MILLÄ MIELELLÄ?

 Aamu, kello kuusi, aamukahvi kupissa. Kuuntelen lintujen liverrystä, kissojen kehräämistä ja koirien huokailua. Tulin juuri saunasta. Mietin, mitäkö mielessä? Mitä mieli antaa mietittäväksi? Millä mielellä?
 

Siinähän sitä on aamupähkinää purtavaksi. Viime viikot, päivät ovat olleet hektisiä, tempovia ja olen ollut liikenteessä. Sama meno jatkuu. Kesän olen työssäoppimassa, teen iltaisin ja viikonloppuisin töitä, sen mitä rajoitusten puitteissa saan tehdä. On myös etätehtäviä, raportointia ja valinnaiskurssi. Paikkakunnat ja kohteet vaihtuvat, kivaa, mutta vaatii päänvaivaakin siis mielen vaivaamista ja veivaamista. Että tohelona olen siellä missä kuuluisikin tai minun odotettaisiin olevan.
Samaan aikaan yhteiskunnan taholta on laitettu kapuloita rattaisiin, yritetään tehdä asiat mahdollisimman vaikeiksi ja rajoitetaan vaikka kuinka, samaan aikaan pakotetaan tekemään moniakin asioita. Tunne siitä mitä on olla puun ja kuoren välissä, hiukan ahtaalla, on käynyt mielessä muutamaan otteeseen. Ei sillä, mielessäni on käynyt tuttu tunne, olen ollut aikaisemminkin puristuksissa, ahtaalla, sullottuna puun ja kuoren väliin. Nyt kyse on kuitenkin vain maallisista asioista, asiat saavat perspektiiviä. Olenhan kuulemma myös ratkaisukeskeinen, jauhan toimintasuunnitelmia, mielessä, mielellä. Joten kaikesta prässistä ja puristuksesta huolimatta koen olevani monessakin asiassa onnellisten tähtien alla, oikealla tiellä. Sen turvin jaksan intona ja soikeana painaa menemään, vaikka kuinka kapulat kolisee ja meno lonkkasee. Onnekseni, kait, se jokin ruuvi on sen verran löysällä, etten anna moisten lannistaa. Tai olen kerta kaikkiaan niin vauhtisokea, etten tajua lannistua ja kangistua, porskutan vaan.

Perhe on hiukan näinä viikkoina ja kesän aikaan hajallaan, ripoteltuna sinne ja tänne. Sitäkin tuossa aamusaunassa pähkäsin. Itse heilun lähipiireissä, muutamien kymmenien kilometrien päässä, yksi painaa koko kesän aamukuuden vuoroa kaupassa, yksi suuntaa rippileirille, yksi vaihtaa maisemaa työtehtävien mukaan nyt Kalajoella, kohta Helsingissä, yksi on taivaassa pysyvästi ja Ukkokulta suhaa työn perässä useita kertoja viikossa, viimeksi Turku ja Oulu. Kaipaan tuota Taivaslastani todella paljon, usein ja syvästi. Samaan aikaan kun tunnen olevani onnellisten tätien alla, oikealla tiellä, mietin hänen kuolemaansa. Kuoleman seurauksena minulle asiat mahdollistuvat, ne asiat joita olen vuosikausia toivonut, jopa haaveillut. Ajoittain vilahtaa jopa syyllisyys, syyllisyys siitä, että nautin. Samaan aikaan tiedän, tunnen ja miellän, että saan nauttia, kokea hyviäkin asioita, minun ei tarvitse syyllisyyttä siitä kantaa. Tämä opiskelu ei ole siis uusi juttu, olen aina opiskellut jotain, olen suunnitellut sitä kauan ja tiennyt mitä haluan, -15 olin jo aloittamassa tätäkin, kun asiat mutkistuivat entisestään lapseni kohdalla. Samaan aikaan kun opin ja oivallan uutta, kokeilen kivoja asioita, minulla on vahvasti tunne, että Taivaslapseni höyryää mukana. Siitä saa olla mitä mieltä hyvänsä, mutta se on hieno tunne. Öisinkin ratkomme unissa värjäysideoita, teknisisä ratkaisuja ja muuta kivaa. Unet ovet hyviä, syviä ja erittäin touhukkaita lapseni kanssa. Kaikissa unissani muistan hänen olevan kuolleen ja ajattelen, että toivottavasti hän ei kesken unen palaa kuolemaan, että saamme asiat jauhettua.

Hautausmaalla saa kohdata ihmisiä, päästä uskomattoman syviin keskusteluihin, luoda jopa uusia ystävyyssuhteita. On erittäin hyvä vaihtaa ajatuksia, jakaa omiaan, kuunnella, pistää miettimään, kun vastapuoli ymmärtää, puhuu samaa kieltä. Pyörittelee mielessään samoja asioita, tekee samoja havaintoja. Samalla itsekin oppii myös koko ajan, havainnoi ja havahtuu.
Lauantai-iltana sain vaihtaa kuulumisia yhden puolisonsa syövälle menettäneen lesken kanssa. Kykenemme komppaamaan toistemme tunnetiloja ja mielenliikkuja, kun taustalla on saman tyyppistä, vuosikausien sairastamista, kipuja ja epätietoisuutta. Samaan aikaan voimme myöntää, ettemme tiedä mitä on menettää läheisensä yllättäen, ilman ennakkovaroitusta, heitäkin on paljon. On kuitenkin kosketuspintaa niihinkin tunnetiloihin, jotain samaa, samaistuttavaa, omakohtaista. Siitä olemme samaa mieltä, että olemme tehneet surutyötä, luopumista rinnalla kulkien ja rakkaamme loppuelämää mukana eläen. Koemme, että se on myös tärkeä asia eheytymisen kannalta. Ehjäähän meistä ei koskaan saa, mutta jollakin tavalla koossa pysyvän kuitenkin. Luottamus siihen , että rakkaillamme on nyt hyvin asiat. Ja kyllä se on oma ikävä, joka itkettää. Omaa surkeuttani, ainakin minä, kyynelehdin. Kun haluaisin lapseni olevan kanssani, elossa, puhuvana ja tuntevana. Maallisena möykkäävänä ja vauhdikkaana omana persoonanaan. Samaan aikaan olen suunnattoman onnellinen, että hänen kanssaan ehdimme vaikka jos mitä. Lapseni motto oli monillakin tiukoilla hetkillä; "lopetetaan asiasta jauhaminen, nautitaan tästä päivästä." Tämän yritän joka päivä löytää, hetkessä elämisen ja jopa nauttimisen, kaikesta huolimatta. Nautinnon ei tarvitse olla suurta ja mahtipontista, minulle riittää havahtuminen ja havainnointi, se että mieleni tajuaa hetken ainutlaatuisuuden.

Tuplasiskon rippijuhlat, nekin ovat valmiiksi suunnitellut. Hän haluaa samantyyppiset tarjottavat ja bileet kuin kaksoissiskonsa juhlat olivat, samoin isosiskojen juhlat. Se on samaan aikaan itselle helppoa ja osoittaa myös asian kohtaamista. Voisihan olla, ettei haluaisi mitään muistuttamaan siskonsa hautajaisista. Mutta ei, yhä kaivamme Taivaslapsemme oliivileipäreseptin esille, saman jota hän leipoi yhden siskon rippijuhliin, saman jonka reseptin näytimme ja jaoimme hänen kanssaan, kun hän ei enää kyennyt itse fyysisesti leipomaan, saman jota siskot hänen juhliinsa leipoivat, yhä samalla reseptillä mennään.

Itse asiassa olen miettinyt paljonkin asiaa, johon olen nyt törmännyt useinkin, tai sitten olen asiaan enemmän kiinnittänyt huomiota. Mehän kykenemme puhumaan, jakamaan asioita, muistoja, joihin menetetty lapsemme liittyy vahvasti. Vaikkapa akkainreissut, Lapinmatkat, sanonnat, kukkapenkit, vaatteet, tuoksut, kuvat, värit, tapahtumat.
 Kun meillä käy vieraita, itse käymme jossakin, tai asia sivuaa jollakin tavalla menetettyä lastamme, saan kokea säpsähdyksen ja sulkeutuvan muurin. Vastapuoli ohittaa täysin lapsemme, hänen nimeään ei mainita, asiaan ei kommentoida, vaan iskee tabujen muuri, syvä, vaivautunutkin hiljaisuus.
Ei sillä, että pitäisi jauhaa, mutta hän on yhä puheissamme, muistoissamme pysyvästi, hän on yhä osa arkeamme. Hänen kättensä jäljet ovat yhä seinillämme, tauluina, kuvina, olemuksena muissa tytöissä. Monta kertaa ajanlaskumme mukaan puhumme, kun hän vielä oli, tai ennen hänen kuolemaansa tai hänen kuolemansa jälkeen. Onko se yhä niin vaikea asia kohdattavaksi, kyettäväksi avaamaan. Vai pelkääkö vastapuoli minun, meidän romahtamista, vai onko se ennen kaikkea oman reaktionsa pelkoa. Entäs jos tulee itku, keneltä. Saako se loppumaan, sen itkun. Sieppaako suru meidät johonkin syövereihin, eikä vastapuoli saa meitä sieltä pois, säikäyttääkö moinen surun, kivun ja ikävän kohtaaminen. Vai pelkääkö vastapuoli sieppautuvansa meidän todellisuuteemme, meidän elämämme syövereihin, jos avaa keskustelun tai edes lähtee siihen mukaan.
Miksi lapsemme on monellekin niin vahva tabu, että he kipsaantuvat. Itse koen, ettemme jauha asian rankimpia puolia, tai no mikä sitten on rankin puoli, onko se kuolema, avuttomuus vai syöpä, syövän uusiminen vai hoitojen seuraukset. Jopas taas pisti miettimään. Yksi ihminen sanoi sen olevan myös muiden osalta unohdusta, varmaan on sitäkin. Saattaahan joku ajatella, mitä tuota enää jauhaa, hänhän on kuollut silloin ja silloin. Mutta hän ei ole meidän muistoistamme kuollut, enkä anna koskaan kuollakaan, hän on ja pysyy.
Toisaalta isästäni monikin puhuu, hänen kuolemastaan on nyt 3,5 vuotta. Isää muistellaan, hänen sanojaan kerrataan, tekojaan toistellaan, hautajaisiaan mietitään, todellisuutta jauhetaan... Onko lapsen menetys niin arka asia, että sitä ei vain kyetä kohtaamaan, se on niin kipeä paikka muillekin. Se kun saattaa kohdata itse asiassa ketä vaan, eikä siihen itse voi vaikuttaa. Me emme ole todellakaan ainoita lapsensa menettäneitä, kun katsoo haudoilla kiviä, ikää ja havahtuu. Samanlaista epäreilua elämän rulettia joutuu lukuisat muutkin perheet kohtaamaan, elämään. Vaikka saattaa tuntua ajoittain siltä, että olemme maailman ainoat joihin sattuu näin.

Että tällaista olen miettinyt. Miettiminen on helppoa, sitä voi tehdä koska vaan ja missä vaan. Minun mielestäni kannattaa miettiä, sillä ainakin itse saan asiat johonkin järjestykseen kun niitä mietin. Nyt kun en ole ehtinyt pahemmin kirjoittamaan, on pakkokin tyytyä mielessä pyörittelyyn ja miettimiseen, yllättäviin hyviin kohtaamisiin ja keskusteluihin, joista saa taas uutta mietittävää.

Nyt on ehkä aiheellista miettiä pystyyn kuivuneita hiuksia, aamupalaa ja lähtemistä. Suhautan smoothien, lehtikaalta, pinaattia, luonnonjogurttia ja jotain saatavilla olevia höppeitä. Se antaa hyvää potkua päivään ja nukkuvat tykkää kun jyrisytän konetta.
Tällaisilla ja sellaisilla mietteillä tähän aamuun, tähän alkaneeseen kesäkuuhun. Tsao!

Sanat, jotka mielestäni tupsahtavat:

TURVE
TUULI
PILVI