NOPIJANA

Taitaa olla tasan tunti, kun lähden töihin, saan olla siis nopijana. Kirjoitan nyt kyllä ihmeelliseen aikaan, iltapäivällä. Mitenkähän tähän osaa suhtautua. Tarviiko tähän oikeastaan mitenkään suhtautua, senku takoo vaan menemään ja julkaisee. Siinähän se, jos nopijana on.

 

Koko päivän olen ollut koneella, tehnyt metallikorukurssin kirjallista kansiota. Koonnut kuvia, muistiinpanoja, ideoita, lähteitä ja itsearviointeja. Sen sellaista. Sain moisen mapitettua.

Nopijana ajattelin tekaista myös nauhat ja nyörit -kurssikansion. Siihen se jäi, ei etene nopijana eikä minkäänlaisena just nyt. Hiukan olen nollannut koko syksyn ohjeet ja kurssit, aivan uusia asioita lappuista luin, en muka ole kuullutkaan koskaan, vaikka olen kyseiset kurssit ja tunnit kyllä käynyt. Harjoitustyöt minulla oli järjestyksessä, mutta onnistuin nekin sekoittamaan, nyt saan alkaa tulkitsemaan nyöreistä mitäköhän mallia se on. Höh. Liekö meikäläisen nupin kapasiteetti pompannut syksyllä yli, pahemman kerran. Olen minä koulussakin ollut ja kurssisuorituksia näyttöineen löytyy ehopsista. Mutta moisen kansion tekeminen ja kokoaminen vaatii aikaa, oikein kunnolla, sekä perehtymistä. Otan ensi viikolla enemmän selvää, kun on lähijakso. Varmaan minun kannattaa mennä muutamana päivänä asiasta tehden koululle tekemään kirjallisia, jotta ne tulee tehtyä. Kotona tahtoo olla sen kymmentä lieveilmiötä samaan aikaan. Kissoja ja koiria saan passata, kaupassakin pitää käydä, kokata, koululaisia kuskata, lumityötkin odottaisivat niin ja koneet pyörii ja hyrrää yhdessä jos toisessakin aihepiirissä. Koululla saa itsekkäästi keskittyä tekemäänsä.

Lumityöt jää tällekin päivää minun osaltani vaiheeseen, olen hieman harjan kanssa heilunut, mutta koko ajan tulee lisää, hitaasti, kauniisti leijaillen.

 

Äiti- viikonloppu oli ja meni. Teki hyvää, kohdata, ottaa irtiotto, levähtää, nautiskella, olla valmiilla ja olla itsekäs. Hyviä kohtaamisia, viime vuotta henkisesti paljon kevyempi reissu. Olin perjantaina tanssimassa yöhön, nukuin nopijasti ja jatkoin lauantaina heti aamusta Ouluun. Siellä oli ensin kokoontuminen kuulumisineen, pitkän kaavan mukaan ruokailua, teatteria, ja sitten kauheaan mekkalaan ja pubiin. Minä en nyt niin tuosta ihmismassasta ja juottolasta olisi välittänyt, mutta hyvää retromusiikkia ja tanssia aamuyöhön. Tulipahan koettua ja pistettyä töppöstä toisen eteen. Nopijat yöunet, sitten herkulliselle ja valmiille aamupalalle. Kämppiksenä minulla oli ystävä, jonka kanssa jauhamme ummet ja lammet, paljon siis muutakin kuin syöpäjuttuja. On se ihana kuinka noita hengenheimolaisia on jäänyt mukaan tuostakin taistosta. Sitten muutama yllätyskohtaaminen kaupungilla ja yhteen perheeseen vielä kyläilemään. On ihmisiä, joiden kanssa juttu jatkuu siitä mihin se on jäänyt vuosia sitten. Valonlapsemme on tuossakin perheessä jokapäiväisessä elämässä mukana, muistoissa, omassa lapsessa, jääkaappimagneetissa. Näin se vain on. Lämmittää. Lapsellani oli laaja tarkoitus, lyhyellä ja nopijalla elämällään...

 

Haudalla en ole käynyt sitten perjantain. Tiedän, siellä ei pala nyt kynttilä, mutta kotona palaa taukoamatta. Tiedän, että siellä on lunta valtavasti. Tiedän, että enkelikin on peittynyt lumikinokseen. Tiedän, että siellä on kylmää, hiljaista... Mutta se ei tarkoita, ettenkö lastani muistaisi, etteikö hän olisi minulle läsnä ja olemassa mielessä. On ja pysyy. Varsinkin moisen viikonlopun jälkeen yhä vahvemmin.

Viikonloppuna sain myös kohdata muita surusiskoja. Kuinka erilainen meidän tapamme on suhtautua tähän todellisuuteen. Minulle on helppoa kohdata uusia ihmisiä ja tilanteita. Joku toinen ei halua kohdata ketään. Samoin itse haluan löytää jokaisessa päivässä väriä, toivoa, tavoitteita, joku toinen ei voi sietää mitään uutta, suunnitelmallisuutta tai nähdä värejä. Joku haluaa hautautua, yhä, vuosienkin jälkeen yhä syvemmälle suruun, erakoitua ja jäädä siihen tunteeseen joka on menetyksen myötä annettu.

En sano, että oma suhtautumiseni on oikein tai jokin toinen väärin. Siinä sen vain huomaa kuinka erilaisia me olemme, kaikki, jokainen tapa on itselleen oikea, keino selviytyä ja jatkaa omaa elämäänsä ilman lastaan tai rakastaan. Enkä itse tiennyt kuinka tulen jatkamaan omaa elämääni tai kuinka suhtaudun, välillä saan itseäkin seurata sivusta, noinko minä teen, noinko minä ajattelen, noinko minä suhtaudun. Olen yhä tuntemattomalla matkalla, oppimassa, oivaltamassakin kenties. Johtolankana minulla on menetetty lapseni, mitä hän opetti, mitä hän sanoisi ja kuinka hän suhtautuisi...

 

Mutta nyt nopijasti hiukset ojennukseen ja kaivamaan auto lumesta. Eiku töihin ja kuoroon. Tämä on kiva viikko, nopijastikin ajateltuna.

 

Moi!