TABULA RASA - NA

Tabula rasa, siitäpäs nyt kirjoitan. Tabula rasa na nyt asioista ajattelen, olen viivalla, rajalla.

 
 "Tabula rasa (latinaa), suom. tyhjä taulu on käsitys, jonka mukaan ihminen syntyy "pää täysin tyhjänä", ja ihmisen identiteetti rakentuu täysin syntymän jälkeisten kokemuksien pohjalta." Moisen määreen antaa Wikipedia. Tuota ideologiaa siis haen...

 

Joka ainoa vuosi, tässä vaiheessa olen tabula rasa -na. Täysin tyhjänä, taulupohjana. Ehkei nyt sentään ihan kokonaisesta syntymisestäni ole kyse tai täydellisestä pään tyhjyydestä, mutta noin niin kuin kuvainnollisesti. Mitä mennyt vuosi maalaukseen jätti, mitä uusi alkava vuosi tauluun värittää, maalaa, piirtää, hahmottelee... Minä ajattelen niin usein asiat värien, pintojen, tunnelmien ja kokonaisuuksien kautta.

 

Oikeasti minua myös maalatuttaisi, pian on mennyt puoli vuotta, ainakin viisi kuukautta, enkä ole maalannut. Maalannut olen paljonkin, mutten tauluja. Odotan mielenkiinnolla mitä sieltä olisi ja on tulossa. Sillä minähän annan värien ja tunnelmien viedä. Harvoin maalaan, saati onnistun, ennakkoon tai tarkkaan suunnitelluissa töissäni. Maalit löytyivät, sen mitä niitä oli jäljellä, jäätyneenä luhtiaitasta. Eli kaikin puolin on aloitettava tyhjästä, niin maalien, kuin pohjienkin suhteen.

 

Lauantaina viimeisimmän näyttelyni kävin purkamassa. Samalla minulle heitettiin uusia ehdotuksia, jotka jäivät muhimaan. Paas kattoo, tabula rasa, mitä tapahtuu. Tapahtuuko mitään? Sekin on mahdollista. Samoin odotan että lomalaiset palaisivat kouluun, itse en nyt tietenkään vielä aio opiskelemaan palata. Etänä vedän alkukuun tammikuusta. Pino tekemättömiä tehtäviä ja kansioita odottaa. Mutta odotan tyhjää taloa, josko vaikka alkaisin huuhailemaan. Kauhulla ajattelen uusia kalusteita, lattioita, tapetteja, jos se vaihe iskee niin mitä roiskuu ja mihin roiskuu. Kunpa luovuuteni olisi vähemmän roiskuvaa ensi vuonna, ainakin sisätiloissa, pihalla saa roiskua sitten vaikka kuinka.

 



Tasan vuosi sitten.

Mutta eipä enempää siitä aiheesta. Tavallaan kuitenkin jatkan aiheella, tabula rasa. Kun ajattelen kulunutta vuotta, minkä värinen se on, millaisen maalauksen vuosi on muovannut. Huoh, onhan taas värikylläinen, paikoitellen rouheisen raskaskin, mutta samalla paikoitellen läpikuultavan utuinen, kevyt, leijuva. Paljon kaikkea. Ennen kaikkea paljon hyviä asioita. Ihan oikeasti nyt maalatuttaisi… Näen hämmentävän kuvan, taulun, jonka tunnelma nyt kiehtoo kovasti. Mitä se pitäisi sisällään.

 

Mutta yritän olla jauhamatta nyt tuosta enempää, vaikka pakottava maalaustarve alkoi kulmissani kihelmöimään...

 

Palasin parketeille ja ihmisten pariin. Hitsi kuinka kivaa ja olen kaivannut sitä paljon. Yllättävien ihmisten ja ehdotusten kautta, aivan uusista vinkkeleistä. Osasin, viihdyin, janosin, kroppani huusi tanssia. Musiikkia... Ensin lauantaina ihan oikealla tanssipaikalla, ei tarvinnut kuin saliin astua, heti vietiin valssille. Teki hyvää itsetunnolle, minä kun tahdon hermostua seinäruusuolotilaan alta aikayksikön, samalla aina myös kynnys olla tyrkyllä saati hakea, kasvaa kovastikin. Toki myöhemmin illalla sain nuolla myös näppejäni ja jäädä tyrkylle, sillä kas kummaa oli vaihteeksi naisvalta tanssipaikalla. Eilen, sunnuntaina, päivä meni kummitätini 80-vuotispäivillä. Porukan nuorinhan olin tietty siinäkin seurassa. Kirjoitin tädilleni ronikan, jonka kahteen kertaan esitin. Tunteellisena, paikoitellen märisten, mutta ronikkakulttuuri on isäni perintöä. Yritin, ainakin.

 

Sitten eiliseen iltaan, siitä jauhan nyt enemmän. Hiukan hämmentyneenäkin, mitä tulikaan tehtyä. Päädyin eläkeläisten tansseihin. Tavallaan vieraidemme mukana, mutta siellähän olikin minulle paljon tuttuja. Sillä olen vuosikaudet pyörinyt noissa piireissä. Sain palautetta, että saatiin keski-ikä sillekin iltaa laskemaan, kun minä sinne saavuin. Nuorin, olin. Mutta tanssin koko illan, oli jos mitä papparaista hakemassa. Mikä koomisinta, huhu alkoi leviämään, kuka olen. Sitten tuli pappaa jos toistakin esittäytymään, isän kavereita kaikki. Oli koulukaveria, rippikoulukaveria, kylänmiestä, entistä naapuria, pikkuserkun leskenkaimaa ja jos kuinka monta muuta. Jälleen oli tunne, että olen tarkkailija, sivustakatsoja. Mutta todellakin hyvällä tavalla. Mikä hienointa, porukka tanssi todella paljon, leppoisalla sykkeellä ja tunnelma oli loistava. Juttelin tyrkkyrivissä sitten naistenkin kanssa paljon, aina uutta tummua. Sain konkreettisia esimerkkejä, mm näin. ..Tanssiporukka, vuosikaudet lähes sama, tanssii aikansa, kunnes muutama ottaa ja kuolee tanssiparketille, sitten porukka vähenee ja homma hetkeksi hiipuu, kunnes nousee uusi muutaman vuoden nuorempi tanssipolvi, ja sama ralli alusta. Elämän realiteettien kanssa ollaan silmikkäin tuossakin. Tiedetään, että kuolo voi korjata koska vaan, mutta porskutetaan silti, eikä jäädä odottamaan ja lamaannuta. Kuulemma minun ikäisenäni eletään toista nuoruutta, tanssikaverini kehui hänellä olevan jo kolmannen nuoruuden menossa, joillakin jopa neljännen. Hauska määritelmä tuokin. Sain kuulla leskimiehiltä omaishoitajuudesta, rankoista vuosista, mitä on jäädä leskeksi. Mitä lapset odottavat ja toivovat, kun oma vanhempi jää yksin. Kyllä se yleinen toive on, että kunhan isä/äiti ei kotiin jäisi yksin suremaan, vaan lähtisi liikenteeseen, harrastamaan. Se loisi turvaa ja vähentäisi läheisten huolitaakkaa. Sitten liikkuminen ja kivut, kuinka moni känkkäävä ja länkkäävä kykenee tanssiin sulautumaan, liikkumaan ilman että vaiva näkyy, löytämään liikkumisesta sellaisen muodon, ettei olo ole sietämätön. Kummasti olemus suoristuu ja liikkuminen vaikuttaa helpommalta. Näin kävi minullekin, kun olen kipuillut ja saanut sätkyjä ympäri kroppaa, niin enpä sätkyillyt tanssiessa. Nyt kivut ovat erilaisia, tanssin aiheuttamia ja positiivisia liikkumisesta aikaan saatuja, eikä sohvakipuiluja. Näistä tuntemuksista nautin ja oikutellut selkäni voi heti paljon paremmin. Onneksi kroppani huusi tanssiliikuntaa, se on niin moniulotteista ja tekee hyvää.

 

Onkohan minulla viidenkympin kriisi? Miten olen nyt syksyn aikana yhä enemmän törmännyt näihin ikäihmisten asioihin. Mikä on hyvä ikä ja mikä on kriisi? En koe olevani kriisissä, kunhan näen realistisesti missä mennään, mitä elämä kaikkinensa on, mistä se koostuu. Mitä kaikkea elämään kuuluu, jos ja kun saa elää.

Kärsimys, sitä olen myös miettinyt todella usein. Kun olen kuullut useista, uusista, tietyn sukupolven syöpätaisteluista. Minkä ihmeen takia pitää tulla vielä kärsimys ja syöpä, kun on jo muutenkin ehtoopuolella elämässä? Sitä en tajua, miksi kuolema "jalostetaan" kärsimyksen kautta kuoltavaksi. Eikö kuolema voisi olla hyvä, nopea kokemus. Naps vaan, tuli mitta täyteen, raja ylittyy. Tarkoitan tällä nyt vanhuksia, sellaisia luonnollisesti kuoleman tavoittamia, kun elämä on tullut eletyksi. Tiimalasi on valunut. Huomaan kulmieni kurtistuvan, kun mietin kärsimystä, voi kunpa sen monikin saisi jättää kokematta.

 

Viikonlopun aikana olen saanut tavata myös ihmisiä, joihin törmään satunnaisesti, mutta aina juttu jatkuu siitä mihin se on jäänyt edellisellä kerralla. Samalla säikäyttää mitä kaikkea saattaa olla muutamassa kuukaudessa koettu. Mitä on kuolla kertaalleen, olla sitten jatkoajalla? Sellaiseenkin kokemukseen törmäsin. Kylmät väreet kulkevat yhä, kun ajattelen kokemusta ihmisen, henkilön, perheen, puolison, läheisten perspektiivistä. Kukaan ei voi tietää, koskaan emme itse voi aavistaa. Sama ennalta aavistamattomuus oli esillä myös tätini syntymäpäivillä, hän sisarusparven vanhin, lähtökohdiltaan haasteellisin lapsi, onkin tällä hetkellä parhaassa kunnossa ja ennen kaikkea elossa siitä parvesta. Pikkuveli, isäni, on ollut haudassa vuosikausia, yksi sisaruksista pyörätuolissa. Elämä on käsittämättömän mielenkiintoista ja ennalta aavistamatonta. Kaunista, meidän pitää osata nauttia hyvistä asioita. Olla niistä kiitollisia. Olla tässä ja nyt, tajuta elämämme ainutlatuisuus ja mahdollisuudet, turha on haikailla tabula rasaa kahdeksan vuoden tai kymmenen vuoden päähän, olla tabula rasa -na justiinsa nyt ja sutia menemään, sitä omanlaista maalausta. Jättää jälkiä!

 

Uuden vuoden aatto, meille on tulossa yövieraita, nyyttärit. Kivaa, odotan innolla, että tämä kotimme saa ottaa vastaan vieraita, kylänmiehiä, kulkijoita. Se on kotikylämme ja ennen kaikkea meidän talomme ja perheemme tapa. Aina on ollut ovet avoinna, tervetullut. Jo näinä muutamina viikkoina olen saanut moisen tuntea, se oli täysin tuntematonta kylällä asuessa, siellä ei naapureista tiennyt mitään. Jokainen omassa kuplassaan haahuili, omaa kuplaansa kiillotteli. Täällä on jo naapureitakin pyörähtänyt, uusia ihmis- ja naapurisuhteita luotu. Myös tunne "olla kotona", olenhan tasan omalla maaperälläni, tutuilla kulmilla. Omillani, omimmillani.  

 

Ota siis omakin taulupohjasi esiin, ole hetki tabula rasa -na. Ole avoin sille, mitä uusi alkava vuosi tuo tullessaan... Hyvää vuotta 2019!



1.1.2011, voisi olla vaikka vuosi sitten, tänään, huomenna. Ajaton...

Jostain syystä tekstit jäävät nyt lokeroihin ja valkoisiin laatikoihin, johtuen Wikipedia lainauksestani, enkä saa lainausta muutettua tai poistettua. Mutta toivottavasti teksti on kuitenkin luettavissa...