillä ja huikealla sykkeellä koko ikänsä.
Tälle päivälle minulla oli villejä suunnitelmia, mutta jätin ne toteuttamatta, sillä tunsin tarvetta "maadoittua" arkisilla rutiineilla. Pesen pyykkiä, viikkaan lakanoita kaappeihin, täytän tiskikonetta, metsästän sukille pareja. Olen kotona ja arjessa mukana, läsnä ja kuuntelen koiran kuorsausta varpaissani, silitän kissoja, jammailen teinien musiikin tahtiin, vaihdamme kuulumisia ja aivoituksia. Mitä ilmeisemmin meillä alkoi myös pieni pintaremontti, yksi typy näytti kiskovan tapetit seinältään ja visioi uudistuksia. Annan touhuta. Yksi on voimistelusalilla ja yksi tähtää kavereiden kanssa kylille. Mies on arkisesti töissä.
Minä sain tämän viikon arjessani tehtyä kivoja puukokeiluja, näyttösuunnitelmia ja valmiita töitäkin oivalluksineen ja kantapään kautta oppeineen. Koin myös suurta tunnemylläkkää 21. päivä, silloin tuli puolitoista vuotta lapseni kuolemasta. Se oli kivulias päivä kokea itselleni, mutta samaan aikaan suunnattoman lohdullinen ja kiitollinen päivä. Se oli myös mittari, arkemme on edelleenkin jatkunut, tosin aivan erilaisena ja muuttuneena, mutta tässäkin arjessamme on paljon hyvää. Onneksi hyviä asioita on edelleenkin, tulee olemaan ja uskon yhä että asioilla on tapana järjestyä. Kaikessa tässä arjessa ja pyörityksessä olen suunnattoman kiitollinen, että meille annettiin tuoksikin ajaksi huikea ja ihana Valonlapsemme. Myös siitä olen kiitollinen, että minut hänen äidikseen valittiin, hänet minulle lapseksi annettiin.

Nyt piippaa kuivausrumpu, lähdemme haudalle ja maalikauppaan. Olen todella arkisen näköinen, hiukset takussa, naama entisöimättä, varpaat paljaana. Muutama projekti levällään ja ideat kesyttämättä. Ruokana on kuulemma spagettia ja "pusukastiketta", salaatilla. Arkemme soljuu, jääpuikot kasvaa, päivät pitenee, naama rypistyy, kello naksuttaa, eläimillä on karvanlähtö, kyllä tämä tästä... Odotan innolla alkavaa viikkoakin, arkea, silloin minulla on näyttöviikko, "palkkapäivä", pääsiäinen, kevät ja olemme arjessamme jälleen pidemmällä.

Sanat tulevat tässä:

KUVITELMA
VARJO
PIRTEÄ
ja bonussanana ARKINEN