ITKUVIIKKO

Helmikuu ja itkuviikko.

 

 Edellisinä vuosina en ole ehkä osannut varautua tämän viikon tunteisiin ja sisälläni tapahtuvaan mylläkkään. Mutta nyt osaan, tiedän tämän viikon itkuviikoksi, itken suhteellisen paljon, hyvää ja pahaa, ikävää ja läsnäoloa. Kauneutta ja kauheutta. Annan itselleni luvan olla heikoilla, märistä ja tunteilla. Kaikkea sulassa sovussa ja vuorotellen, limittäin ja lähekkäin. Tai luulen osaavani ja tietäväni, itseni hiukan paremmin tuntevani. Mutta kyllähän kivun ja ikävän voimakkuus yhä jaksaa yllättää, vetää nöyräksi. Mutta antaudun sille, enhän paetakaan voi, otan kivun vastaan, ikäväni kouristukset ja tukahdutetun todellisuuden ja siihen liittyvän tuskan.

 

Tuplamme täyttävät tänään 16, kyllä herkistää. Nousin aamulla pussailemaan, rutistelemaan ja supattamaan teinimme korvaan. Hän tiesi sitä odottaa, jopa antautui halattavaksi leipää paahtaessaan. Toiselle tuplallemme sytytin kynttilän kuvan viereen, roiskuen ja ääni säröillen söpötin onnitteluni. Pian lähden kaivautumaan haudalle, siellä on lunta, riittävästi. Polkuja ei ole aurattu, olemme jaloilla sellaiset talloneet, osa vanhemmista ovat omille haudoilleen lapioineet polun. Lunta on paikoitellen reisiin saakka, käy kuntoilusta, kun uppuroi hautojen välillä. Isäni ja lapseni haudat ovat lähellä toisiaan, siellä kun loikkii hautojen välissä, ei riitä saappaanvarret vaan saa kahlata kunnolla.

 

"Onnea matkaan" halauksien siivittämänä toivottelimme toisillemme. Halasimme haudan porteilla ja parkkipaikalla, hyvä kohtaaminen, kävimme jälleen asioiden ytimissä. Suoraan ja reilusti, yhden ihanan ihmisen kanssa, jonka elämään on annettu kaikkea isolla kauhalla. Kaikesta huolimatta usko ja toivo pilkahtaa silmissä, olemuksessa ja elämässä. Puhuimme myös rutiineista, voi kunpa emme koskaan rutinoituisi asioihin liikaa. Moneen, vaikkapa lääketieteelliseen rutiinitoimenpiteeseen on myös kuoltu tai vammauduttu. Itse toivon, että eläisin jokaisen hetken ja päivänikin havainnoiden. Ilahtuen ja muistijälkiä tallentaen, ettei se vallan rutiinilla menisi. Etten pieniä arjen helmiä rutinoitumisella ohittaisi, tajunnastani syrjäyttäisi. Ettei elämäni muuttuisi missään vaiheessa rutiiniksi, vaan kokisin aina jotain uuttaa ja kykenisin havainnoimaan maailmaa, ihmisiä, minulla olisi tarve oppia, kehittyä, hoksailla... Tuskin minä ns. paremmaksi muutun tai valmiiksi tulen, siitä ei ole toivoa, eikä liioin pelkoa, mutta toivon kehittyväni eri osa-alueilla.

"Halaus sinulle kipeään päivään", sellaisen vietin sain periaatteessa tuntemattomalta, samaan aikaan surusiskoltani. Lämmittää, ymmärrys ja sanoitus. Niitähän tämä. Samaan aikaan kipeässä päivässäni tuoksuu kakkupohjat, toinen on perinteinen sydämenmallinen ja toinen suklaisempi ja pyöreä. Tekaisin sankarillemme. Tänään ja seuraavat päivätkin olen napakasti aikataulutettu. Yksi typyistä tanssii vanhojentassit, tänään on kenraalia, huomenna esiintymistä, samoin perjantaina kolme esiintymistä. Sitten kyydityksiä ees ja takaisin, minulle on laadittu ajo-ohjelma. Jää nähtäväksi olenko oikeassa paikassa saati oikeaan aikaan. Huh! Tänään haen samalla synttärisankarin koulusta, menemme ostoksille, sen jälkeen koko lauman kanssa haudalle ja perheenä syömään ulos. Aika, siis todella harvinaista herkkua meidän perheessä. Mutta sain porukan ylipuhuttua, ainakin luulen niin.

Tälle viikolle sattuu myös tunteikas kansainvälinen lastensyövänpäivä, 15.2. perinteisesti. Kuinka monia, aivan liian monia aihe koskettaa. Yhä uusia lapsia, yhä uusia perheitä. Ja mitkä on kaikkien tarinoiden seuraukset, niistähän edelleenkin harvemmin vaietaan tai jätetään kertomatta. Mutta kyllä lapselle annettu syöpä sairastuttaa koko perheen, jollakin tavalla, siis se koskettaa koko perhettä ja lähipiiriä. Myös aikuisen ihmisen sairastuminen, mutta lapselle annettu syöpä on kaukana odotetusta, yleensä sellainen vaihtoehto ei juolahda mieleenkään. Eihän lapsi voi sairastua ja kenties kuolla pois, kaikkihan on vasta alussa, kesken.

Samaan aikaan media pullistelee kuolemilla, niin moni meistä joutuu lähtemään kesken ja yllättäen. Kukaan ei ole kuolemalta turvassa, enkä tiedä pitäisikökään olla. Minun mielestäni kuolemasta pitää yhä enemmän ja avoimemmin puhua, koska se tulee olemaan meidän jokaisen kohtalo, päätepysäkki ja loppu. Ennemmin tai myöhemmin, varmaan moni meistä toivoo että myöhemmin. Toki tiedän tilanteita jolloin harras toive on myös että ennemmin, kun näkee kokee ja tuntee kivun ja kärsimyksen. Mitä muuta voi kuin toivoa, odottaa kaiken sen tuskan loppumista.

Ystävyyskin herkistää tällä viikolla, hämmentää. Mistä tunnet sä ystävän? Olenko sitä itse? Mietin näitä asioita paljonkin, sillä ystävyys on muuttanut muotoaan. Myös minun ystävyyteni tasan. Edelleenkin olen yhä enemmän halkipoikki ja mustavalkoinen ystävyytenikin suhteen. Joko tai. Tai sitten ei. Elämääni on ujuttautunut ja livahtanut ihania yllättäviä ihmisiä, joita voin jopa lyhyenkin tuntemisen jälkeen ystävikseni tituleerata. Sen vaan tietää, kun ui toisen kanssa joillakin samoilla taajuuksilla. Ilman, että sitä tarkemmin määrittää. En myöskään enää oleta ja turvaa vain yhteen ihmiseen, minulla on monia verkkoja ystävyyden vesillä. Päädyn useinkin yllättäviin paikkoihin, seuraan tai tilanteisiin, kun vain olen oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Naps. Haluan olla tässäkin asiassa avoimin mielin, enkä rutinoitua.

Muutama viikko sitten olin porukassa, jossa ajauduttiin keskustelamaan syövästä. Eikä todellakaan minun aloitteestani, vaan aihepiiri annettiin muulta taholta. Aikansa muut siinä juttelivat sairastuneista ja kuolleista, anopeista, appiukoista, sukulaisista jne. Olin vähän mukana, kunnes sanoin vain lyhyesti että on minullakin asiasta jotain kokemusta, sillä pian tulee kaksi ja puoli vuotta lapseni kuolemasta ja nimen omaan syöpään. Jotenkin sen kertominen on minulle jo luonnollista, en välttämättä enää edes kyynelehdi. Toisaalta en tiedä kumpi säikäyttää enemmän, se että kerron asiasta vai se, että voin kertoa sen suuremmin itkemättä ja romahtamatta. Jatkoimme kepeämmillä aiheilla, ohitimme tuon aihepiirin, kun uusi asia annettiin aiheeksi. Kunnes yksi tilanteessa olleista avasi asiaa ja mietti ääneen. Mitä voi sanoa, kuinka suhtautua, kun tietää nyt tarinamme. Tai ei edes tarinaamme, vaan sen, että tuo ihminen tuossa on joutunut antamaan lapsensa kuolemalle, pois. Perspektiivi tuskasta on valtava, varsinkin kun se tuska konkretisoituu ihmisenä. Kuinka siihen vastata, mitä sanoa. Tämä kaikki avasi itsellenikin myös sitä, mitä jaksan yhä hämmästellä, kun aihepiiri yleensä kierretään tiettyjen ihmisten taholta. Syntyy pitkä piinaava hiljaisuus, kun mainitsen vaikkapa lapsemme nimen, niin kuin mainitsen lukuisia kertoja päivässä. Hän on yhä jokapäiväisessä elämässämme mukana, muistoina. Onko se kerta kaikkiaan niin tyrmäävää ajateltavaa, ettei saa anotuksi yhtään ja mitään. Varmaan on. Varmaan joo olen itsekin aikoinani samoin suhtautunut, mutta vuosikausien syöpämarinadilla olen kieritetty, että se on minulle tuttua ja voin siitä puhua. Vaikka olin aikoinaan siinä kuplassa, jossa luulin muiden perheiden moiseen kauheuteen joutuvan, luulin olevani suojassa, suojeltu ja suojattu. Vaan enpä luule enää, sekin rutiini on poistettu, kuka vaan ja koska vaan voi olla kohde kuolemalle.

Suklaakakkupohjan väliin suklaata, kenties säilykemandariineja, ehkä limehilloa.... Paas kattoo mitä kaapista löydän, loput päälliset tuon samalla kun käyn kylillä. Nyhjää tyhjästä kakku ja hyvää tulee, kun ei vedä sitäkään tietyllä rutiinilla. Uskon vahvasti näin, namskis. Toki joulun aikaan juustokakkuni oli juoksevassa muodossa, kun pöytään laitoin, mutta viis siitä, olipahan erilainen kakku.

Samaan aikaan mietin miltä Valonlapseni näyttäisi nyt, jos hän olisi saanut jatkaa elämäänsä. Kuinka paljon nuori muuttuu kolmessa vuodessa, onko Valonlapsenikin muuttunut uudessa olinpaikassaan. Onko hänkin siellä nyt kuudentoista vai yhä kolmentoista, kuten kuollessaan. Voiko kaksoset olla eri ikäiset, tänään kolmen vuoden ikäerolla? Silloinhan he ovat kymmenen vuoden kuluttua kolmentoista vuoden ikäerolla. Vai ovatko he aina saman ikäisiä, kuudentoista minuutin ikäerolla, joka heille syntymässä annettiin, vaikka kuolema on heidät erottanut. Sellaisia aivoituksia pyörittelen, onneksi on paljon ihmisiä joiden ei tarvitse tällaisia pyöritellä. Mutta näin itkuviikkona moisetkin ajatukset pyörivät ja pyrkivät esiin.

Näin sitä sulassa sovussa mietin kakkuja, kuolemaa, koristeita, kuolemaa, kissojen touhuja, kuolemaa, kirjoituksia, kokemuksia, kanssaihmisiä, kuolemaa, koulujuttuja, kuolemaa, käsitöitä, kaipausta, kipua, kärsimystä, kuolemaa, kyyneliä... Kaikkea sitä ihminen näin itkuviikolla pyöritteleekin. Mutta ensi viikolla ajattelen, että niin sitä siitäkin itkuviikosta taas selvittiin. Onneksi kykenen yhä tuntemaan ja kokemaan. Onneksi saan itkeä tirauttaa tällä viikolla myös ihanista asioista, sillä moni asia on edelleenkin ja yhä enenevissä määrin hyvin. Valon määrä kasvaa...

Ystävyydellä!