TUOKIO

 
Otan ja annan itselleni tuokion, määrittelemättömän pituisen aikapätkän kirjoittaakseni. Käsittääkseni tuokio on lyhyt hetki, mutta jos ottaa venyäkseen, olkoot venynyt tuokio.

 

 

Heinäkuu on pian lopuillaan, viikot vain suhisevat ohi. Olen kaiketi parantunut, siis siitä parin viikon takaisesta pöpöstä. Olihan melekonen tauti. Mutta kun ääneni kokonaan menetin, sain toipuessa lopulta kivoja asioita aikaiseksi. "Muutin" hiljaisuuden-toipumisen-luovuuden-maalaisretriittiin viikoksi. Mukana osan aikaa yksi lapsi, koko ajan koirat ja yksi kissa. Mikäs oli maalla käyskennellessä aamuneljältä auringonnousua katsellessa, illalla seurata kun joki tyyntyi ja usva nousi hentona, kuinka lokit poikasiaan lennättivät, sudenkorennot pinnan yllä kujeilivat, miten ilta-aurinko tyynestä joesta heijastui peilikuvana, värjäten koko maailman. Mä maalaistyttö oon…

 

Elegia; Art-laukkujani

Kesäyö; Art laukkujani

Kun kuumeeni lopulta laski, pahin kipu hellitti, olin siis yhä ääntä vailla. Ompelin, paljon, ideoin taukoamatta. Maalasin ja värjäsin asioita, lähinnä kankaita ja valmiita mattoja. Varpaatkin olivat välillä roiskeissa, mutta ei se nyt maalla ja sairaana ole niin nöpön nuukaa.

 

Verkkokaupastani https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo 

löydät jotain aivoituksistani ja ideoistani.

 

Art-taidematot

 

Kesä on antanut parastaan, joillekin, jotka aurinkoa, hellettä ja lämpöä kaipaavat. Kauhulla katselen myös viljapeltoja, ruskeaksi palaneita nurmikoita, lämpöön nääntyviä vanhuksia ja sairauksien vuoksi lämmöstä kärsiviä. Toki eläimilläkin tekee tiukkaa, mutta moniko tajuaa lähimmäisen ja ihmisen kohtalon, kun ei itse muista tai kykene juomaan, saattaa kuivua tuosta vain. On ymmärrettävää, että huonokuntoisille moinen helleaalto on tappavaa. Usein vanhuksille juomista on se pieni kahvikupillinen..., joka ei varmasti heidän nestehukkaansa pahemmin lievennä. "Omalle vanhuksellemme" olemme vieneet smoothieta, erilaisia kuplajuomia, eilen vein myös pähkinöitä ja silliä, jotta juotatuttaisi. Jotta se oma tarve saisi juomaan, käyttämään enemmän nesteitä. Kohta pitää taas kysellä, tentata ja tsempata...

 

Edellisessä katkerankarvaassa postauksessani koin olevani puun ja kuoren välissä. Olen sitä yhä, mutta nyt sinne on virrannut myös kivoja, jopa yllättäviä asioita. Ehkei tämä räpiköintini aivan turhaa olekaan, toivotaan. Uskon hopeisiin pilvenreunoihin ja asioiden vielä järjestyvän, jollakin tavalla, itselle myös yllättävilläkin tavoilla. On ihana tunne, joskin hämillinenkin, kun tulee positiivisesti yllätetyksi. Enkä tarkoita nyt sellaista ylläri-ylläriä, vaan sitä, että minuun uskotaan, nähdään mahdollisuuksia, jopa niitä minulle sanoitetaan. Se on ylläriä se!! Kun myönteinen asia annetaan puskista... Toivon asioiden myötätuulen keinuttavan hitaasti ja varmasti.

 

Tänään on nimipäiväni ja yhden tyttäreni syntymäpäivä. Lapset kasvaa, on huikeaa seurata heitä, kuinka omat siivet alkavat kantaa. Kuinka rohkeus, elämänasenne ja persoonallisuus muokkautuvat. Mutta kyllä ovat kovin erilaisista puulajeista veistettyjä nämäkin tyttäret. Hyvä niin, tosin äitinä on välillä vaikeaa olla äiti. Itse asiassa äitiyttä olen miettinyt paljonkin, keskustellut, vuodattanut, muokannut ja itkenyt. Äitiys on vaikea laji.

Viime viikolla, mutkien kautta, sain kuulla määritelmän "etuoikeutettu kärsimys". Taustalla oli myös lapsen menettäminen... Kyllä, sitä etuoikeutettua kärsimystä minunkin äitiyteni on. Moneltakin kantilta. Kärsin välillä suunnattoman paljon, viimeksi lapseni nimipäivänä. Silloin tuska, ikävä, kaipaus ottivat niskalenkin, olin lohduton. Nimpparionnittelut olisi luontevinta antaa suullisesti ja elävälle, eikä käydä märisemässä hautakiven kaiverrukselle. Siihen lapseni nimi on lopullisen konkreettisesti hakattu, kivikovaan kiveen ja kullattu näkyväksi ja pysyväksi. Aivan syvältä moinen todellisuus!

 

 Samaan aikaan, kun kuulen yhä uusista syöpätaisteluista ja -kärsimyksistä, olen kiitollinen ja hyväksyn lapseni tilanteen. Järkyttävää lapsuutta elettäväksi, tosin saimme monia jatkoaikoja, ihmeitä kokea, hänen asiansa ovat nyt hyvin. Koen edelleenkin olevani etuoikeutettu, että sain äiti lapselleni olla, minut siihen tehtävään valittiin. Onneksi valittiin, sillä olisinhan muuten näitäkin kokemuksia köyhempi. Moinen äitiys on minua muokannut, muokkaa yhä, toivottavasti oikeaan suuntaan. Mikä sitten on oikea, toivon muokkautuvani inhimillisemmäksi, herkemmäksi ja näkevämmäksi ihmiseksi. Aidosti aidommaksi.

Yksi lapsensa menettänyt äiti kertoo, että katselee ulkopuolisen silmin maailmaa, ympäröivää elämää. Tunnistan tasan, niin minäkin. Saman aikaan katselen myös itseäni ulkopuolisen silmin. Tuollainenko minusta on tullut? Onko tuo pysyvää? Onko tuo järkevää? Miksi tuohon noin suhtaudun, miksi asiasta noin ajattelen? Onko pakko tuostakin jotakin mieltä olla? Raivostuttavan analyyttistakin, säpsähtelevää elämää ja äitiyttä. Mutta näillä mennään...

 

Nyt kuulostaa viestejä pukkaavan ennätystahdilla, varmaan kaikki haluavat minua nimpparina onnitella ;-) Lähden kauppaan, taion synttärijuhlahumauksen töistä palaavalle tyttärelleni. Itse menen illaksi töihin. Elämässä on tänään moni asia hyvin!

 

Sanat tulevat tässä:

 

KÄSI

HUOKAUS

LÄMPÖ

 

Tuokio voi olla vaikka kuinka lyhyt, välähdys, tänään olemme muistelleet missä kukakin oli ja mitä teki, kun tämän päivän synttärisankarimme maailmaan putkahti. Hauskoja muistoja, tajuntaan tarttuneita tuokioita. Tallenna sinäkin, naps ja toinen naps... onpahan mitä muistella.

Mitä, alanko muistuttaa yhä enemmän vanhaa spanielia... Alan!