HAVAINTOJA

Kun aivastelee sarjana, silmät ovat lähes koko sarjatulituksen ajan kiinni. Näin kävi äsken autonratissa. Siinä ehtii säpsähtää liukkailla, mistäköhän itsensä löytää, kun aivastelu loppuu. Toki kysehän on vain sekunneista, ellei murto-osista, mutta silmät kiinni ajaminen ei ole niitä vahvimpia puoliani.

Viime viikolla lähti auto lapasesta, liukkailla, lähes ryömivästä vauhdista. Täällä satoi silloin, on satanut senkin jälkeen, sellaista jäätävää tihkua. Peltiä rytisi joka puolella, matkantekoon sai varata kolme kertaa enemmän aikaa, olo oli todellakin kuin bambilla liukkaalla jäällä. Itse yritin hiljentää autojonon perään, liikenneympyrää lähestyessäni. Suttina meni, meni aina vain, ei auttanut muu kuin koukata pyörätielle penkan kautta. Kiljuimme korkealta ja kovaa, kun "entisenä jäärallikuskina" sompailin auton takaisin tielle. Sama suttina hyrrääminen jatkui taas muutaman minuutin kuluttua, enkä minä ollut ainoa, niin kuului menneen pitkäksi ja poikittain yhdellä jos toisellakin.

Pyry, kyllä on ollut monta pyrypäivää. Jälleen tänäänkin. Aavoilla tuulee, niin myös tänäänkin. Kun tuulee sivuviistoon, lunta tulee taivaalta ja jäätikköä on alla, onhan se keli. Viikonloppuna saimme oikein myrskyn kokea, oksia on pihalla pitkin ja poikin. Onneksi ei mitään pahempaa rikkoutunut.

 

"Avohaavoja ei kannata kertoa tai avata julkisesti." Tämä on ollut jonkun fiksun neuvo, onhan siinä pointtinsa. Mutta miksi silotella elämää muiden mieliksi, muita säästääkseen tai pitää kaikki avohaavat ja siihen liittyvät kivut vain itsellään. Jos olisin kaikki nämä vuodet elänyt pimitellen, avohaavani, arpeni ja huolihaavani yksin käsitellen, en olisi varmaankaan tässä. Tässä siinä mielessä, että uskoisin kaiken sen minut lamaannuttaneen, entisestään traumatisoineen, masentaneen ja muuttaneet ihmisenä entistäkin ahdistuneemmaksi. Kuinkahan ahdistunut minä silloin olisin? Mielestäni näistä asioista on tärkeää puhua, kertoa ja jakaa. Ainakin omaksi parhaakseni. Eihän niitä muiden ole pakko lukea, kuunnella tai kohdata, muille osapuolille se on tasan vapaaehtoista. Minkä olen nähnyt ja kokenut myös, kadotaan, ei kohdata enää. Se on valinta, oikeuksin. Jos ei jaksa minua, traumojani, jauhamistani, voi ottaa etäisyyttä. Otanhan minäkin, moneenkin, suojelen itseäni. Ennen kaikkea uusilta tarinoilta, minun reppuuni ei vaan mahdu, saati sitten että jaksaisin kantaa. Sitten on muutama uusi tarina, jotka vain pulpahtaa ja hyvin jaksan rinnalla kulkea, auttaa ja kuunnella.

 

Tälle viikolle on annettu taas muutama polttava pallo ilmaan, uusia asioita, realiteetteja elämän ruuhkavuosista. Huolihaavat ovat jälleen raottuneet. Kaikkinensa moni asia on kuitenkin hyvin, verrattuna siihen miten olisi voinut olla ja käydä. Liikkeellä on myös lukuisia kulkutauteja, mahataudeista, flunssiin, infulenssiin. Sitten on vanhuuden lieveilmiöitä tapaturmineen. Elämän faktoja on annettu taas päin näköä. Minäkin sain osakseni "yrjöhalauksia", joten olen ikään kuin karanteenissa, en tiedä olenko taudinkantaja vaiko en. Puhelin on ollut tällä viikolla kovassa käytössä, organisoin sen avulla, hoidan ja huolehdin, kun en voi jalkautua terveyskeskuksiin tai missä minua nyt tarvittu olisi. Kalenterini olen siis viheltänyt tyhjäksi, monta odotettuakin asiaa olen joutunut perumaan.

Samaan aikaan omat paineeni ovat kuohuneet lähes sairaalloisilla tasoilla, ehkäpä moinen kalenterin tyhjääminen olikin pakko tehdä tähän saumaan. Minun stressitasoni kuohuvat siis suonissa, kohisevat korvissa, tärisevät rinnassa ja paukkuvat valtimoissa. Tuttua juttua, mutta raivostuttavaa. Perinteisesti se on aina tämä talvi, tammi-helmikuu, kun stressitasot ovat korkeimmillaan. Kaiketi vuodenaikaan kuuluu nuo kulkutaudit ynnä muut lieveilmiöt. Onhan tuo nähty, liiankin monta kertaa. Näillä mennään.

Alkuviikosta aloitin keskusvarastoni järkkäämisen ja koulujuttujen tekemisen, siinä ne ovat yhä levällään. Annettiin näitä polttavia palloja ja asioita, en ole ehtinyt pahemmin järjestelemään mitään konkreettista. Sitäkin enemmän olen yrittänyt järjestää asioita, organisoida ja saada johonkin tolokkuun ja perspektiiviin. Siis olen mööbleerannut nupissani, varmaan siksi kuohuukin, kun on taas jonkin sorttinen suursiivous menossa. Jonkin sortin konmaritus!

 

Kissat, ne kummasti rauhoittavat. Kun nostaa jykevän kehräävän kollin korvalle, kummasti rauhoittuu. Pikkukissat tulevat itse kaulalle, syliin ja lähelle, niitä parveilee vierelläni yötä päivää. Onneksi on noita elukoita! Piha on jäätiköllä, olen sitä hiekoittanut. Kissoista on todella mukavaa säntäillä sepelin perässä ja leikkiä niillä. Samoin leikkiä kukkulankuningasta ja kiipeillä puissa. Lintuja on jos kuinka montaa lajia, niitäkin kissat jaksavat seurata. Viikset heiluu, häntä sätkii ja tupina käy. Viikonloppuna meillä oli vieraita ja grillasimme pihalla makkaroita, tai siis miehet sen hoitivat. Grillille piti ensin polku kaivaa paksuun kinokseen. Eläimistä se polku, kaivettu kolo oli äärimmäisen kiehtova leikkipaikka. Seurasin useaan otteeseen, kuinka kissat kukkulankuningasta ja väijymistä kolossa leikkivät. Koiratkin olivat välillä mukana. On niillä halvat huvit, tuonko taidon aina itsekin muistaisi. Ilon voi repiä mitättömistä asioista, polusta, onkalosta, hiekoitussepelistä tai lumipalloista. Ei tarvitse lähteä hakemaan tivolia tai sirkusta, kunhan leikkii ja heittäytyy olemassa olevaan, tarttuu liikkuvaan sepeliin ja ottaa hetkestä ilon irti.

 

Olen havainnut olevani väsynyt, saan ollakin, kaiketi hyvä kun itse tajuan moisen. Olen myös väsynyt rempan, muuton ja kaiken tämän härdellin jäljiltä. Havainnoin samaa uupumusta ja urvahtamista muissakin huushollimme jäsenissä. Nyt myös ymmärrän huusholleja, joissa hommat jäävät seisomaan, jopa vuosikymmeniksi. Kaikkeen kun tottuu; listattomuuteen, keskeneräisyyteen, laatikkoja oppii kiertämään, tavaroita hukasta tonkimaan. Muutama laatikko on taas päätynyt tyhjäksi, kirpparille myytäväksi, tietoisuus listoista vaivaa, olkoon se toivonmerkki siitä, että ne tajuamme ja joskus vielä saamme tehtyä valmiiksi.

Eilen sain otettua jopa päivätirsat, ehkä vartin. Teki kutaa. Siinä mielessä tämä tyhjennetty kalenteri on paikallaan. Ihminen tarvitsee välillä tyhjän kalenterin, joka mahdollistaa heittäytymisen. Eilen siis heittäydyin sohvalle, kissojen alle. Viikonloppuna heittäydyin askartelemaan, näpertelemään tuntikausiksi. Vieraana oli floristiaikojen opiskelukaveri perheineen, siis peräti 30 vuoden takaa. Hänen kanssaan teimme, kokeilimme, testailimme kaikkia näpertelyn uusia tuulia. Tällä kaverilla on kirjakauppa, jossa myydään kaikkea siihen liittyvää ja vähän vierestäkin liippaavaa materiaalia. Perinteisesti askartelemme aina kun tapaamme, teemme näytetöitä, asiakkaille mallitöitä. Moniin uusiin juttuihin olen päässyt mukaan tätä kautta. Nyt oli ideoitavana ja testissä foliokortit, aikansa meni ennen kuin löysin folion kanssa yhteisen sävelen, mutta kokeilu oli todella kivaa. Ja se ilman aikataulua tekeminen ja heittäytyminen. Sitä niin kaipaan ja siitä niin tykkään. Tytöt huolehtivat kyökistä, monia asioita olimme valmistelleet jo etukäteen ja miehet grillasivat pihalla. Käristemakkaran voimalla saa aikaan vaikka ja mitä, hah haa.

 

Olen myös havainnoinut, että minun elämääni on jäänyt ystäviä, ihmisiä pitkin matkaa. Jokaisesta koulusta ja elämänvaiheesta on jäänyt joku, joitakin, jopa yksi aviomies elämääni pyörimään. 30 vuotta floristikoulusta, voi luoja mihin nämä vuodet ovat menneetkään. Aika vilisee silmissä, tarinat vaihtuvat, onneksi on ihmisiä jotka ovat ja pysyvät.

Havainnut olen myös ryppyjä, eikä ne kaikki ole niitä naurunryppyjä. Yksi lohtu on tässä meikäläisen lihavuudessa, en ole niin ryppyinen kuin laihana olisin. Eikä tarvitse poskipäihin ja silmien alle rasvaa siirtää ryppyjä silottamaan jostakin kehon osasta, kun sitä rasvaa on silmienkin alla. Välillä olen katsonut noita operaatioita, mitä kaikkea muokataan ihmisissä. Voi kunpa voisi rasvaakin siirtää vaikka palovammapotilaille, korjausleikkauksiin tarvitseville. Kantasolurekisterissähän olen, kyllä minusta riittäisi moneen muuhunkin. Kantasoluilla saattaa pelastaa toisen elämän, muilla siirteellä mahdollistaa monia muita tärkeitä asioita.

 

Mitähän muuta minä olen havainnoinut? Puiden juurilla on jo ruohoa pilkahtanut, kevättä siis odottelemme. Jokijäälle on noussut vesi, toki se on myös voimalaitoksesta päästettyä. Viikonloppuna potkuttelin nastakenkien avustuksella jokijäällä. Koirat olivat nöyrästi mukana. Silloinkin tuuli, tuuli niin että varmasti korvien välikin tuulettui. Läpi tuntui tuuli vislaavan. Havainnoin ääniä; tuuli joka vinkui ja viuhui, rantajäät jotka koirien tassujen alla kilisivät ja helisivät kepeän keväisesti. Äänet olivat kauniita, helkkyvän raikkaita. Jos löytyi kaislatupsu jäiden välistä, se helisi ja kahisi aivan omalla tavallaan.

 

Viime viikko, penkkarit, wanhojentanssit, tuplien synttärit, kansainvälinen lastensyövänpäivä, ystävänpäivä ja vieraat viikonloppuna. Kampauksia, kyyditystä, juhlia, leipomuksia, aikatauluja. Ihan riittämiin, niin ja olinhan minä koulussakin. Paljon jäi siis havainnoitavaa viime viikostakin, hämmentäviä asioita, myös hyviä, kauniita, ainutlaatuisa ja koskettavia.

 

Hyviä asioita ja iloja olen saanut myös tajuttavakseni; viime viikolla Kenosta 4 euroa, tällä viikolla jostakin 5 euroa. Kirjamesuilla voitin arvonnasta kirjan. Rintasyöpäseulonnasta sain puhtaat tulokset. Koen olevani onnellisten tähtien alla, kiitollinen monista hyvistä asioista, sekä tästä mittamaattoman hienosta arpaonnesta. Kun kävin mammografiassa koin kipua, hetkellistä, liiskaavaa. Olen iloinen, että voin yhä kipua tajuta, kokea. Joku on myös sanonut sen olevan kammottavaa ja kovaa kipua, kun liiskataan. Varmaan onkin, mutta sen keston tietää, se loppuu hetkessä. Toista on se kipu, jota tuntee sydämessään, ikävääkin lie, koska se kipu hellittää löysää ja helpottaa. Se on sellaista kipua joka sattuu kokonaisvaltaisesti, pitkäkestoisesti ja syvältä.

 

Nyt havainnoin, että on aika lähteä hakemaan lukiolainen kotiin. Havainnoin myös kangastuksen auringosta, joka pilviverhon takaa antaa vaikutteita valosta. Siinäpä ne kiihkeimmät havainnot tähän hässäkkään.