ARKIENKELI

Näin joulun kulutushysterian ollessa kiihkeimmillään, ajattelin pistää vanhan tekstini luettavaksi. Vaikka teksti on entinen, samat teemat ovat yhä pinnalla, aiheellisia.

Niin ja minullehan jää tällä tavalla aikaa hypätä sinne hysteriaan, vaikka tekisi mieli kirjoittaa.

                                                                           

Mikkohan minä, yksin asuva mies. Elän yksin, mutta en ole yksinäinen. Taloni on joen rannassa, vanha, mutta kodikas. Lapsuuteni koti, tässä olen ikäni asunut. Olen jo virallisessa eläkeiässä, joten aikatauluni määrään itse. Minulla ei ole sen kummempia velvoitteita, mutta olen lähes jatkuvasti menossa. Se on kivaa. Minulla on paljon ystäviä. On yksinäisiä, liikuntarajoitteisia, lapsiperheitä, sukulaisia ja vanhuksia. Puuhastelen jokaisen luona jotain, mikä on ajankohtaista. Samalla saan lukuisia kertoja viikossa istua vastapalveluksena valmiiseen ruokapöytään ja nauttia ihmisten seurasta.

   Naapurin Kaisa on jäänyt leskeksi. Mies lähti jatkamaan tuonpuoleisessa. Saa sanoa, että se Leevi lähti saappaat jalassa. Kotipihallaan ja nukkui ikiuneen omassa sängyssään. Pahaltahan se tuntuu, mutta Leeville ihanaa. Leevin myötä meni Kaisan kauppakyyti ja muutkin mihin miestä tarvitaan. Olemme asuneet aina naapureina, joten mielellänihän minä Kaisaa autan. Jotta Kaisa voisi kuitenkin asua omassa talossaan. Saa nyt nähdä, kuinka talvet, kun on lämmitykset ja lumenluonnit. On niillä Kaisalla ja Leevillä lapsiakin, mutta ne asuvat ympäri Suomen ja ovat omillaan. Kyllä tuo Kaisa on välillä aika yksinäinen. Nappaan pari kertaa viikossa kauppareissulle kyytiin ja olin minä hakkaamassa halkojakin talven varalle lastenlasten kanssa. Onneksi Kaisa rohkenee soittaa minulle, kun on asiaa tai yksinäistä.

   Kilometrin päässä asuu lapsuudenkaverini Väinö. Väinö on ollut pyörätuolissa jo yli kolmekymmentä vuotta. Silloin aikoinaan ajoi auton katolleen kanavaan ja jäi auton alle. Olisi siinä voinut henkikin mennä tai hukkua tulvaveteen. Onneksi paikalle sattui ihmisiä ja saivat Väinön tienpenkalle. Sinne jäi Väinön liikut. Kyllä se kotona pärjää, kotiavustaja käy suurimmat asiat tekemässä. Ihan se on tolokussaan, mutta on se välillä aika katkera. Joskus menen sinne polkupyörällä ja otamme kuppia. Pelaamme samalla korttia ja puhumme. Joskus sinne kokoontuu isompikin kööri pelaamaan, lapsuuskavereita kaikki. Monta kertaa Väinö on sanonut, että on se hyvä kun pyörähän pyytämättä. Välillä sitä meinaa ajatukset kuulemma pyöriä kehää, moni haave jäi toteuttamatta. Olen leppoisa seuramies, hyvä jos läsnäoloni ja lupsakkuuteni auttavat toista pahimman yli. Monesti kun ajattelee omaa elämää, niin onhan minulla moni asia hyvin. Ei ole remppaa kropan kanssa ja minulla on paljon ystäviä.

   Joen toisella puolella vastarannalla asuu leskeksi jäänyt Emma. Emman Eino on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Meillä on sellainen sanaton viestintä käytössä. Varsinkin talvella ja pimeällä se toimii valojen avulla. Emma räpsyttää makuuhuoneensa valoja tai pistää olohuoneessa palamaan himmeän suolalampun. Silloin kun palaa suolalamppu, ei ole niin kiire, mutta jos räpsyy, paras mennä heti. Kyllähän me puhelimellakin, mutta tämä on ihan hauskaa näinkin. Tiedän myös ilmoittaa Emman lapsille kauemmas, jos koodikielessä tulee ongelmia. Jos vaikka valot palavat epänormaaliin aikaan. Emmalla on diabeteksesta johtuen tarkat aikataulut. Toki taas tuo diabetes tekee lisähaastetta tuohon yksin elämiseen. Mutta kuitenkin pärjää. Emman ja Einon poika Jussi asuu samalla paikkakunnalla. Jussi on ahkera yrittäjä. Jussi kuitenkin on lapsista lähimpänä ja kantaa päävastuun äitinsä hommista. Jussi on usein sanonut kuinka kiitollinen ja huoleton hän saa olla, kun minä olen olemassa. Monta mutkaa on jäänyt tekemättä, kun voin joen yli mennä nopeasti katsomaan. Talvella hilipasen tuon tuostakin kahville ja seuraksi. Viime vuoden aikana Emma on kyllä alkanut puhumaan paljon Einon luokse pääsemisestä. Eipä taida enää olla pitkäaikainen naapuri. Mutta jos vanhainkotiin joutuu, niin kyllä minä sielläkin käyn katsomassa. Samallahan minä kun muitakin naapureita. Johan tuolla on Eila, Allu ja Maurikin. Molemmilta miehiltä loppuneet liikut ja alkaneet olemaan muistamattomia. Eilalla on paha reuma, joten sen liikkuminen on aina ollut huonoa. Maurin vaimo jaksaa kiitellä, kun pyörähän Maurin luona. Laitan vieraskirjaan merkinnän käynneistä, eihän se Mauri itse muista. Mutta kyllä me raataamme joskus tunninkin. Sinne kai minäkin sitten joskus, mutta en nyt vielä. Käyköhän minua sitten kukaan katsomassa, varmasti käy ainakin naapurin kossit. Alajuoksulla asuu Kalle, on sillä vaimokin. Kallella on keuhkoahtauma, mutta se vetää norttia siitä huolimatta. Kalle soittelee pitkiä puheluita, kun se ei itse pääse liikenteeseen. Otan minä sen välillä kyytiinkin, kun kirkolle menen. Välillä ajelutan Kallea ympäri metsiä ja käytän kylässä. Kalle ottaa viinaakin, joten se saattaa soittaa samana päivänä monesti. Mutta onhan minulla aikaa kuunnella. Välillä juttelen makuultani sohvalla ja kynsin kissaa samalla. Monen kyläläisen aika on jättänyt, olenkin ahkera hautajaisissa kävijä. Olen laskenut, että olen ollut kantamassa liki kahtakymmentä vainajaa. Kaikilla ei ole tarpeeksi sukulaisia, joten silloin ne pyytää minua. Onhan minulla aikaa olla viimeiselläkin matkalla mukana, jos olen elonkin aikana rinnalla kulkenut. Mitäpä sitä ei kaverille tekisi?

   Tanahuvarressani asuu lapsiperhe. Viisihenkinen. Vaikka minulla itsellä ei niitä omia lapsia olekaan, niin tulen toimeen lasten kanssa. Jo silloin kun lapset olivat pienempiä saatoin mennä niille seuraksi äidin kauppareissun ajaksi. Se kuulemma joudutti kovasti. Mikäpä siinä, lapset istuivat usein polvella tai tanssivat kun soitin huuliharppua. Minua ne puhuttelee Mikko-varavaarina. Ihan hauska nimitys, vaari on kiva sana. On niillä lapsilla omatkin isovanhempansa, mutta tuntuvat olevan aika kiireisiä. Nyt niiden kossit alkavat olla jo sen verran isompia, että saattavat juosta minullekin kylään. Niiden äidillä on laaja sydän ja hän leipoo monta kertaa sämpylää ja nisua minullekin. Viime viikolla sain uunituoretta rieskaa. Ne nyt meni melkein parempiin suihin, kun nämä kossit halusivat syödä niitä kanssani. Lämmin leipä ja päälle aitoa voita. Samalla kertoilen niille aina omasta lapsuudestani ja siitä miten asiat olivat ennen vanhaan. Meillä on lämmin suhde ja puuhaan mielelläni heidän kanssaan. Näen myös kuinka paljon se merkitsee perheen vanhemmille. On kiva olla varavaari.

   On minulla muutama hehtaari omaa metsääkin. Polettilassa, kanavan kahden puolen. Viihdyn siellä ja nautin risusavotasta ja muista metsätöistä. Omat rangat olen jo ajanut ja pilkkominenkin on hyvällä mallilla. Niillä lämmittelen huusholliani kolmekin vuotta. Rante on oma valtakuntani. Siellä puuhaan pitkiäkin aikoja ja saan paljon näkyvää aikaiseksi. Minulla on liiterit ojennuksessa ja suorat pinot. Tykkään niitä katsella ja aistia raadannan tulokset. Olisihan minulla konepelejäkin niihin hommiin, mutta tykkään tehdä ruumiillista työtä. Varmaan siitä syystä yleiskuntokin on pysynyt kohtuullisena. Samoin lumityöt, voisihan ne traktorillakin, mutta minä teen nekin usein lumikolalla. Toki käyn naapureiden pihoja ihan traktorillakin aukaisemassa, sillä muutenhan Kaisa tai Emma ei pääsisi liiterille asti. Kunnallinen homma aukaisee vain päätiet, ei se viimeistele ja pihan perälle aukaise. Tänä syksynä päätin laistaa vähän noista metsätöistä, kun ne eivät ihan pakollisia olleet. Metsässä oli pari tuulenkaatoa ja harventamista. Otin naapurin isännän mukaan ja viisasin puut, jotka voi kerätä. Naapurin isäntä on tällä hetkellä työttömänä ja sillä on joutilasta aikaa. Onhan se myös iso rahallinen asia, kun saa ilmaiseksi puolen talven polttopuut. Mutta minusta se oli sopiva kädenojennus heidän tarpeisiinsa. Niillä on pian rippikouluikäinen vanhin poika, sekin aikoi metsätöihin kaveriksi. Kyllä minä ne voin omalla traktorillani sieltä niille rantteelle ajaa, kunhan itse tekevät savotan. Nyt ne näkyvät useita kertoja viikossa suuntaavan Polettilaa kohti.

   Ajelen usein traktorilla pitkin kyläteitä. Eilenkin oli aika pöpperöinen keli. Lunta tuli sivuviistoon ja paljon. Meidän kylällä on kylätie, jossa on paljon mutkia. On yksi loiva mutka, joka yllättää joka ainoa talvi tuntemattomat tielläliikkujat. Eilenkin siinä samassa kohdassa oli auto ojassa. Joku rouva se oli, hermostuneena kömpi autosta ja kahlasi tielle. Alkoi naputtelemaan vapisevin käsi puhelintaan, kun ajoin kohdalle. Kysyin siltä tarviiko se apua ja saanko nykäistä. Nyökytti se ja oli hiukan ihmeissään. Traktorissa on aina hinausköysi mukana. Kiinnitin sen auton vetokoukkuun ja vedin auton takaisin tielle. Ei se auto ollut loukkaantunut, pahimman kolauksen oli varmaan saanut sen rouvan itsetunto. Se rouva kuului olevan kiireinen lääke-edustaja, joten mutkat eivät sopineet suunnitelmiin. Niin se lähti vauhdilla jatkamaan matkaansa. Eipä edes kiittänyt, oli varmaan shokissa tai muuten järkyttynyt. Sellaisella vauhdilla se lähti, jotta ajattelin kohta taas hinausköyttä tarvittavan. Näytti olevan melkoinen voimanpesä sen auto, sitten jos on painava kaasujalka, niin varmasti lähtee käsistä.

   Hain justiin tienvarresta postin vanhan kollikissan Monnin kanssa. Iso pino ilmaisjakelulehtiä ja muutaman muukin. Kävellessä niitä lueskelin. Tanahualle jäi polku tuoreeseen lumeen, minun ja kollin jäljet rinnakkain, kun reissuni tein. Mietin luonnon kauneutta ja tunsin olevani ihan tyytyväinen elämääni. Sisälle päästyäni keitin päiväkahvit. Minulla oli taas tuoretta nisua, kun naapurin kossit toivat korvapuusteja. Hymyilin kun nisuja tuoksuttelin. Tuoreen nisun tuoksu on ollut aivan sama jo entisaikoinakin. Siinä nokka pussinsuulla vilahti mieleen oma äiti, kun se lauantaisin leipoi nisua ja ruisleipää. Siitä on jo aikaa.  Avasin lehden ja aloin sitä lukemaan. Samalla hörpin kahvia ja rapsuttelin Monnia. Rivi-ilmoituksissa näin semmoisen laatikkomaisen ilmoituksen. Jotenkin se vaati itsensä lukemaan. Kun sen luin tunsin valtavan lämmön sisälläni läikähtävän. Jopa kyynel vierähti silmäkulmasta. Se oli minulle, itseni siitä tunnistin. ”ARKIENKELILLE! Lämmin kiitos sinulle, joka eilen tielleni satuit. Pyyteettä ja hymyillen vedit minut ojasta, jotta pääsin jatkamaan kiireistä elämääni. En edes tajunnut kiittää. Siinä muutaman kilometrin päässä tajusin sydämesi hyvyyden ja ajoin pysäkille itkemään. Tajusin elämän arvojen tärkeyden ja mietin omaa elämääni. Sinä olet yksi parhaimmista, jonka olen saanut kohdata. Kunpa voisimme itse kukin laittaa hyvän kiertämään. Lämmin kiitos sinulle Arkienkeli, joka tielleni lennähdit. Sydämellisesti Leena.”