ANSAITTUA VAIKO EIKÖ

Saattaapi olla tulossa vihaisen ähisevän käheän ähkyisen katkeran karvas tykitys, mikäli et halua maistaa karvasta ja hapanta, kannattaa klikata itsensä ulos jo tässä vaiheessa. Kiitos piipahduksesta.

 

 

Nyt kun en tiedä onko tässä vaiheessa enää lukijoita, voinkin ihan vapaasti tuuletella katkeruuksiani ja karvaita kalkituksia. Omaksi ilokseni!

Pakko vetää vaikka ranskalaisilla viivoilla, yhteenvetoina, jotta saan kuonat levitettyä. Toivottavasti ne eivät paakkuunnu, vaan imeytyvät nopeasti maastoon ja katoavat suit, sait ja sukkelaan, ihan vain pois...

 

- Ansaitulla kesälomalla on moni meistä näin kesällä. Niin, milloin loman on ansainnut? Kuka sen määrää, mittaa? Muistelen olleeni moisella vuonna 1997! Tiedän siis siitäkin jotakin.

Omaishoitajuusvuosina moista ei ansainnut, saati, että palkkaa siitä että on lomalla. Kaiketi omaishoitajina moista ei siis ansaitse. Onhan monellakin käsitys että, omaishoitajat ovat ikään kuin lomalla koko ajan, no yhteiskunnasta ainakin. Mikä se on olla vain kotona, ja siitä vielä maksetaan omaishoitajan huikeita palkkioita. Minullekin on sanottu, että olen ollut yhteiskunnan elätti. Onneksi oli hyvinvointiyhteiskunta, ja on edelleen, jotta moinen onnistui lapseni eläessä.

Pienyrittäjänä asia oli taas päinvastoin kesäiseen aikaan. Kun työntekijät olivat ansaitsemillaan lomilla, saimme työnantajina tehdä kahta kauheammin töitä ja maksaa työntekijöille heidän poissaolostaan. Mutta ne ajat ovat ollutta ja mennyttä, siis sen kuonan sain levitettyä. Imeytyköön maastoon...

 

- Tänään aamulämpöni oli noin 38 astetta, hyvä, parempi, alhaisempi kuin eilen, joka oli 39 astetta. Eukko käy kuumana kuin aavikon helleaalto. Tosin tässä olotilassa nautinnot ovat hiukan vähissä. Hikeä pukkaa ja sen myötä myös raatokärpäset pörrää yötä päivää ympärillä.

Eilen aamuyöstä olin jopa päivystyksessä, kun en enää henkeä saanut kunnolla, puuskutin ja huohotin. Ei sen puoleen, aamuyön hiljaisina tunteina sain yhteispäivystyksessä nopeaa ja hyvää hoitoa. Ei tarvinnut ruuhkissa huohottaen hikoilla. Minut olisi jopa paareilla tai pyörätuolilla röntgeniin ajelutettu, en suostunut, olinhan omalla autolla liikenteessä, kait minä nyt käytävällä muutaman metrin voin hortoilla. Jälleen epäilys keuhkokuumeesta, joka onneksi puhtailla röntgenkuvilla pois suljettiin. Mutta ärhäkkä pöpö kurkussa, tulehdusarvot aika napakasti koholla. Syy siis löytyi, nyt on tabut menossa ja odotan parantumista. Tai minun kärsivällisyydellä tietenkin ihmeparantumista, naps vaan, menin terveeksi... Sitä odotellessa, antaa jälleen tabujen imeytyä.

 

- Pääsin Kaustisen festareille ohjaamaan, uusi ja mielenkiintoinen maailma. Koko viikko siellä festaritunnelmissa. Noh, kuinkas kävikään, jouduin kaiketi ansaitsemalleni sairaslomalle. Maanantain ja tiistain kähisin teltalla, ohjasinkin, mutta olin ilmeisesti aika huonolla hapella. Mutta hölömönä luulin sen johtuvan myös helleaallosta. Mutta se helleaalto olikin sisälläni, tiistaina kun illalla festaripäivän jälkeen kotiuduin, sisäinen lämpötilani oli 39,6 astetta. Saattoi siis heikotus olla muutakin kuin hellettä. Maanantaiaamuyöstä heräsin kurkkukipuun ja sain käheyden, joka äityi yskäksi. Ei paljon syöty, eikä nielty, mutta juomaa väkisellä lipitin, jotta helle ei olisi näännyttänyt. Kaiketi olinkin aika sairaana, mutta tunnollisen, harhaisena, innostuneena työharjoittelijana yritin keikkua mukana. Ja paskat, sitten minä jouduin jo ihan sohvan pohjalle hikoilemaan ja torkkumaan, välillä ääneen korahtelemaan. Mutta yritän kääntää tämän nyt positiiviseksi, nyt olen ansaitulla lomalla, eihän ole pakko ajatella että olen sairaslomalla. Saan vaan maata paikoillani, nauttia kesästä... Tosin pitää välttää aurinkoa, välttää kuumuutta, välttää rasitusta, välttää ihmisiä... Onhan tämä yhtä välttelyä, mutta niin ansaittua.

 

- Ääneni on siis totaalisen pois, kähisen ja pihisen. Olen muka kaksi viestiä puhelinvastaajankin jättänyt, hah, saa siinä kuunnella mikä siellä pihisee. Äsken pihisin sohvalla lukevalle lapselleni, että tulee kokoamaan kuivia pyykkejä narulta kanssani. Pihinäni on ilmeisesti kuultavaa, mutta sen verran hidastempoista, että sain apujoukot vasta kahdelle viimeiselle pyyhkeelle. Normi minä olisi polkenut jalkaa jo paljon aikaisemmin ja käynyt hiukan tsemppaamassa, mutta nyt oli ihan sama. Vetelyys johtui ääneni ponnettomuudesta kaiketi.

 

- Kaipaan Valonlastani äärettömästi, jostain syystä entistäkin enemmän, niin monissa asioissa. Päivittäin. Hän oli heittäytyjä, touho, tekijä ja kokeilija. Aina jotain keksimässä, ei suinkaan apaattisena tylsistymässä. Hän teki asioita vaikka yksin, ei ollut riippuvainen sen seitsemästä kaverista ja heidän riippuvuuksistaan. Moni asia jää kokematta ja tekemättä, jos aina odottaa, että jollekin toiselle sopii ja passaa.  

Olen ollut itsekin sellainen, kärvistellyt, kun en ole saanut kaveria, monta asiaa jättänyt siitä syystä tekemättä. Onnekseni sellainen minuus on taakse jäänyttä, kärvistelen nykyään ihan muista syistä. En siksi, etten saa ketään mukaan, menen ja teen itse, toteutan asioita, jos mahdollista. Moni asia riippuu itsestä. On asioita joihin voimme itse vaikuttaa, kuten pyllyn nostaminen penkistä ja itsensä aktivoiminen, kenties omalta mukavuusalueeltakin poistuminen.

Sitten on noita maailmankaikkeuden suurempia, käsittämättömiä asioita, joihin ei omalla tekemisellään voi vaikuttaa eikä saa haluamaansa muutosta vaikka kuinka räpiköi. Kuten lapsensa auttaminen ja hengissä pitäminen, siinä en onnistunut, vaikka kuinka yritin. Mutta se on vain hyväksyttävä, omalla asenteellaan ja tekemisillään ei voi kaikkeen vaikuttaa, parhaamme teimme.

 

 

- Viikonloppuna vietimme yhden siskoni hääbileitä kotiladossamme. Vitsi kuinka hienot juhlat ja leppoisat. Samaisessa ladossa/hallissa aikoinaan meidänkin häitämme juhlittiin -97.

Vuonna -15 oli edelliset yhden systerin häät, pääsimme sairaalasta erikoisluvalla niihin osallistumaan. Lapsemme oli ihan nollilla rankkojen syöpähoitojen vuoksi. Silloin tykitettiin alkuperäistä leukemiaa ja tähdättiin blinatumomabihoitoihin ja kolmanteen autologiseen kantasolusiirtoon. Yllätyksenä löytynyttä neuroleukemiaa pommitettiin myös samaan aikaan.

Lapseni oli ollut ihan nollilla, siis oma luuydin ei tuottanut mitään vaan oli lamaantunut jo kolmisen viikkoa siihen mennessä, mutta voi sitä juhlahumua ja aitoa riemua, kun pääsi mukaan. Hän ei odotellut, että josko joku lähtisi mukaan, kaveriksi, vaan meni vaikka yksin, tanssi peruukki keikkuen koko illan, tuntikausia. Nauroi ja sykki elämää, loisti valoa.

Seuraavana päivänä vietimme ikimuistoisen ja erittäin fyysisen päivän seikkailupuistoissa narujen varassa ja puiden latvoissa. Kun palasimme maanantaina osastolle hematologi varovasti kyseli jaksoiko olla kuinka pitkään juhlissa... Voi sitä ilmettä, hematologilla, kun kerroimme mitä kaikkea teimmekään ja kuinka neiti jaksoi. Saimme kannustusta ja kiitosta siitä, että teemme, emmekä jää tuleen makaamaan. Onhan mitä muistella! Luojan kiitos meillä on mitä muistella, ja sitä materiaalia on paljon, emme täyttäneet hänen lyhyttä elämäänsä odottamalla, vaan toteuttamalla asioita.

Mutta niin mielelläni höyryäisin hänen kanssaan yhä täällä maanpäällisessä elämässä. Mutta voin kuvitella, mikä ohjelmatoimisto pyöriikään tuolla jossain, kun lapseni pistää vauvat ja vaarit toteuttamaan visioitaan ja rohkaisemaan uusiin seikkailuihin...

 

- Linnunpoikasia on nyt joka lähtöön. Mutta samaan aikaan nekin jaetaan omiin kategorioihinsa. On hyödyllisiä, harmittomia, hyödyttömiä, raivostuttavia, kauniita ja vähemmän kauniita.

Mutta voin vain kuvitella, että jokainen rätkän- tai harakanpoikanen on emolleen yhtä rakas kuin pääskysen-, härkälinnun- tai kotkanpoikanen. Millä oikeudella me ihmiset ajattelemme, että tuo ja tuo lintu on sitä roskasakkia? Samoinhan me ajattelemme myös yhteiskunnassa, ihmisitä, eikö? Miksi kaikilla ihmisillä ei olisi oikeutta ihmisyyteen, tai kaikilla linnuilla hyvän linnunelämään.

Itsellä on tunne, että olen juurikin tuota puun ja kuoren välissä olevaa roskasakkia. Vaikka kuinka yritän, yritän ja jälleen yritän, minut määritellään sinne puun ja kuoren väliin. Sielläpä olet, kun olet sinne ajautunut. Omilla teoillaan ei niin vain voi korjata tilannetta, se on aina vaan voi voi, pysy siellä. Kun on jollakin tapaa yhteiskunnasta syrjäytynyt, mm omaishoitajuuden vuoksi, on vaikea päästä pinnalle, jaloilleen. Mutta kaiketi hölömönä ihmisenä jaksan yhä tehdä, touhottaa ja innostua, vaikka aina jostakin suunnasta kapulaa rattaisiin laitetaan. Toivon hartaasti, että jossakin vaiheessa elämästäni kuoriutuisi vielä "jouhtenenpoikanen", löytäisin paikkani ja tarpeellisuuteni. Ihan sama vaikka se jouhten onkin siipirikko, uskon sen kykenevän vielä vaikka mihin, kunhan ei aina torpata… Uskon suunnan olevan oikean, mutta tämä hautomisvaihe on piiiitkä ja kivuliaskin.

 

- Samaa hävikki,- turhake, ja roskajoukkoajattelua olen ajatellut kesäkukista. Olen ostanut pilkkahinnalla, pelastanut roskalavoilta meidän kesäkukkamme. Kukat jotka ovat nyt niin kauniita, loistavassa kukassa ja hehkuvat olemassaoloaan. Kun niille vain antaa mahdollisuuden, niihin luottaa ja hiukan kannustaa. Ei moni uskoisi, että ne ovat hävikkiä ja roskasakkia, mutta mepä uskoimme. Näin on siis elämässä ja ihmisyydessä yleensäkin. Vaikka meillä on omat rajoitteemme, sairautemme, vammamme tai traumamme, tarvitsemme ympärillemme sellaisia jotka uskovat, antavat vaikka elämän eliksiiristä kanankakkaa, saavat meidät itsemmekin uskomaan olemassaoloomme. Siihen uskon vahvasti, kurjan ulkokuoren alla on useinkin mieletön sisältö, kauneus, herkkyys tai taito, mutta se on peittynyt tai peitetty muulla. Kunpa itse kykenisin olemaan se kannustaja ja ihmisyyden löytäjä, sillä näen jostain syystä paljonkin juuri tällaista ihmisyyttä, joka kaipaa löytäjää ja lannoittajaa.

 

- Aamulla löysin viimeinkin sellaisen mustan liehuvahihaisen lepakkotunikani, jota olin jo kaipaillut, nyt se oli siinä laatikossa missä pitikin. Siihen kaveriksi farkkuhame, musta sekin. Säihkysääreni ovat kuin kalkkilaivan kapteenilla, jalkaterissä selkeät rusketusraidat kengistä. Hameesta pongahti nappi kun sen päälleni laitoin, vieläpä sellainen jota ei voi ommella. Vaatteet ovat mukavat päällä, mutta peilikuvani on musta, siis minä värikäs kesäihminen vedän mustissa kuteissa. Onko syytä olla huolissaan, vai onko tämä yksi oire meneillään olevasta. Samaan aikaan tulkitsin itseäni, että olokoot eukko nyt mustissa, jos kerran siltä tuntuu, vaikka se sotiikin omaa väri-ideologiaani vastaan. Luotan värien poukahtavan vielä eetteriin.

Väreistä tuli mieleeni, että yksi vahva ja rohkeakin, Pohjakosketus-tauluni pääsi uuteen kotiin. Kirjoitin tauluni tarinan kirjeenä taulun taakse. Sain viestiä, kuinka uusi omistaja meni siihen todella syvälle. Sekä aihepiiriltään että aisteiltaan, hän siveli, tunnusteli ja löysi siitä yhä uusia ulottuvuuksia. Hän piti kokemastaan, näkemästään ja tuntemastaan. Koen niin onnistuneeni, jos jokin tauluni kolahtaa ja avaa jotain sanoja suurempaa, kun kykenen sanoittamaan tai maalaamaan jonkin toisen elämästä palasen. On mielettömän ihanaa saada tuollaista palautetta, se herkistä tällaisen raavaankin huuhaan! Tunne on molemmin puoleinen.

 

- Olen aurinkovärjännyt, maalannut, ommellut, suunnitellut, ideoinut ja luonut uutta. Tykkään niin tehdä, minkä näkee meidän huushollissa joka puolella venyvistä projekteista. Kunhan hiukan vielä tästä kuumeestani tokenisin, voisin ehkä varovaisesti kokeilla jotain luovuuttakin, kunhan en liiaksi rasittaisi itseäni. Ideoita kyllä puskee joka hikoilevasta ihosolustanikin.

Kuun vaihteessa latasin jälleen verkkokauppaani https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo uusia taulujani, meneillään on siis seitsemäs näyttely tälle vuodelle, saan olla asiasta enemmän kuin tyytyväinen. Samaan aikaan kun ompelen ja kanttaan, hoen itselleni olevani huuhaa, en ompelija, olen taiteentekijä, en huippuammattilainen ompelussa, vaikka kritisoin itseäni silläkin saralla kohtuuttomasti.

 

- Mitä ilmeisemmin sain kuonani levitettyä, hiukan pölläytettyä ajatuksieni syvyyksiä, varmaan katkeruuksianikin, joita ajoittain pintaan puskee. Mutta elämä ei vaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista, onnellisuutta ja hypetystä, se koostuu monista, lukuisista, eri kerroksista. Välillä uskon ja luulen olevani jopa kohtuullinen ja tarpeeksi onnellinen, kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä. Ilman näitä pohjakosketuksia ja puun ja kuoren välissä vietettyjä aikoja, en osaisi kenties arvostaa moniakaan niitä asioita joita minulla on. Vähän niin kuin kesäisen herkullinen raparperisen mansikkainen britatorttu, jossa on makeita, turvallisia, yllätyksellisiä, rapeita, happamia ja hiukan karvaitakin kerroksia, mutta jälkimaku aistikkaan miellyttävä.

 

- Nyt olen ansainnut ison kulhollisen jäätelöä, vaikken siitä oikeasti pidäkään. Mutta eikös se ole kurkkukipuiselle hyvää itsehoitoa. Pistän nämä kalpeat sääreni terassilta aurinkoon, jätän itseni muuten varjoon ja syön sitä jäätelöä, hätistelen niitä raatokärpäsiä ympäriltäni ja keskityn hyviin asioihin. Eikö!

 

 

 

 

Heitänpä jälleen sanaset:

 

LIPUTUS

SANOMA

AAVISTUS

 

Kiitos jos siedit juttujani tänne saakka.