PIENESSÄ MIELESSÄ

Mielessä pyörii vaikka ja mitä, jälleen. Pienessä mielessä.

Kuinka saisin asioita järkevästi, ymmärrettävästi jäsenneltyä, mielestäni pyörimästä. Tai voin jättää vaatimuksista tuon järkevästi sanan pois, ihan vain ymmärrettävästi jäsenneltyä. Tai voin oikeastaan jättää tuon ymmärrettävästi sanankin pois, ihan vaan jäsenneltyä.
Tarviiko niitä edes jäsennellä, kunhan saan mielestäni pois pyörimästä. Eikä minulla ole tarve edes niitä poistaa mielestäni pyörimästä, kunhan ne vain käsittelen. Minulle tapa käsitellä, kohdata asioita on myös kirjoittaa niitä. Tänne, ulos, muillekin luettavaksi. Jos vaikka joku jotain ymmärtäisi. Tai sitten ei tarvitse ymmärtääkään, kunhan tajuaa, että omat asiat ovat paremmin, kun ei tarvitse tällaisia pähkäillä mitä minä pähkäilen. Sekin saattaa jonkin omaa olotilaa ja kippuraa lieventää, kun tajuaa omien asioidensa olevan hyvin, paremmin kuin jollakin toisella. Vaikka nyt minulla.

  

Joulu, tavallaan oli ja meni jo. Monta hyvää asiaa oivalsin joulussani. Mutta myös monta kipupistettä, jotka tuikkaavat yllättävissä kohtaa, yllättäviin paikkoihin. Tuiki, tuiki, vielä kerran tuiki, ei tähtönen, vaan kipupiste. Onko kipupiste henkinen vai fyysinen? Sitäpä nyt varmaan mietit. Se on nyt näkyvästi fyysinen, kun kuljen kuin vanhan veturi, en tiedä mistä moinen vertaus nyt tuli. Sellainen hitaasti käynnistyvä, puuskuttavakin, höyryävä. Tsuku tsuku.
Sohva-asennot, rötväily ja yliannostus kaikkea vetävät kippuraan. Oikeasti ruokavaliolla on valtava merkitys kohdallani, kivunlievityksessä, asennosta voit siis päätellä hiukan eukon lipsahtanen. Hiukan, sanan voin jättää oikeastaan pois, lipsuttu on. Vuorovedoilla, ei ole kyse hiihtämisestä, vaan suolaista ja makeaa, suolaista ja makeaa. Pieni kinkku oli ja meni, laatikoita vielä on, suklaatakin monta jemmaa. Jouluruokarykäyksemme oli todella nopea, lyhyt ja napakka. Aikoinaan saatoin aloittaa laatikkorallin jo lokakuussa, nyt riitti tasan nämä jouluruoat. Punainen liha, siitä kroppani ei tykkää, käsittääkseni possut ovat juuri sitä punaista lihaa. Onneksi se kinkku loppui. Smoothiellä yritän palautella, kroppa oikein huutaa moisia sörsseleitä. Kunpa voimavarani riittäisivät oikeaan kunnolliseen nestepaastonkin. Aikoinani tammikuussa yleensä moisen vedin, uuden pariviikkoisen syksyllä. Kuinka hyvää moinen teki, mikä energiamäärä moisesta vapautui ja olotila "raikastui". Tahdonvoima saattaa olla muuta luokkaa nykypäivänä, mutta saahan sitä ihminen haikailla, nestepaastosta. Toiset haikailee vaikka ulkomaanmatkasta, silikoneista, terveydestä, rahasta, mammonasta. Meikäläinen nestepaastosta, ehkä olisi syytä hoidattaa muutakin kuin kipeitä lihaksia. Kävin minä aamutuimaan lenkillä, teki hyvää herätä sinisessä hetkessä.

 

Jokijää, se kestää sittenkin myös meidän laumaa. Tytöt ovat luistelleet, minä lähinnä samoillut koirien kanssa, tutkinut siitä perspektiivistä elämäämme. Miettinyt, muistellut, oivaltanut, ajatellut. Kuinka eri tavalla saman voi nähdä, eri tilanteessa, eri ikäisenä ja eri elämänkokemuksella. Mitkä asiat muuttavat merkitystään, muotoaan ja mitä näkee.
Jatkuvastihan myös kuvaan rantaa, mutta teen sen aina lähestulkoon meidän rannasta käsin. Miltä meidän ranta näyttää toiselta puolelta jokea, kuinka aurinko nousee talomme takaa, miltä pihamme siinä valossa näyttää. Mihin varjot silloin laskeutuvat, kuinka pitkiä ne ovat. Paljon katselen ja mietin myös varjoja, joitakin ne pelottavat. Itseäni ne jaksavat lohduttaakin, vaikka ison ja pitkän varjon kohdalla tuntuu että se peittää ja kumoaa kaiken, mutta yksi hujaus vain se katoaa, kun valonlähde muuttaa muotoaan. Tärkeää on oivaltaa, että hurjakin varjo tarvitsee valoa syntyäkseen, ollakseen sen hetken.

Nyt vaihtui vuorokausi, tänään on perjantai, aamuvarhainen. Kahvia hörpin tässä, olen herätellyt vihoittelevaa kroppaani jumpalla, heilumalla, venytyksillä ja hytkymällä. Auttaa. Suututtaa moiset kropan viestit, mutta ne ovat olleet odotettavissa. Tiedän. Koko syksyn olen vetänyt remppaperspektiivillä, opiskelua ja töitä limittäen. Itselle tärkeitä asioita laiminlyöden, kuten tanssi, voi kuinka siinä venyy kiristykset, niin korvien välissä kuin muuallakin kropassa. Toki nyt kunnon nyrkkeilykin tekisi terää, hiki virraten, kuola roiskuen. Naisellisesti räiskien. Eilen jo paastopakettia kävin haistelemassa.

Niin noista asioista vielä joita pienessä mielessä olen pyöritellyt, yhä pyörittelen.
Aloitetaan jälleen hautausmaalta. Yllätys, aina sama perspektiivi, varmasti monen mielestä. Mutta siellä on monikin aisti avoinna, katselen elämää, huomaan olevani elossa, verrattuna niihin kenen kummut ja kivet siellä ovat. Siinä mielessä, minulla on velvollisuus itseänikin kohtaan olla eläväinen, elossa, tehdä havaintoja, jos kerran minulle mahdollistetaan maanpäällinen olotila. Simppeliä, ehkä, ainakin pienessä mielessäni.
Mille tuoksuu tai haisee sulatettava hautapaikka. Monta kertaa jo portilla aistin, nyt on uutta hautaa tekeillä, kun sähköisen laatikon avulla hautapaikkaa sulatetaan. Kaukaa näen myös, että hautakiven sisällä palaa kynttilä, siihen tarkoitukseen varatussa aukossa. Kuinka yksi pieni kynttilänliekki kykenee sulattamaan sen puolen kivestä, jossa se lämmittää. Iso massiivinen ja kylmä kivi, niin se lämpenee pienen liekin voimasta.
Itse kävin haudoilla aattona pitkässä tonttulakissa. Jälkeen päin ajattelin, mitäköhän moni lakistani ajatteli. Ajatteliko mitään, tuskin. Toisaalta mietin, että niin se Valonlapsenikin olisi tehnyt, kun hiihtelin muuten värittömissä vaatteissa, pitkä tonttulakki kävi myös kaulahuivista. Tupsupallo syöksähteli milloin minkäkin olan yli kun kumartelin haudoilla. Paljon oli jälleen kynttilöitä, niin moni muistaa lastamme. Lämmittää suunnattomasti, kun tapaan ihmisiä, he kertovat kynttilän vieneen tai haudalla käyneen. Yllättäviä kohtaamisia.
Muutenkin saan kohdata lukijoitani aina ajoittain, kiitos siitä. Toisaalta monikaan ei kerro lukevansa, enkä edes odota heidän kertovan, tämä menee jotenkin monelle ihon alle, omaan pieneen mieleen. Toisaalta minua myös hämmentää, kun kohtaan ihmisen, joka sanoo olevansa lukijani. Sitten on ollut monia ihmisiä, jopa ns. lähipiiriä, joiden olisin vuosien saatossa toivonut edes joskus lukevan missä mennään, jotta tietäisivät, pysyisivät mukana. Moni on vältellyt tätä todellisuutta, jättänyt myös vuosikaudet kysymättä missä mennään. Mikä on saanut minut hämilleni. Kuinka voi silloin olettaa minut, meidät, tilanteemme tuntevansa ja tietävänsä mitä kuuluu, jos ei kykene lukemaan, ei halua tai uskalla kysyä, eikä ole rohkeutta kuunnella. Kuinka silloin voi elämässämme mukana pysyä, jos aaltopituudet ovat hyvinkin kaukana toisistaan. Tietämättömyys toistemme elämästä, ihan yhä lailla minä olen heidän elämästään pudonnut, tietämätön, sama homma käänteisesti. Kuinka paljon nämä kipeät vuodet ovat minua muokanneet, jopa muuttaneet. En ole enää sama ihminen monessakaan mielessä, kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, toki jotkin jo aikaisemmat piirteet minussa ovat korostuneet, vingutettu äärimmilleen. Kuten mustavalkoisuus, minua ei vain jaksa kiinnostaa jonninjoutavuus, kuuntelen herkemmin itseäni ja välttelen moisia. Osaan  ja uskallan sanoa ei, jos ei uppoa, niin ei kiitos. Simppeliä. Tavallaan katselen elämää ja myös elän sitä eri perspektiivistä, vaikkapa nyt sieltä joelta käsin. Näen samat asiat, eri kulmasta, pienessä mielessä jopa oivalluksia tehden.

Tsekkasin blogieni kävijämääriä nyt joulunaikaan, kauheat huiput jouluaattona. Hämmensi, lämmitti ja pisti miettimään. Ihanaa, on todella, että yhä tarinamme, myös aikaisempi blogini kiinnostaa. Samaan aikaan hämmentää, eikö ole aattona muuta tekemistä kuin kahlata kenties synkissä vesissä teksteissäni. Samaan aikaan olen kiitollinen teidän rohkeudestanne, haluatte yhä pysähtyä asian äärellä, muistella kanssani, jakaa tarinaamme, opetella uudenlaista elämäämme. Se on iso asia, lapsemme tarina jatkuu edelleen, hän elää niin monen muistoissa, mielessä, isoissa ja pienissä mielissä. Näin sen kuuluukin olla, myös muiden menetettyjen kohdalla, on tärkeää puhua, muistella ja jakaa. Ainakin minua se on omassa surussani auttanut valtavasti, jakaminen, avoimuus. Kuinka pieni mieleni olisikaan paakkuuntunut, jos olisin kaiken sisääni padonnut.
Eilen sain todella koskettavan viestin, äidiltä, joka on lapsensa onnettomuuden kautta menettänyt. Keskustelemme paljonkin, aiheena kuolema, ikävä, suru, menetys, äitiys, miehet, suhtautuminen, eläimet, puutarha, viha, katkeruus, kipu, oleminen... Kas kummaa, puhumme monesta muustakin aiheesta kuin kuolemasta. Hän on kuulemma aina toivonut siskoa, jonka kanssa olisi läheinen ja voisi jakaa asioita. Minusta hän on nyt kuulemma sellaisen saanut ja löytänyt, surusiskon. Uskomattoman suuri asia, kunnia ja kiitos. Lämmittää todella, moinen titteli ja termi tuntuu hyvältä, mikäli olen kyennyt rinnalla kulkemaan, kuljen jatkossakin. Vilpittömästi. Se ei ole minulta pois, mikäli voin toisia surussa auttaa tai tukea. Ei todellakaan, on uskomatonta kuinka voimme keskustella kaikesta, lukuisista aihepiireistä joita pienessä mielessä pyörittelemme.

Olikohan minulla vielä jotain tuolla pienessä mielessä? Nyt soi herätyskellot, olemme Ouluun lähdössä. Perinteinen akkainreissu, alemyynteihin, traditio, irtiotto. Viikko sitten minulta jo Oulun suunnalta kyseltiin, olemmeko käymässä, sillä perinteisesti yhden ex-syöpä-äidin kanssa olemme nähneet, kahvitelleet tai lounastaneet. Niin varmaan tänäänkin. Monia kertoja ennalta suunnittelematon, ex tempore-reissu on paras. Tämänkin keksimme eilen, katsotaan ketä nähdään, mihin mennään ja kuinka päivämme vietämme. Onko se pikareissu vai venymmekö iltamyöhään.

Tytöt, kuinka he ovat läheisiä keskenään. Tuntuu hyvältä nähdä heidät kaulakkain, yhdessä kasvohoitoja tehden, hiuksia laittaen, letittäen, piirtäen, musiikkia kuunnellen. Sellainen oli Valonlapsemmekin, näen näissä muissa myös hänet. Kuinka mieluiset yökkärit paketeista paljastui, niissä on oltu kaikki aika kotona. Eilenkin kun asioilta kotiuduimme, oli yökkärit päällä välittömästi. Otsalamput, sellaisetkin he saivat. Eikös lie jokaisen teinin toivelahja, meillä oli. Illalla pimeässä yksi tytöistä lähti Kaino-koiran kanssa joelle potkuttelemaan, otsalamppu kiiluen. Antoi radiopuhelimen toisen pään isälleen ja niin ne sitten sen tunnin ajan radiopuhelimen kautta huutelivat toisilleen. Johan meinasi naurattaa, kun jatkuvasti piippaili, tuli väliaikatietoja jään koostumuksesta, potkuttelu nopeudesta, koiran löytämistä hevosenkakoista, mönkijästä, muista jäälläliikkujista. Välillä piti ikkunasta katsoa kuinka otsavalokiilassa ohi potkutteli, kuinka kiilassa näkyi koiran juokseminen. Jokirannassamme on myös luistinrata, iso aurattu. Siinä on käynyt kavereitakin luistelemassa. Nautin tällaisesta alkukantaisesta olemisesta ja harrastamisesta. Kuinka otsalamppujen kanssa haetaan saunapuita, kissalauma mukana ja koirat kaverina. Kuinka pikkukissojenkin kanssa on kiva heitellä lumipalloja, kehua kuinka ne osaavat puihin kiipeillä, ulos pyytää tai olla vaan niin ihania. Kuinka vanhatkin elukat, kissat ja koirat, kirmaavat pihoilla ja pelloilla. Muuttuvat lapsenmielisiksi.

Jouluaamuna, puoli viideltä minulle iski flunssa, sarjatuli aivastelua, taukoamatta. Sitten sellaisia kylmänväristyksiä ja tukkoisuutta. Harmittelin, pitikö moisen minuun osua. Nenäsumutteet heti käyttöön, rötväily ja kierrokset nollille. Otin joulupäivänä ennätysmäärän päiväkörnöjä, nukahtelin tuon tuostakin, heräsin aina ihmetellen, taasko olin nukahtanut. Sitten kauhean pitkät yöunet päälle. Edellisellä viikolla kärsin hieman täysikuusta, joten yöunet olivat lyhyempiä silloin. Mutta niin sain minuun jalkautuneen flunssan taltutettua, auttoi omat konstit ja enää en ole tukkoinen, enää ei palele ja nuhakin kiersi minut. Mutta johan pienessä mielessä ihmettelin niiden körnöjen määrää, mistä sitä unta oikein riitti, onnekseni olin linnoittautunut sohvaan, että pystyin antamaan unelle luvan. Tuosta vain, silmät kiinni ja unta nuppiin. Uusi olotila meikäläiselle, hyvä ja opettavainen kokemus. Onpahan taas mitä pienessä mielessä ihmetellä.

Nyt raahaan pienen mieleni, venytellyn ja heränneen kroppani suihkuun. Sen jälkeen menoksi, nauttimaan aamun sinisistä hetkistä autonrattiin ja ihmettelemään mitä tälläkin päivällä on annettavaa. Saan olla monesta asiasta kiitollinen. Kunpa sen pieni mielikin aina jaksaisi muistaa, moni asia on hyvin, kaikesta huolimatta.

Hyvää välipäivää!