ELÄMÄNLANKOJA



Elämänlankoja

Tuulee, vihmoo räntää, tuiskuttaakin. Että sellainen aamukeli. Tosin kevät on edennyt vauhdilla, hanget ovat kadonneet paikoitellen, tai no ainakin laskeutuneet sen puoli metriä, riippuen laskentakaaviosta.

 

Tänään kouluhommia, illalla töitä, siinä välissä muutama tunti autonrattia. Siitä on tämä päivä tehty. Eilen tein myös koulujuttuja, taisin tehdä toissapäivänäkin. Nyt minulla on ollut asioissa urakkatahti, pakko urakoida. Toisaalta tehtävänannot ovat muuttuneet, tarkat päivämäärät puuttuvat, eri opettajilta saa eri ohjeet. Aikaisemmin hyväksytty suunnitelma, torpataankin seuraavalla kerralla. Sekös tietenkin meikäläistä sylettää, sinällään, kun aloittaa saa taas niin kuin alusta. Yrittää ottaa kopin johtolangasta, mitäkö oikeasti vaaditaan, jos aihepiirit toisiinsa nivoutuvat. Tai vaikka kietoutuvat. Yhden sortin elämänlankoja nekin.

 

Itse asiassa elämänlangoista minun piti kirjoittamani, kaikenlaisia lankoja tässä tulee pyöriteltyäkin. Maalasin myös viime viikolla taulun, juuri tuota elämänlankaa ajatellen. Jälleen, vielä, taas, yksi lapsemme sairaalakaveri joutui antautumaan kuolemalle. Olen ollut jotensakin vihainen, nöyrä, taas enemmän vihainen, raivo, avuton ja samalla kiitollinen, kaikkien ja omasta puolestamme. Se, se vasta onkin elämänlankojen vyyhti, kerä, varsinainen takkupesä. Mitä moisessa asiassa saa tuntea, kuuluu tuntea. Mitkä kaikki tunnetilat jysähtää tajuntaan, jopa yllättävät.

Suoraan ja suomeksi, minä vihaan syöpää, olen sille raivo.

 

Voima

En muista olenko täällä jauhanut, mutta ainakin ajatuksissani olen paljonkin, nimittäin taistelua, tahtotilaa, tavoitteita. Jälleen moinen määritelmä on noussut esille artikkeleissa, tarinoissa. Lähinnä tietenkin tahtotila tämän paskan, eli syövän paranemiseksi. Kun luukutetaan, että päätin voittaa, päätin parantua, tahtotilani oli riittävä jne. Voihan vitalis, kyllä meilläkin sitä tahtotilaa, voitonhalua ja tavoitteita oli. Mielestäni se ei todellakaan, ei siis todellakaan ollut moisista aivoituksista kiinni. Joka tyttäremme tunsi, yhteisen kombomme noilta ajoilta, tahtotilamme oli todella vahva, kuuluva, taisteleva, raivo ja ratkaisukeskeinen. Toki tahtotilalla ja rämäpäisyydellä saimme varmasti muutaman lisävuoden, se on totta. Olisimme voineet lopettaa tahtomisen aika varhaisessakin vaiheessa, kun seinää vasten todellisuuden kanssa olimme, suorastaan puristuksissa.

Vuonna 2012 meiltä kysyttiin jo Helsingissä, kun syöpä ensimmäisen kantasolusiirron jälkeen palasi, lopetammeko hoidot. No, miten kävi, tahtotilassamme sanoimme, ettemme lopeta. Lensimme takaisin Ouluun ja seuraavana päivänä tahtomamme suonensisäiset tippuivat. Samaa tahtotilaa kiristimme 2014:kin, kun syöpä jylläsi taas toisen kantasolusiirron jälkeen. Mitäkö teimme, tahdoimme, pyysimme ja painostimme aloittamaan suonensisäiset. Meitä uskottiin, lapseni huikeaan kuntoon ja tahtotilaan luotettiin, saimme suonensisäisiä. Sillä tahtotilalla saavutimme remission heinäkuussa, samana vuonna. Taistelutahtoa ja elämänlangan vahvuutta meillä oli, oli niin kauan, kunnes elämänlanka haurastui, katosi pikkuhiljaa. Kun elämänlankaa tuhottiin joka säikeestä, kuormitettiin kauttaaltaan, kunnes se ei voinut muuta kuin katketa. Elämänlankakin voi katketa vain kerran, kokonaan. Mitä silloin voi olla muuta kuin avuton, voimaton, tahtotila valuu pitkin selkää, pitkin sääriä. Ei auttanut tahto, ei rakkaus, ei äitiys, ei vanhemmuus, eikä myöskään lääketiede, joka tiedon- ja taidonsäikeineen.

 

Nyt alkaa kahvi olemaan todella kylmää jo kupissa. Ehkä sääkin selkenemässä.

 

Elämänpuu

Niin tuosta maalaamisesta, viime viikolla päästin pakottavan tahtotilani valloilleen. Maalasin aivan sekona, transsissa ja onnessaan. Ihmisen pitää saada tehdä välillä, mitä haluaa tehdä. Jälleen ja kerran, uppouduin, ihan tuosta vaan lipsahti kellonympärys vuorokaudessa huuhaana, värit vei valtavalla voimalla. Itsekin ihmettelin, hämmästelin ja yllätyin. Siinä sai koko kroppa kuntoilua, kun maalasin niin tosissaan, kokovartaloinspiraatiossa olin ja elin.

Suru-uutisen myötä maalasin myös Elämänlanka työn, moiseen teemaan sopien. Se vain tuli, työ ja nimi, kun uutisen kuulin. Itse analysoiden, työni ei kuitenkaan ole synkkä, ei ahdistava, se on kujeileva, leikittelevä, kepeä, kunnes jostain kohtaa elämänlanka kesken kaiken napsahtaa poikki, jää vain muistot.

Teki hyvää, loin uutta, löysin itseni, sain nollattua... Mitä kaikkea se maalaaminen minulle onkaan. Se on niin kokonaisvaltaista ja tärkeää. Jälleen kerran ajattelin, että voi kunpa ihmisillä olisi jokin noin vahva ja voimauttava nollauskeino, jolloin ei kivut, huolet, paineet, vaatimukset, yhteiskunta, byrokratia, murheet, stressi tai arkihuolet muistuttele olemassaolostaan.

Maalasin myös ison Itkupaju-taulun. Ensin se vain itki, vuodatteli, kunnes seuraavana päivänä se itki taas himpun verran enemmän. Itkupaju itkin niin paljon, että sen juurella olevat uudet alut, elämänsiemenet heräsivät, alkoivat kasvamaan... Itku auttoi, mahdollisti uuden alun.

 

Itkupaju

Toki olen tehnyt myös kirjoneuletta, kahdeksalla langalla. Tehtävänanto kuului, kuvaa kotoa jokin kohde, piirrä siitä neulontaohje ja toteuta. Olisihan noita helpompiakin vaihtoehtoja liene ollut, mutta kas kummaa minulle lipsahti toteutukseen lapseni Sydäntaivas taulu, josta neuloin työn.

Jälleen kerran oivalsin itsestäni myös sen, että minä en ole monivärikirjoneuloja, siinä oli värien elämänlangat niin seksisin, niin sotkussa. Se minua eniten ärsytti, itse kuvion syntyminen, piirtäminen , oman aivoituksen saaminen toteutettua se oli kivaa. Mutta ne solmut ja sotkut, ei minun lajini. Toki jos tekisi pyöröneuleena, olisi helpompi, mutta nyt tasona, se oli yhtä pyörittelyä.

 

Nyt tämä tarinatäti lähtee pyörittelemään autonrattia, siinä samalla tulee pyöriteltyä ehkä muutama ajatuskin. Mitä lie säikeitä, lankoja, elämää nyt ainakin.

Käyppä kurkkaamassa muitakin tuotoksiani, uutena on nuo pyöreät taulut.

 

 https:://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

 

Vink vink, ensi viikolla minulla on mahdollisuus myös niitä kuljetella matkahuoltoon ja postitella, onhan odotettu hiihtoloma meillä päin, olen ikään kuin maisemissa.