AIKA

 

Aikalisän tälle aamulle otan, vaikka siihenkään ei aikaa pahemmin ole. Olisi.

Elämä on hyppyyttänyt nyt sellaisilla hyppylokilla, etten yksinkertaisesti ole löytänyt aikaa istahtaa kirjoittamaan, mitään, paitsi koulujuttuja. Ja virallisia lappusulkeisia.

   Paljon olen ollut tien päällä, siinä kelannut ja jäsennellyt ajatuksia, muka ajatusblogannutkin. Se voisikin olla tulevaisuuden juttu, virtuaalinen ajatusbloggaaminen. Saisi kytkettyä moisen päälle, kaiken muun ohessa, ikään kuin sanella missä mennään, mitä kuuluu, mitä päässä pyörii tai sitten sitä pelkkää tyhjää kohinaakin olisi kiva saada "paperille". Tuon tyhjän kohinan tila itselläni on erittäin harvinainen tila, voi kun joskus olisikin sellaista. Mutta ei, aina kohisee jokin ajatus, idea, innovaatio, organiseeraus tai jonkin asian työstö.

   Lukuisina aamuina, varsinkin kun kouluun tunnin matkaa ajelen, olen aamun otsakettani pyöritellyt. Otsake, teema tai aihehan minulla on perinteisesti useinkin aamulla valmiina, senkun hyppää koneelle ja naputtaa, mutta nyt kone on vaihtunut autoon tai muihin härveleihin. Ei ole ollut aikaa, tilaisuutta naputella kamarin nurkassa. Harmi sekin, sillä kaipaan kirjoittamista. Matkatkin menisivät rattoisasti, kun puhua päläpättäisin aivoituksiani ääneen. Itse asiassa, en välttämättä yleensä aivoituksiani puhu, vaan ne kirjoitan. Osaisikohan sitä sanella saman minkä naputtelee? Tuleeko ne aivoitukset silloin aivojen eri lokerosta, erilaisina ja eri kautta kun ne tulisi suullisesti, eikä manuaalisesti käsien kautta. Varmaankin.

 

   Toissapäivänä oli lapseni toinen Valonpäivä, kaksi vuotta kuolemasta. Kyllähän sitä jälleen kelasi, paljon ja ennakkoon tunnelmia. Ajatuksellisesti elin uudelleen kolmannen kerran "kuolemanviikot", kun todellisuus jalkautui, oma avuttomuus meinasi tukahduttaa. Samaan aikaan toivoi ja oli epätoivoinen. Pelkäsi ja oli peloton. Tiesi ja oli epätietoinen. Kaikkea sitä, se aika, ne viikot pitivät sisällään. Kuinka syvälle on syöpynyt viimeisien viikkojen tapahtumat, tilanteet, puhelut, keskustelut, tunnelmat. Ne olivat paljon pahempia uudelleen kohdattavaksi ja muistettavaksi kuin lopullinen kuoleman hetki, viimeinen päivä. Yhä minulla on tunne, että lapseni tuskat loppuivat, kuolema oli hänelle ainoa vaihtoehto siinä tilanteessa, hän sai levon, kivuttomuuden, helpotuksen, valon, rauhan... mitä kaikkea se kuolema onkaan. Samaan aikaan itse vapauduin pelosta, sillä kuolema oli myös lohdullisen kaunis ja olen siitäkin tilanteesta kiitollinen. Se mitä olin pelännyt toteutui, mutta pelkoni katosivat kuoleman myötä. Enää minun ei tarvitse pelätä. Kun on kokenut vuosikausien pelon, se on raastavaa. Edelleenkin koen sen olevan Valonpäivä, moni asia kirkastui, myös meille tänne jääneille.

   Olen käynyt paljonkin keskusteluja muiden lapsensa menettäneiden kanssa. Yhden lapsen/nuoren menetetyn ensimmäinen vuosipäivä lähestyy. Muistan mitä se oli itselle vuosi sitten. Kuinka sitä kelasin, mietin ja makustelin. Kuinka kestän, kestänkö? Mietin miten suhtaudun, kuinka nimeän moisen päivän. Vaihtoehtoina oli muistaakseni Taivaaseenastumisenpäivä, Kuolemanvuosipäivä, Menetyksenpäivä, Enkelinpäivä... Kunnes keksin Valonpäivän, minusta se on valoisa, lohdullinen ja kaunis sana. Tämä vanhempi, jonka kanssa aiheesta paljonkin juttelimme, otti moisen sanana, Valonpäivän, omakseen. Hänkin löysi siitä aivoituksellisen lohdutuksen, kauneuden, vaikka asia on yhä kipeä ja vaikea kohdattavaksi. Varsinkin nuoren tai lapsen kohdalla kuolinpäivä sanana on raskas, synkkä ja ahdistava. On vain pakko kääntää sekin valoisammaksi, jotta sen jaksaa ja kykenee kohtaamaan. Yhä menen aivoituksiani päin, kohtaan itseni, missä mennään, kuinka tunnen ja miten mikäkin mihinkin vaikuttaa. Tästä elämästä ei voi paeta, vaikka mieli tekisi ohittaa kipeimpiä ajanjaksoja. Samaan aikaan en halua unohtaa mitään, sillä ne ovat osa elämääni, tarinaani ja vanhemmuuttani. Uskon asioiden kanssa elämisen ja käsittelyn olevan ainoa keino edes jollakin tapaa eheytyä. Ei voi muuta kun nähdä elämä sellaisena kuin se on, olla rehellinen itselleen. Onneksi elämässä on paljon hyvääkin, valosäteitä, pilkahduksia, toivoa ja iloa. Moni asia on hyvin.

 

   Nooh, jopas tätä naputusta nyt tulee, vaikka aikaa on vain rajallisesti. Ilmeisesti pakko tiivistellä ja nopeuttaa, sillä elettävä elämä odottaa.

 

   Olemme muuttaneet. Talollemme löytyi ostajat silloin kun emme enää osanneet odottaa. Aika napakasti hommat etenivät, parissa viikossa olimme jo muuttaneet. Puolitoista viikkoa oli sen konkreettisen muuton aika, josta mies oli vielä viisi päivää työmatkalla Ruotsissa. Silloin tiesin muuttaneeni, siivonneeni ja olevani materialisti. Tein todella pitkiä päiviä, apuna koululaiset sen mitä opiskeluiltaan ehtivät ja yksi siskoistani kiritti loppusiivouksissa. "Otetaan nyt vielä yksi kaappi, otetaan nyt vielä seuraava kaappi, eikö me tehdä tämä huone valmiiksi..."

   Minulta kysyttiin, oliko haikeaa luopua. No ei pätkääkään, kun pääsääntöisesti yksin muutti sormet verillä ja niska limassa, siivosi ja siivosi, pakkasi ja roudasi. Olisin ollut valmis nakkaamaan avaimet jo seuraavalle sen piinaviikon puolivälissä, mutta ei auttanut kuin veivata vain menemään. Toki teimme ajatuksellisesti muuttoa useamman vuoden ajan, jo lapsemme eläessä meillä oli suunnitelmat. Mutta se otti aikansa, hyvä ajanjakso sinänsä luopua pikkuhiljaa talostakin ja jäsennellä uusia tuulia.

   Huomasin myös vuosi sitten puhuvani jos me muutetaan, mutta keväällä päätin luopua jossittelusta ja aloin puhumaan kun me muutetaan ja niinhän me sitten muutimme. Tasan (alle) kuukausi sitten, siis, vasta tämä on tapahtunut. Elämme laatikoiden ympäröimänä, mutta arki pyörii näinkin.

   Jossakin vaiheessa sitä tajusi, että pitää olla seuraavalle siirrolle ja asumiskuvioille suunnitelma olemassa. Sillä teemme mittavaa remonttia, emmekä pysty omassamme nyt asumaan. Niinpä sitten näin unen, jonka perusteella menin ja kysyin yhtä taloa, joka ei ollut edes vuokrattavissa. Nyt asumme kyseisessä kalustetussa talossa, kotikylällä, muutaman sadan metrin pääsää omastamme. Helppoa, vastaus löytyi nukkuessa. Tästä on helppoa tehdä remppaa omassamme, jokainen voi kulkea omaa tahtiaan, kun projekti on vieressä.

   Maalla on hyvä olla, täällä taivas tähtineenkin on lähempänä. Luonto kauneuksineen on osa arkea ja kaikkea. Myös kärpäset... Viime yönä kun tulin tanssimasta, puoli kolmen aikaan, katselin joelle, kuinka upea kuunsilta jokeen heijastui. Elämys sekin.

 

   Jostain syystä, tai oikeastaan tiedänkin lukuisat syyt ja seuraukset, olen sairastellut ennätys paljon. Mutta tämä olikin tiedossa, kun lapsi sairastaa ei itsellä ole siihen mahdollisuutta. Kun kaikki on ohi, meidän kohdalla kuoleman kautta, keho ilmoittaa stressitilastaan ja reagoi. Pian kuoleman jälkeen minulla diagnosoitiin pahat ekseemat käsissä, iho vain aukesi ja sormet olivat surkeassa kunnossa. Samaiset ekseeman alut tulivat sairaalavuosien aikana, mutta lehahtivat ongelmiksi ja hoidettaviksi kun lapseni kuoli.

   Samaan aikaan ajoittain häirinneet kivut meinasivat invalidisoida, kivuista tuli osa arkea ja ne olivat jatkuvia. Fibromyalgia varmistui, lääkitystä ei saatu kohdalleen, lääkkeet aiheuttivat uusia ongelmia. No, lusin niitä hurjimpia kipuja reilut puoli vuotta, nyt ne ovat hallinnassa ilman lääkitystäkin. Tunnistan ne yhä, mutta tiedän mistä on kyse, myös ruokavaliolla on suuren suuri merkitys. Kaiketi stressi, suru ja todellisuus olivat niin rankat, että kehonikin sairastui. Täysin ymmärrettävää.

   Vuosi sitten keuhkokuume jylläsi, yskin 137 päivää putkeen, siitä minulle jäi yhä ajoittain esiintyvä virkayskä. Ja olen silläkin sektorilla terveeksi julistettu, tutkittu. Kaikkien testien ja tutkimusten mukaan olen edelleenkin mittauksilla todistettavasti terve. Kaikki priimaa, sopivasti lihava, yhden lääkärin sanoin.

   Kesäkuussa iski jälleen jokin hengityselinpöpö kuumeen kanssa. Säikäytti keuhkokuume-epäilyllä. Heinäkuun helteillä iski oikein kunnon kuumepiikki. Olin festareilla ohjaamassa hellepäivinä ja ajattelin että, jopas ottaa helle koville. Kun pääsin kotiin mittari näytti hulppeat 39.6 astetta. Menetin ääneni jälleen ja jouduin saikulle. Jälleen keuhkokuume-epäily, mutta löytyikin pöpö kurkusta. Saikun aikana, kun ääntä ei ollut asuin jo eläinten kanssa maalla, en saanut nukuttua köhän vuoksi, hyödynsin aikaani maalaamalla ja värjäämällä kankaita. Sitten kun näitä kankaita oli joka paikka täynnä, ne piti työstää ompelemalla kestokasseiksi. Sitten kun niitä kestokasseja oli joka paikka täynnä, päädyin kiertämään iltatoreja ja käsityöläismarkkinoita. 

   Nyt sitten juuri muuttoviikolla päädyttiin ukkovarpaankynnen poistoon, se oli kieroutunut ja ärsyttävä. Kesällä lavalla humpatessa ei mennyt askeleet yhden miehen kanssa kuin strömsöössä ja otin juuri arkaan varpaaseen reilusti osumaa ja se vioittui entisestään, eli oireilin sitä pari kuukautta. No, paketoitu ja hellääkin hellempi varvas oli alkuviikkoina rempassa ja muutossa tosi kiva seuralainen. Miten se purettava ja irrotettava lauta osaakin pudota juuri raadellulle varpaalle. Tai miten se kattilankansi pystyykin putoamaan korkealta ja kovaa reuna edellä juuri siihen arkaan paikkaan. Olen todistanut, että pystyy ja tuntuu.

   Kuun puolivälissä, rempan keskeltä lähdin käyttämään äitiä oys:ssa operaatiossa. Tavallaan taas täydestä vauhdista, siihen todellisuuteen. Jo menomatkalla ajattelin, että jopas olen jotenkin kipeä joka puolelta. Toki olin taas tehnyt ja maalannut, luulin kehoni autonratissa asiasta huomauttelevan. Päivä oli sitkeä, ajattelin myös kuolemanviikkojen muistelun tekevän fyysisestikin niin tiukkaa. Olin jopa hämilläni, näinkö tämä nyt lyö vasten näköä. Sama laitos, johon joudin jättämään isäni neljä vuotta sitten ja lapseni kaksi vuotta sitten, sekä yhden sukulaisen syöpäkohtalo ja menetys pian lapsemme kuoleman jälkeen. Yhä olen kiitollinen paikasta, sairaalasta ja kaikesta hoidosta, sen ansiosta saimme monta monituista aikalisää, lisäaikaa, aikaa. Mutta tutut kasvot käytävillä, tutut kyltit ja se hemmetin todellisuus. Uudet lapset sairaalassa, kaiken sen tiedostaminen teki kipeää. Olen myös sattunut näkemään jonkin Elossa-sarjan, yksi jakso käsitteli juuri lapseni kuolinpäivän ajankohtaa. Kuinka toisella puolella pihaa, lähes samalla kellonlyömällä kuvattiin syntymän ja ilon ihme ja minä sain omani hyvästellä. Jouduin hänestä luopumaan. Se on niin raadollista. Meidän todellisuuttamme. Näin kahvilassa myös tutun lääkärin, moikkasimme heti, mutta en kyennyt menemään juttusille kun oli äitini holhoojana. Sekin jäi harmittamaan, sillä olen myös henkilökuntaa ja auttajia kaivannut, sillä he olivat niin tiiviisti osa elämäämme kuuden vuoden ajan. Kun sitten napakan päivän jälkeen palasimme kotiin, sain kuulla rempasta ikäviä uutisia. Ilmeisesti stressitasoni kuohahti taas sille tasolle, että aloin oksentamaan. Se on aina ollut tapani reagoida, tuttu juttu. Syynä huonoon olooni olikin myös kuume. No, se kuumeilu jatkui seuraavat kolme päivää, jälleen huippulukemia 39.1. Onneksi suvussa ja muillakin on ollut samanlaista kuumeilua. Asia korjaantui nopeasti, parin päivän vötkistelyllä.

   Nyt täällä maalla asuessa tytöt havainnoivat kaksi nyrkinkokoista kissanpentua liikenteen seassa ja pyörätiellä. Viime viikonloppuna sitten päädyimme ruokkimaan pentuja, sillä sielu kipuili koko perheellämme pentujen kohtalon vuoksi. Monen mutkan kautta tasan viikko sitten sunnuntaina Ukkokulta päätyi juoksemaan kissoja kiinni kalastushaavin kanssa suljetun mielisairaalan pihassa... Voit kuvitella tilanteen koomisuuden, naurattaa yhä, mutta ei varmaan ollenkaan uutta mielisairaalan pihapiirissä. Ensin saatiin kiinni musta Uku ja hetken kuluttua haavin sujahti Lele. UkuLele! Lele olikin terävähampainen ja kävi kiinni etusormeeni kun haavista vapautin. Desinfioin, mutta kun aloin koneella koulutöitä kirjoittamaan parin tunnin kuluttua huomasin sormen olevan taipumaton ja turvoksissa. Eiku yhteispäivystykseen ja antibioottikuuri. Mutta nyt olemme kahden ihanan kesyyntymässä olevan villikissanpennun onnelliset omistajat. Sormi voi hyvin, varvas voi hyvin ja kaikki voimme hyvin. Moni asia on siis hyvin.

 

   Toki monikin asia, sairastelu ja ylläri sillä sektorilla kertoo minulle, että menee hiukan lujaa, kynttiläni palaa myös sivusuunnassa. Mutta aika aikansa kutakin. Olen joutunut paljon myös karsimaan, kieltämään vieraiden tuloja, mikä sinällään harmittaa. Harrastukseni ovat minimissä, vain kuoro opiskeluharrastusten ohessa. Tanssiminen on vähentynyt, kun olen jo unten mailla silloin kun tanssit alkaa. Liikkuminen on siirtynyt hyppyjumppaan tikkaille ja kyykkyyn ylös kantamisiin ja luomupunttia saa myös maalaamisesta ja rempasta yleensä. Välillä on vain ihan nolla olo, ei jaksa muuta kuin olla möllöttää ja naps nukahtaa luomu-uneen. Nukun suhteellisen napakasti, sikeästi ja nopeasti, odotan aina innolla uutta päivää. Aamuisin on kiva nousta, ideoita pukkaa ja yhteen hiileen puhaltaminen tuntuu hyvältä. Nukun hyvin, voin hyvin, tunnen itseni, uskallan kuunnella ja myös pysähtyä. Perheemme on vapautuneempi, iloisempi, uudet tuulet (maalaistuulet) ovat tehneet todella hyvää. Uskon suunnan ja ajan olevan oikean muutoksille.

 

   Nyt tämän aamun aikani loppuu, vien yhden tytön töihin, kerkiän rempata, koulujuttujakin on ja sitten yhdet synttärit. Nauttikaa syksystä ja jokaisesta hetkestä täysillä. Kannattaa elää tässä ja nyt...