lauantai 20. lokakuuta 2018

BOX BOX BOX

 Box box box oli aikoinaan yhden tekemäni installaationi nimi, muistaakseni syksyllä 1993, floristiopistossa.
Minulla oli käytössäni kantti kertaa kantti pöytä, jonka maalasin kirkkaan vihreäksi. Oli siis syksy, kopioin pihlajanmarjatertuista kuvia, erikokoisille valkoisille papereille, mustavalkoisena. Näistä papereista sitten taittelin sen "sata" laatikkoa, kantti kertaa kantti. Näistä kantikkaista laatikoista sommittelin Box box box- installaationi kantikkaalle pöydälle. Se oli hieno, vaikka itse muistelenkin. Selkeä, täsmällinen, rauhallinen, hauska ja värikäs, vaikka käytössä oli vain vihreää, valkoista ja mustaa. Opettajan oli Nikole von Joku, jostakin kaukaa. Oli myös kärsivällisyyttä vaativaa taitella aina uusi laatikko, niin ja niitä oli aina kaksi sisäkkäin, oikea käyttölaatikko. Mitä ilmeisesti laatikoiden kautta harjoittelin kärsivällisyyttäni jo silloin.
 
Eilen illalla rempassamme meillä oli jälleen muutama laatikko, tällä kertaa olohuoneeseen ja toiseen kamariin siirrettävänä. Kuvitelkaa tilanne, koko maallinen elämä laatikoissa ja tietenkin harmonisissa jätesäkeissä, remontin keskellä. Asunto, jossa nyt asumme, on siis kalustettu. Meillä on mukana vain välttämättömimmät asiat, joista edelleenkin suurin osa laatikoissa.
Illalla tulin miettineeksi, että olemme pärjänneet, tulleet toimeen aika niukalla materialla tämän remppa-ajan. Miksi siis olla niin paljon kaikkea, jos vähemmälläkin pärjää. Miksi? No ainakin vaihtelun ja tunnelman vuoksi, toki myös käytännön asioissa on hyvä olla muutama variaatio, riippuu mitä sitten on tekemässä. Välillä olen niin mitta täysi samoja astioita, samoja ryysyjä ja kaiken niukkuutta tai puuttumista. Ratkaisuja keksimme lennosta, kuinka mikäkin puuttuva asia korvata sillä mikä on käytettävissä.
Olen vetänyt koko syksyn kolmilla lenkkareilla, kaksilla tanssikengillä, jotka ovat nyt kyllä entiset tanssikengät, kun varpaankynnen poiston vuoksi minulle ei mikään muu kenkä jalkaan mahtunut, vedin siis tanssikengillä ensimmäiset kaksi-kolme viikkoa. Niin ja on minulla kumisaappaat, autonperässä, kaiken varalta. Nyt olen alkanut jo nilkkureitakin kaipaamaan, jotain muutakin kuin lenkkareita. Onneksi eilisissä laatikonsiirroissa moiset bongasin, jotta tiedän mistä nyssäkästä kaivaa, kun nilkkurikaipaus iskee.
Moisessa tavassa tehdä remonttia, laatikoiden ja koko maallisen omaisuuden seassa, on omat haasteensa ja mutkansa. Ja laatikot on vielä kiireellä pakattuja, ilman sensuuria ja karsintaa, kun oli pakko saada talo tyhjäksi, nopeasti. Ärsyttää aina siirtää paikkaan b jotta pääsee paikkaan a, ja kun a on tehty siirrämme jälleen paikkaan a, jotta pääsemme paikkaan b jouhevasti c:ä tavoitellen. Kaakelit eivät enää ole laatikoissa, ne ovat seinillä ja lattioilla. Huh. Keittiö on niin sanotusti yhtä isoa irtolaatikkoa, siellä täällä, janalla a-b-c-d---ö. Vessanpytyt ovat melkein laatikoissa, samoin kannet ovat oikeissa laatikoissa. Entäs tiskipöydän altaat, hanat ja hanikat. Laatikoissahan ne.
 
Kierrättäen alapaneeleista.
Illalla kannoimme myös Valonlapsemme muistojen laatikoita, kuinka pieneen laatikkoon on pakattava lapsemme eletty elämä. Muistot hänestä. Pieneen ja pieneen, johonkin siinäkin on raja vedettävä.
Mitä sinne laatikkoon olemme laittaneet, vaikkapa hiusharjan, jossa on hänen hiuksiaan. Kännykkä, muistikirja, joitakin tärkeitä vaatekappaleita, hiuslenksuja, käsitöitä, tekstejä, peruukki?, sukkia, koruja, hajuvesiä, kuvia... Yllättävät asiat nousivat pakattaessa sellaiseen arvoon, että ne halusi laatikkoon säilöä. Sitä ei voi ennalta käsittää tai kuvitella, se ei ole niinkään maallisesti arvokasta, vaan tunteen kautta pakattua.
Hiuskiehkurat, niillä on mieletön tunnearvo!
 
Siinä se valmistuu, Valonlapsemme taiteelle, ikioma ja tärkeä seinä.
Yhden laatikon sisältö odottaa, on odotuttanut purkamista jo vuosia. Valonlapsemme taulut, kehystetyt ja ainutlaatuiset. Meille on tulossa valkoinen paneeliseinä, johon ripustamme lapsemme taidetta, ranskalainen tauluseinä, katosta lattiaan. Se on ollut asia, jota olemme alkaneet ensimmäisenä remontissa työstämään. Voi kuinka odotan sen laatikon purkamista ja tauluille paikan hakemista. Se on tärkeä, tulee aina olemaan. Moni muu asia on muuttanut muotoaan remontin edetessä, mutta tuo tauluseinä-idea on pysynyt ilman muutoskritiikkiä nuorisonkin puheissa. Tärkeä siis kaikille. Uskokaa, minulla on tunne, että Valonlapsemme ideoi mukanamme, koko ajan... Se on hyvä tunne, lämmin ja läheinen, todellinen ja kannustava. Antaa voimaa.
 
Tälle aamulle ripottelin puuroni sekaan leseitä, laatikosta tietenkin. Hiukan lorahti, pisti moinenkin hörisemään, jopas mammalle kuitupitoisen aamupalan nappas, hiukan oli kuivaa, mutta sopalla notkistin. Ei luulisi suolistossa jumittavan... Kuuluu nuoriskoin heräävän, se olisi taas laatikoiden sekaan jalkautumista, remppahommia. Selkeän suunnitelman, yhden "laatikon", eli huoneen projektin etenemistä. Luulisin olevan helpon nakin verrattuna työläämpiin nakkeihin. Luulisin, ehkä huomenna olen viisaampi, tiedän nakki-luuloistani todellisuuden.
 
Mutta, jotta, kun, pääsisimme noita pakattuja laatikoita joskus purkamaan, on lopetettava naputtelu. Remppa odottaa, ja valmista pitää saada aikaiseksi.
Aamulla oli pikkupakkanen vielä, kauniin kuulasta. Illalla oli myös kirkas tähtitaivas, täällä maalla taivaskin on monin verroin kirkkaampi, laajempi ja selkeämpi, kun keskustan maalliset valot eivät taivasnäkymää sekoita.
On hyvä elää lähempänä taivasta.
 

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu