MITÄ KUULUU?

 

Mitä kuuluu- kysymykseen olen törmännyt nyt usein, reilusti yli kymmenen ihmisen kysymänä parin päivän aikana. Itse asiassa aamuyöllä siitä tanssikaverille sanoinkin. Kun pääsin kotiin, tajusin vielä yhden samaisen kysymyksen odottavan tekstiviestinä.

Kysyjä on jollakin tapaa minulle tuttu, ainakin naamatuttu, tanssituttu, fb-tuttu, blogi-tuttu tai enemmänkin tuttu. Pääsääntöisesti olen vastannut lyhyesti, jotensakin hölmöstikin minulle kuuluvan kaiketi hyvää, opiskelua, harjoittelua ja kevättä... Niinhän minulle kuuluukin, mutta mitä kaikkea tuo ympäripyöreä kätkee, pitää sisällään. Kuinka moni on valmis sen kuulemaan, jos aukaisen viimeisen vuorokaudenkaan kuulumiset. Ei sillä, että minulla olisi moiselle tarvetta, varmaan ne ihmiset tietävät kuulumisteni laajuuden, jotka kulkevat mukana tiiviisti. niin ja saatanhan minä täälläkin jotain kulmaa kuulumisistani raotella, mutta vain yhtä, kahta tai kolmea kulmaa kulmikkaista kuulumisista, eli elämästäni.

 

Eilen kun haudalle menin, ajattelin jälleen rumasti, mutta onneksi porttien ulkopuolella. Murisin ääneen, että on perseestä mennä lapsensa haudalle, noin niin kuin lyhykäisyydessään kuuluu tuo ruma ajatukseni. Ihan oikeasti, se ei ole oikein, se on jotain todella epäreilua, epätodellista. Yhä sama epätodellisuus leijuu ilmassa, kun sinne menen, voiko näin olla, samaan aikaan tiedän ja tunnistan asian, kyllä voi, tämä on elämäämme. Lapseni kuolemasta on pian puolitoista vuotta, sekin on epätodellista. Samaan aikaan tunnen yhä samoja ikävän aaltoja, toki myös muuttuneita aaltoja. Olen myös miettinyt kuinka pitkään ja samalla voimakkuudella koen yhä hänen viimeiset hetkensä, tuntuvatko ne aina yhtä avuttomilta, mutta samaan aikaan kiitollisilta, kun tiedän, että moinen loppuu hänen parhaakseen. Itse asiassa samat tunteet vahvistuivat tässä viikonlopun aikana, kun ihan muissa asioissa ja projekteissa sain kuulla saattohoidosta oman vanhemman kohdalla. Kuinka kuolemaa odottaa, jopa toivoo, siltikin se on epäreilua ja epätodellista. Se on yksi henkäys vain, kun raja ylittyy. Samaan aikaan taustalla projektit etenevät, hommien on aikatauluissa edistyttävä ja rampan kalakatettava. Vaikka kuolema vaanii ovella, jokaisessa päivässä. Kuoleman jälkeenkin kaikki maallinen vain jatkuu, on jatkuttava, vaikka yksi elämä on lopullisesti pysähtynyt. Meidät pysäyttänyt. Tässäkin tapauksessa on tieto kuoleman lähenemisestä, aina vain lähempää kiertelystä, mutta se on tuskainen olo, sekä lähtijälle, että meille jääville. Toki uskon monenkin vakavasti sairaan ja kipeän sitä odottavan, Odotinhan minäkin, sekä isäni, että lapseni kohdalla. Odotin, olin valmis luopumaan ja päästämään irti hänen parhaakseen. Samaan aikaan vannoin itselleni, että tulen selviämään, lohdutin, että hänellä on hyvä olla. Mikä tasan pitää edelleenkin paikkansa, mutta kuolema sieppaa myös mukaansa siivun omasta elämästäni, minusta saati sitten sydämestäni. Vaikka se on kuinka epäreilua ja epätodellista, se on elämäämme.

Haudalla näen yhä enemmän tuoreita kumpuja, ajattelen niillä ihmisillä olevan tuoreen surun, raadollisemman ja aremman, kipeämmän. Samaan aikaan olen itse kiitollinen, ettei oma suruni enää ole niin auki, niin kipeä ja niin paha. Mutta se on ja pysyy, ikävän kaikkine muotoineen.

 

On sunnuntai aamu, kello puoli kymmenen. Odotan typyjen nousevan ylös, suunnitteilla on Ouluun lähtö. Mitäkö siellä, jää nähtäväksi. Meillä on hiihtoloma, meinasin kirjoittaa joululoma, hah. Viikko on aika repaleinen ja monia projekteja sisältävä. Tätä Oulu-reissuakin olemme kelluttaneet muutaman päivän välillä, kunnes eilen keksin, että menemme tänään, sittenhän se on alta pois. Kalenterini on edelleen merkintöjä täysi.

 

Itse asiassa tälle aamulle kännykkäni ei suostu lataamaan. Mitenkä sitten, samallahan tyhjenee myös muistini osittain, kalenterini, jos kännykkä pimenee. Mitä kuuluu tehdä? Tuossahan on sama mitä kuuluu kysymys, mutta se muuttaa muotoaan tekemisen myötä. Mitä kuuluu, on aloitus moneenkin kysymykseen ja aika yleispätevä, paljon kattava kysymys. Hmmm. Pitääkö tuota kysymystä jälleen lisää pureskella. Jotenkin ärsyttää, kun sitä takertuu johonkin, alkaa sitä pyöritellä, kuulee sitten kaikkialla, jopa asialla saivarrella.

 

Mitäkö kuuluu, minulla on nyt menossa puusepänverstaalla harjoittelu. Jälleen kivaa, innostavaa, vaikeaakin, vaarallistakin. Minähän olen tohelo, mutta tästä viikosta olen selvinnyt kunnialla. Vain yksi haava otsassa, sekä toinen keskisormi kynnestä huolella hiottu ja syvemmälle olkapäätä kohti tuupattu, hiomakoneella. Kun ne nuo koneet tahtoo sieppoa amatööriä, hiukankaan kun väärä kulma, niin jo tökkää. Samoin ihoni kyllä oirehtii ja kunnolla, olen pienellä näpyillä ja polttavalla iholla kyynärpäitä myöten. Aloe veeralla itseni jälleen sivelin. Mutta nämä asiathan itselleni vain muistuttavat uudelleenkoulutukseni perusteista ja tarpeellisuudesta. Olen niin kauhean herkkä, pinnastakin ruhjottu, siis. Entäs jos lähdetään sielua ja sydäntä tutkimaan, löytyy todella herkkää ja ruhjottua, todella paljon.

 

Olen palannut elokuisen keuhkonkuumeeni jälkeen tanssimaan, taukoa oli puolisen vuotta. Toki minä syksyllä yritin, mutta se oli hiukan hikikarpaloita ja heikkoutta aiheuttavaa, saati sitten paljonko yskitytti. Samalla sitä vieraantui koko asiasta, kynnys palata parketille oli yhä korkeampi, luulo omasta osaamattomuudesta otti selkävoiton. Nyt olen saanut lauman nuoria tanssikursseille, itse olen osittain päässyt samoille kursseille mukaan. Perjantaina yksi kaveri ehdotti tanssimaan lähtemistä, lähdin. Eilen sitten soitin toiselle kaverille, ja lähdimme. Perjantaina palasin siis tanssilavalle, hiukan epäluulostellen, osaanko kuitenkaan. Onneksi yksi tanssituttu otti välittömästi minulta luulot pois, pyöritti niin vimmatusti, huomasin pysyväni mukana, ennen kaikkea nauttivani. Niin se oli menoa, tanssin koko illan. Samoin oli eilinen, kyllä sain tanssia, naistenhaulla en epäröinyt hakea. Jokin venttiili kun löysää, sitä uskaltaa heittäytyä, eikä tarvitse olla ruttuturpaisena ja epäluulostella. Entäs sitten, putosin muutaman kerran viennistä, varsinkin uusista kuvioista ja oudon ihmisen viennistä, mutta sehän ei haittaa yhtikäs mittään. Otin uudelleen kiinni kuvioista, moni onneksi uskaltaa kokeilla samaa yhä uudelleen ja uudelleen, se on yhden sortin erävoitto kun yhtäkkiä pysyykin mukana ja osaa. Meni siis todellakin hyötyliikunnan, hauskuuden ja nautinnon puolelle, eikä haittaa yhtään. Samalla oli kiva nähdä tanssituttuja, huomata olla kaivattu. Heidän esittämänään mitä kuuluu on syvempi kuin pinnallisemman tutun kanssa. Monen kanssa olen kulkenut useidenkin vuosien ajan samoilla lavoilla ja parketeilla, samoilla kyydeillä. Olen kaivannut näitä kohtaamisia ja ihmisiä, tämän tanssitaukoni aikana. Se on porukka johon olen kuulunut monta vuotta, ainakin minulle on omaishoitajuudenkin aikana ollut tärkeää kuulua johonkin, olla osa jotakin yhteisöä ja laumaa. Myös muutakin kuin tiivistä ja syvää, joskin myös hyvää syöpälaumaa.

 

Nyt kuivaan paplarini, neidit ovat aamupalalla, mamma valmiina lomailuttamaan laumaansa. Eli kaiketi kuuluu hyvää, kaikesta huolimatta ja useista vinkkeleistä, verrattuna siihen mitä voisi kuulua. Noin niin kuin pikakelattuna ja ympäripyöreästi ajateltuna. Linnut laulaa, päivät pitenee, talvi on ollut upea... Mitä sinulle kuuluu?

 

Maaliskuun ensimmäiset sanat:

 

HALAUS

KEHRÄYS

KEVÄT