TURHUUDEN MARKKINOILLA

Jälleen teksti menneiltä vuosilta...

Tänään kävelen rihkaman keskellä, enkä keksi enää ostettavaa. Kaikkialla pursuaa yltäkylläisyyttä, materiaa, krääsää ja turhuutta. Mihin me kaikkea tätä tarvitsemme? Kuka kaikkea tätä tarvitsee? Olenko itsekin ollut materian ja turhuuden vietävissä. Ajoittain, kyllä, myönnetään. Kuinka monia kauniita, mutta kuitenkin turhia asioita itseltänikin löytyy. Mihin minä niitä tarvitsen? Tukevatko ne jotenkin egoani, pönkittävätkö itsetuntoani. Sitäkin, olen jotenkin tiettyjen asioiden kautta vahvempi. Tunnen, kuinka johonkin rihkamaan, koruun, vaatteeseen, astiaan, kiveen tai materiaan on kudottu pala sieluani. Kuinka jokin toiselle mitätön asia kolahtaa itselle. Puhuttelee. Kuinka tunnen hengenheimolaisuutta vaikkapa kaulakorun kanssa, kuinka se puhuttelee. Itselläni suuria aarteita ovat kivet. Voin sivellä niiden pintaa, ne rauhoittavat. Kivet ovat hyviä kuuntelijoita, pehmeitä. Tarvittaessa ne lämmittävät tai viilentävät. Aina ne kuitenkin rauhoittavat. Meillä on kiviä sisällä, pihalla, ikkunoiden välissä, kynttilöiden juurella. Toisille kivi on vastus, me taas olemme tietoisesti niitä keränneet. Kivien tarinaan uppoutuneet. Mitä on tapahtunut kivelle, josta on pala pois, osa lohjennut. Mikä kipu on sen tarinan takana?

   Eilen näin hopeakorun, joka oli tehty lusikasta. Se oli riipus, selkeä ja kierrätetty. Mikä siinä jäi puhuttelemaan, miksi se kosketti? Mietin lusikan alkuperää, koettua matkaa ja uudistettua olomuotoa. Kuinka siitä on hiottu esiin ajattomuus ja tehty iätön. Kuinka joku on löytänyt yksittäisen lusikan arvon arvaamattoman, tajunnut sen kauneuden. Jalostanut orvosta, pois heitetystä ja eriparisesta mielettömän upean yksilön. Voi kuvitella kuinka tekijä on lempeästi sivellyt lusikan pintaa, katsellut sitä tyytyväisenä, ollut sopusoinnussa materiaalin kanssa. Kuinka tekijä on ollut tyytyväinen lopputulokseen, henkäissyt valmiin riipuksen puhuttelevaa kauneutta. Nostanut sen katseensa korkeudelle, peilannut lusikasta omaa tyytyväisyyttään ja kädentaitojaan. Katsonut pinnassa valon leikkiä.

   Moniko meistä ihmisistä pönkittää itseään yltäkylläisyydellä ja rihkamalla. Peittäen todellisen minuutensa, koska ei uskalla sitä avoimesti näyttää. Itselleenkään paljastaa. Milloin tulee oman itsensä kanssa siihen pisteeseen, ettei enää löydä sitä rihkamaa, jolla peittää. Pari vuotta sitten kun eksyin turhuuden markkinoille pakon sanelemana, moinen iski päin tajuntaani. Ihmiset hamstrasivat kuin maailmanlopun edellä kaikkea ympäriltään. Kaksin käsin ja molemmin puolin kärryä. Tarvitsivatko he ihan oikeasti kaikkea sitä? Mihin? Oliko se vain hetkellinen tyydytys, joka heitettiin sitten myöhemmin turhana pois. Kaiken muun turhan kanssa, liikana. Varmasti näinkin, kuinka se rihkama vain oli välikäsi, jonka kautta paettiin kenties todellisuutta, pönkitettiin itsetuntoa. Siihen ei uskallettu kiintyä, sen tarpeellisuutta ei mietitty. Niin ja siksihän se ostettiin rihkamana, jottei siihen tarvitse kiintyä. Voi pistää kiertoon ilman omaatuntoa ja syvällisempää pohdiskelua.

   Meissä ihmisissäkin on niin paljon hiomattomia timantteja, loistavia yksilöitä. Voi kunpa meille jokaiselle löytyisi se ikioma koruseppä, joka kykenisi yksilöllisyytemme hiomaan esiin. Omaa persoonaamme tukien ja vahvistaen. Vuosi vuodelta kaikessa sisin nostaa arvoaan. Enää minulle ei pinnallisuudella ole niinkään arvoa, sitä mitä ensi silmäyksellä näemme. Haluan perehtyä moneen asiaan pintaa syvemmältä, syvästi. Useilta eri kanteilta, miettien, makustellen, kuunnellen ja perehtyen. Kuinka vaatimattomuudenkin takaa saattaa paljastua mieletön hehku, aito sisin. Kuinka tärkeää tämä hehku on löytää, antaa sille tilaa ja kunnioittaa sitä. Siihen ei tarvita tekokultaa tai rihkamaa. Naarmut ja lommot ovat kultaakin arvokkaampia, ne ovat  todellisia.