PIKAKIRJOITUSTA

 Minulla on aikaa käytettävissä noin tunti, pakko siis olla pikakirjoitusta.

 

Eilinen oli raskas päivä, Valonlapsemme diagnoosin 8-vuotispäivä. Ihan vasta, samat tuntee nousivat pintaan. Samaan aikaan tunne, että noinkin kauan jo, ja tässä olemme nyt, ilman lastamme jo kaksi vuotta.

Hirvitys. Inhotus. Ikävä. Raivo. Viha. Katkeruudensiemen. Kiitollisuus. Hämmennys. Epätodellisuus. Todellisuus. Ikävä. Ikävä. Ikävä. Muistot. Tuska. Ikävä. Ikävä.

On niin paljon asioita, joita haluaisi jakaa, tuntea ja kokea. Samalla vilahti koko hirveyskirjo aihepiirin ympärillä. Opiskelukaverini huomasi märät, punaiset silmäni, ei voinut olla huomaamatta, kun tunteet valuivat ihan väkisellä. Sain myös paljon ihania, kannattelevia viestejä, mikä lämmitti myös. Aikuisissa ihmisissä on se ihanuus, että he ymmärtävät, uskaltavat kohdata. Monella on jos mitä tarinaa itsellään takana. Välillä tuntuu, että opiskelemalleni alalle ajautuvat ihmiset jonkin trauman ohjaamana, jolloin itselle on noussut elämän virikkeellisyyden ja jonkin johtolangan merkitys korostetusti esille. Kurssillamme on erittäin vähän pinnallista toimintaa, vedämme todellakin asioiden ytimissä ja aivan omina itsenämme. Siellä ei esitä kukaan ja mitään, eikä meriiteillä ja statuksilla ole merkitystä, opimme toinen toisiltamme koko ajan.

 

Intarsia, olihan vaikeaa minulle, liian tarkkaa viilujen viilaamista tälle viikolle. Mutta sain kaappini kasaan siinä missä muutkin. Mutta olisin halunnut tehdä monta monituista vastaavaa, jotta olisin kehittynyt, oppinut viiluja paremmin viilaamaan. Nyt ei kyllä kuuna päivänä voisi uskoa, että keväällä suoritin kaksi kiitettävää näyttöä puusepänverstaalla, kun tohelsin. Pelkäsin jo sormieni puolesta, kun terät vinkuivat uhkaavasti. Sain kuulemma aikaiseksi sellaisia ääniä, jotta opettajakin pisti juoksuksi. Minä ja viattomuuteni, idea jonka saan ei aina mene niin järjellisesti ajateltuna. Mutta valmista tuli, mutta kyllä piti olla varovainen. Harmittaa oma taantuminen, samaan aikaan myös huvittaa, kuinka voi noin taantua. Voi, tiedetään.

 

Teimme valotuskaaviolla edellisellä kerralla omat seulat. Hain silloin oikeita värejä, suhteita ja painotekniikkaa, löysinkin ja onnistuin harjoituksissani. Vaan arvata saattaa, ettei ne asiat nyt itse töitä tehdessä mennyt kuin Strömössä, surkeaa jälkeä, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Harmittavaa, mutta totta. Tehdä sitten niistä piensarjatyö tai uniikki, no teen, mutta jälleen saan muunnella ja aivoitella, kuinka kykenen onnistuneet kohdat jalostettua...

 

Toki omiin fiiliksiin vaikuttaa monet ulkopuolisetkin tekijät, yllättävätkin juonenkäänteet ja eteen tulevat asiat. Hämmennys ja epäusko myös. Jälleen kerran olen saanut todeta, että kyllä katkeruus, ilkeys ja karvaaksi muuttuminen ovat tuhoavia asioita. Kuinka jotkut jaksavat? On niitä siemeniä minussakin, mutta pyrin koko ajan työstämään, etteivät ne valtaa alaa, sillä jos oikein pahaksi alan, olen siinä lahjakas, varsinainen idearikas talentti, tehokas ja kaikkea pahuuden ilmentymiä hyödyntävä. Mutta toivon, etten moiseksi muuttuisi, alentuisi, voi kuinka toivon...  Enkä muuttuisi myöskään vaikkapa ahneeksi, ilkeäksi, paskanjauhajaksi ja perättömyyksien levittäjäksi. Mutta näin on joillakin tapana, ilmeisesti moinen on heidän energiamuotonsa ja polttoaineensa. En tiedä, enkä itse asiassa haluakaan tietää, toivon olemani kohtaamatta ja kuulematta enempää. Jos minä alan olla pysyvästi inhottava ja paskamainen, leipokaa päin näköä, käskekää syödä vaikka perunaa tai ruisleipää, ettei tarvitse energiaa moisesta ammentaa. Tai suklaata, mielellään Fazerin sinistä, Marabou on liian makeaa. Samaan aikaan saa kuulla ikäviä ja todella raskaita asioita ystäväpiiristä, niin onhan elämä mallillaan, kun vastapuolilla on ilmanaikainen syyttely tai oikeat asiat. Toki moiset asiat ja niiden tajuaminen kertovat myös itselleni siitä, että oma napa ja oma surkeus ovat yhä kauempana, kun kykenen aistimaan mitä ympärilläkin tapahtuu, mitä muille kuuluu. Samaan aikaan mietin, mikä tarve on jotain paskajuttuja minulle kertoa, kuka siitä kiksinsä saa, kertojako lisää polttoainetta omaan myllyynsä. Enpä tiedä, joten en haaskaa aivokapasiteettiani enempää, vaan keskityn olennaiseen...

 

Olennaista on tehdä koulujutut pois, ne mitä on tekemättä. Suoritukset sain tälle viikkoa tuotesuunnittelutehtävästä, keramiikasta, teknisestä piirustuksesta, intarsia on kirjallista itsearviointia vaille, ohjaustoiminnan näyttö on suunniteltu, aikataulutettu ja niin sanotusti enää näyttöä vaille. Homma siis hallinnassa, ihan itsekin yllätyin. Vaikka välillä on pitänyt olla kahdella-kolmella tunnilla ja neljännessä palaverissa yhtä aikaa, olen jotensakin saanut oltua ja tehtyä sen mitä pitääkin. Mutta onhan se yhtä aivolaukkaa, kun yrittää olla monessa paikassa, varmaan siitä syystä moni asia on takunnutkin.

Rempparintamalle laadin viikonloppusuunnitelmat. Jälleen uusi huone käsittelyyn, yhtä ja kahta maalia, kolmatta maalia ja tapettia, sitten hiukan laminaattia ja siinäpä se, saa kalustaa. Hiukan keittiökaappifiilistelyä, ennen tarvittavia putki-ja sähkötöitä... Sähkömiestä ootamme, putkimiestä ootamme. Olen tässä moisten "putkiaivojen" kanssa työskennellessä miettinyt kuumeisesti, entäs jos tekijä olisikin nainen, vaikuttaisiko se työn organisointiin ja tehokkuuteen, siihen että ajattelisi kolme asiaa valmiiksi, ottaisi tarvikkeet kaikkiin tekemisiin kerralla, eikä ajelisi ees taas yhden putken vuoksi ja huomenna uudelleen toisen putken kanssa ja sitten huomaa että se toissapäiväinen homma olikin vielä kesken. Minun luonnettani rassaa moinen, kun on tavoite saada vaikka lattia kahdesta kohtaa kiinni, on tarvittavat sähkötyöt tehty vain yhdestä kohtaa, vaikka kaksi kohtaa oli tilattu. Olen varmaan hirviöremppari, kun soitan vaikkapa päivystyksen numeroon, jos en saa vastauksia soittopyyntöihin viidessä päivässä. Tässä se nyt tulee ilmi, minun hirviöpuoleni, en ole kaunopuheinen silloin, vaan puhun selkokielellä ja vaadin toimintaa, naps. En ymmärrä jos ei pidetä luvattuja asioita, se on aina ollut minulle sellainen punainen vaate. Tunnustan.

 

Pian alkaa pikakirjoitusaikani täyttymään. Olisihan tässä muutama muukin elämän laminaatti ja paneeli ollut naputeltavana, mutta pysyn aikataulussani, ja siirryn seuraavaan tehtävään. On muuten ollut suunnattoman kaunista tuolla ulkona, ruskaa, lämmintä ja valmista. Tykkään yhä syksystä, vaikkakin siihen nykyään kuuluu myös paljon raskaita lieveilmiöitä ja päivämääriä. Myös tuon maalari-Kainokoiramme 9-vuotissynttäreitä juhlimme sunnuntaina. Kuvakooste kertoo, että meillä ei aina tarvitse käyttää pensseliä, huiskuhäntäiset koirat ovat aika tehokkaita ja kissatkin tekevät parhaansa... Kaunista viikonloppua!