MIELENMAISEMIA

Tähän aamuun olen ehtinyt katsella maisemia, makustella omia mieleni maisemia, mielenmaisemia. Aamu on valoisa, kiva herätä. Harakka, tai saattaa olla kaksikin, pitää aamukonserttiaan pihapuissa. Etupihalla lehmuksenoksilla hyppeli kolme talitinttiä. Pikkupakkanen, pirteää ja kuulasta.

 

Keitin juuri tarkkaan mitaten kiehuvaa vettä, liottelen siihen merisuolaa. Neljä lohen ja yksi mateennahka valuu kodinhoitohuoneessa. Olen ollut tällä viikolla kalannahkaparkkikurssilla, nyt on siis aika toimia kotioloissa, tehdä se varsinainen parkitseminen. Minulla kulkee nyt kuukauden verran moiset nahkat liemineen mukana, tai lähinnä nahkat ovat kotona takaterassilla ämpärissä, mutta kalenteri piippaa pari kertaa viikossa kun pitää liemiä lisäillä ja nahkoja käännellä. Seuraava jakso on vapun tietämissä ja sitä seuraavalla viikolla teemme nahoista tuotteita. Melekosta hommaa, enkä nyt oikein osaa sana, onko vielä lempimateriaalini, mutta lopputulos ja koko projekti kyllä kiehtoo. Mutta työläs, joskin alkukantainen tapa saada kestävää materiaalia aikaiseksi. Nyt teen mimosaparkkia, mutta parkkiaineena voi käyttää myös virtsaa, kuusta ja vaikka mitä. Parkita voi isojakin nahkoja, sekä mitättömän pieniäkin. Hurja visio oli myös moinen, että nukkekodin lattioille taljan voi tehdä hiirennahasta parkitsemalla. Kaikkea sitä! Villit mielikuvat hyppivät, mitä kaikkea teenkään. Kokeilen samalla myös erilaisia värjäysmenetelmiä. Yksi nahka on ärhäkkä sininen, tässä vaiheessa, se on rasvaparkittu ja värjätty aniliinivärillä. Väreinä voi käyttää myös petsejä, maavärejä, reakitiivivärejä, kasvivärejä... Teen siis kahdenlaista parkitsemista, varmaan sen neljänlaista värjäystä. Testiä, testiä ja kokeilua, sitten voin mielipiteeni muodostaa kun on mihin muodostaa. Rasvaparkittu nahkakin pitäisi alkaa työstämään, mutta näin aamutuimaan ei moinen kannata, en ehtisi. Teen nämä asiat, mitkä ehdin, ennen töihin lähtöä.

 

Nukuin hyvin, olen nukkunut muutenkin viime öinä tehokkaan levollisesti ja sikeästi. Silloin voimautuu ja riittää paukut. Viikko sitten tosin olin yhtenä yönä "au pairina" kaverini perheessä. Lapsia oli 11, 9 poikaa ja kaksi tyttöä, todellisuus on neljä lasta. He olivat tavallaan "elämäntapaintiaaneja", nukkuivat riippukeinuissa, asuivat teltoissa, elivät yhdessä luonnon kanssa. Hiukset olivat pitkät ja takkuiset, vaatteena luolaihmisen vaatteita, liekö muuten ollut parkkinahkaisia!. Minulle osoitettiin ja annettiin omaksi tilakseni sisätiloista tavallaan hylätty punainen nahkasohva pönttöuunin vierestä. Huushollasin ja viihdyin. Yöllä, kesken unenkin, ajattelin, että pitää muistaa aamulla kaverilleni kertoa moinen uni. Heti aamulla laitoinkin tekstaria, jos vaikka tavarat on hukassa, olen heillä koko yön huushollannut. Jännää oli, että samaisena yönä tämä kaveri itse oli nähnyt unta intiaaneista. Jos joku osaa moisen tulkita, kiitos mielellään. Kulunut punainen nahkasohva ja pönttöuuni, meikäläinen "au pairina", pistää miettimään mikä johtolanka tai viesti tuohonkin sisältyy...

 

Muistin Valonlapseni heti kun heräsin, ajattelin sen olevan jälleen ikävän aallon, sellaisen tutun kouraisun sisälläni. Kyllähän se tuntuu, epäreilulta, yhä, mutta aina myös suunnattoman kiitolliselta lapseni puolesta. Eilen vein haudalle kynttilöitä, talven jäljiltä odotan jo kesää, haluan saada sinne kukkaloiston. Olemmekin tyttöjen kanssa miettineet, mikä on kesän väri, tyyli tai idea. Juttelemme näistä asioista yhdessä. Haudoilla on valtavasti lunta. Isäni ja lapseni hautojen välillä on paksut penkat. Polku on mennyt pyryissä umpeen. Viimeksi jälleen aloin polkua tekemään, upposin syvälle, välillä oli taas kestohankea, kunnes taas huomasin olevani todella syvällä ja kengät täynnä lunta. Eilen tajusin kevään edenneen, polut olivat solskeella, kymmenisen senttiä paikoitellen. Olen kuvannut paljon haudalla, nekin ovat minun mielenmaisemiani. Hautausmaalla on kaunista, kiireettömän seesteistä. Puhtaalla lumella on usein myös siivenjälkiä. Harakkako, vaiko enkeli? Siinäpä vasta kysymys. Jääkö enkelinsiivistä jälkiä, miksi ne lumella räpiköisivät? Hautausmaalla on paljon eläintenjälkiä, siellä käy kuhina ja vilske. Lapseni haudalla tiedän käyvän yhden mäyräkoiran, minusta on kiva, kun se käy moikkaamassa, tunnistan jäljet. Aina sama kierros, samat kohdat tervehdittävänä.

 

 Olen kuvaillut itseäni siipirikoksi lapseni kuoleman jälkeen, se kuvaus osuu edelleen. Minusta puuttuu kipeä palanen, lentoni ei koskaan palaudu ennalleen, siipeni ovat rikkoutuneet. Mutta räpiköin, pysyn ilmassa, kaikesta huolimatta. Yksi tuoreempi suruäiti kuvaa itseään raajarikoksi, sama mielikuva, meidät on rikottu, loppuiäksemme raadeltu. Mutta oma matkamme jatkuu, silvottuinakin. Millaisella mielenmaisemalla? Aika tekee siinäkin tehtävänsä. Maisema muuttuu. Toki myös tarinat surun takaa, minun mielenmaisemaani on jo todella pitkään prosessoitu syöpätodellisuuden kautta. Yhä kauhulla muistelen niitä lukuisia pelon ja epävarmuuden tunteita, miten ne vei ja sattui. Samalla ajattelen lastani, kuinka hän siihen todellisuuteen suhtautui, erittäin vahvasti, kypsästi ja valoisasti. Hänen mielenmaisemansa oli tyynen kaunis. Mistä ihmeestä keskenkasvuinen ihmisen alku ja lapsi moiseen kykenee, voimansa ja levollisuutensa saa. Toki puolet elämästään hän moisen asian kanssa eli ja taisteli. Se on pitkä aika se. Onneksi taistelua ei enää ole, sillä aivan kohtuuttomia asioita hänen osakseen annettiin. Mielenmaisemani lapseni suhteen on tyyni, valoisa, loputon, kuin kaunis nouseva aurinko, uusi päivä kohdattavaksi, mahdollisuuksia täynnä... Sellainen aakee laakee pohojalainen peltomaisema, valoa ja vapautta.

 

Kudon koululla ruutumattoa, on sillä hienompikin nimi, mutten muista. Joka tapauksessa neljällä polkimella, sen seitsemällä värillä. Onhan keskittyminen, varsinkin kun olen kutonut hiukan muiden asioiden lomassa, parkituksen välissä, aamuisin, tauoilla. Menee aina oma aikansa, ennen kuin pääsee rytmiin ja jyvälle tekniikasta, osaa polkea oikeita vipuja. Olin kutonut jo puolisen metriä, mutta en tykännyt. Mattoni mielenmaisema oli jopa maaninen, outo ja synkkä. Väärät värit rinnakkain, eivät toimineet. Samoin vasen reuna jäi löysäksi, kun oikea reuna oli hyvä. Niinpä purin koko komeuden, peruutin. Olen hakenut matolleni uudenlaista mielenmaisemaa, miettinyt millaisen siitä haluan. Onko siinä jokin johtolanka, johtokude, tunnelma. Olen myös ajatellut sen olevan idearikkaan, iloisen, kepeän ja mielikuvitusrikkaan. Sellaisen joka tuo hyvää mieltä, mutta ei ole ennalta aavistettavissa. Kudon siis kotoamme löytyvistä, jo olemassa olevista kuteista, inspiroiden. Opettajalle riitti moinen idea, kait hän minut tuntee jo, toisaalta oma alitajunta noita ideoita kyllä antaa ihan toteutettavaksikin asti. Joku toinen ihminen tarvitsee erittäin tarkan suunnitelman ja ohjeen. Meitä on moneksi, minä en taas tahdo millään ohjeissa pysyä. Ensi viikolla minulla on tuotteen valmistamisen näyttö, sehän perustuu ohjeeseen, jota toki muokkaan oman työni mukaan tekemällä oman ohjeeni. Mutta pitää olla jokin mistä lähteä. Odotan innolla toteutusta, mielestäni olen kesyttänyt nupissani risteilevät ideat ja koukerot toteutuskelpoiseksi tuotteeksi. Arvioinninkin halusin perjantaille ja kolmannelletoista päivälle, moni olisi jättänyt moisen päivämäärän käyttämättä. Mutta minun mielenmaisemaani moinenkin kuuluu, monta sellaista perjantaita olen selättänyt. Ei tule mestaria, jollei tee ja pura. Tällä hetkellä olen siis peruuttanut ja purkanut mattoani enemmän kuin päässyt eteen päin. Ja seonnut sen seitsemän kertaa polkimissa, joten taas peruutetaan. Tulee mieleen ensimmäiset kerrat autonratissa, kun keskittyy kytkimeen ja vaihteisiin, unohtaa ratin, vilkut ja liikennemerkit. Sitten kun oppii handlaamaan polkimet ja vaihteet, näkee myös ympärilleen, kykenee havainnoimaan mitä siinä vaikkapa maton vasemmassa laidassa pitää muistaa tehdä.

 

Nyt soi herätykseni, olinkin jo hereillä ja keikun paplareissani. Aika purkittaa tämä maisema tälle aamulle. Kuulen junan, taitaa olla tavarajuna raskaasta äänestä ja vinkunasta päätellen. Joo, oli, puutavarajuna. Siemaisen loput aamukahvistani, samalla siemaisen aamun valoa, aurinko paistaa kirkkaasti. Minulla on ideoita tällekin päivää, kenties myös maalaamista. Pitää nyt kahtoa, mihin tässä taipuu, taipuuko mihinkään vai onko todella notkea. Eilen piti taipumani, mutta olinkin ottanut tirsat sohvalla, mutta se tuli tarpeeseen ja teki todella hyvää. Koirat nukkuu jaloissani, kissat on paijattu. Nyt paijaan vielä hetken noita kalannahkoja, tästä voi päivä alkaa... Mielenmaisemani tänään on sellainen aakee, laakee, valoisa ja sellaisia enkelipalloja kupliva.

 

Haluan heittää alitajunnasta sanaset makusteltavaksi:

 

KOHTALO

ÄÄNI

VÄRE