JOULUYÖ YKSINÄISEN

 

Hän kulkee kumarassa, harteilla huolet.

Taivaltaa puhumatta, repussa yksinäisyys.

Silmissä läikähtää lempeys, sydämen lämpö.

Hänet on jätetty, yksin unohdettu.

 

Hän ruokkii laudan linnut, vieden tervehdyksen.

Saaden kiitokseksi sirkutuksen, siipien suhinan.

Vallattoman leikin, eläinten vilpittömyyden.

Hänet on jätetty, yksin unohdettu.

 

Pihamaalla jäljet jäniksen, hanki loistaa valoa.

Kissa seuraa mukana, jokaisen askeleen.

He keskustelevat, ääneti myötäillen.

Hänet on jätetty, yksin unohdettu.

 

Jouluyö on vaikein, yksinäisyys ottaa vallan.

Kiikkustuolissa hän katsoo kuusta, kissa kehrää polvella.

Kaipaus paistaa silmistä, kynttilän loisteessa.

Hän on jätetty, yksin unohdettu.

 

Takan reunalla joulusukka, lämmitellen.

Talven jäykistämä perhonen, lehahtaa lentoon sukasta.

Tuoden tervehdyksen, rajan takaa.

Hänet on jätetty, muttei unohdettu.

 

Hän seuraa perhosen kohmeista lentoa, kynttilän loisteessa.

Muistot lämmittää, perhonen tuo viestin.

Tämä on viimeinen jouluyö, yksinäinen.

Hänet on jätetty, muttei unohdettu.

 

Silmät kostuen, hän ojentaa kätensä.

Perhonen laskeutuu, avaten loistavat siipensä.

Hän on saanut sanoman, ilosanoman.

Hänet on jätetty, muttei unohdettu.

 

Hänet on löydetty, ei koskaan enää yksin unohdettu.

 

 

 

 

Olisiko tämä jälleen kannanotto yksinäisyydelle ja ymmärrykselle... Jälleen tekstini menneiltä vuosilta.