SILMIÄ PAINAA

Silmiä painaa, ei uni anna lainaa. Jostain syystä nyt soi rahtareiden biisi päässä, sillä itse ajan koulumatkarallia, tämän viikon ja viime viikko meni jo. Onneksi alkavat tiet sulamaan, mutta paikoitellen oli loskaa pientareilla paksusti. Koulumatkalle sattuu muutama kymmenen kilometriä myös pikkuteitä, kevät saapuu niille paljon myöhemmin.

Huomenna aamusta takaisin taas. Kulttuuritietoa ja loppuviikosta perinnepuutöitä. Alkuviikko on ollut neulontaa ja virkkausta. Kyllä minä olen huono oppilas pysymään ohjeissa. Kahta riviä pidemmälle en tahdo ehtiä, kun keksin jo omat suunnitelmat, tai en muista edes niitä ensimmäisiäkään rivejä lukea. Toivoton, olen. Mutta kivaakin on, silloin kun on kivaa. Toki porukkamme harvenee päivä, kerta kerralta. Osa lopettaa, kiireisimmät ovat valmistuneet, osa on sairaana, osa jättää tulematta, kun tuntien sisällöt eivät vastaa odotusta. Osa opiskelee itseohjautuvasti kotona. Meitä on niin moneen junaan ja rekkaan.

 

Kuoroon menen pian, nyt kyllä väsyttäisi. Aamuisin olen heräillyt 05 ja jotain, kylläkin ilman herätyskelloa. Nyt iski väsytys. Kyllä se siitä alkaa taas meikäkin vinkumaan, kunhan kuoroon menen, mutta justiin nyt väsyttää. Meillä on pian konsertti ja muitakin pienempiä esiintymisiä, on siis ihan kohtuullista olla harjoituksissa. Muuten ei ole aihetta estraadeille.

 

Minuun meinaa iskeä uudelleen flunssa, ärsyttää, sanoinko jo että ärsyttää. No kyllä ärsyttää. Sain kuulla lähteneeni liian aikaisin liikkeelle, mutta kun on pakkokin hoitaa asioita. Ja kun painetta tulee yhdestä, jos kolmesta suunnasta. Milloin ihminen on liian sairas? Flunssaisena meinaan liian sairas. Kun ei ole enää kuumetta, ääni on vielä poissa, jaksaa kohtuullisesti, ei yski eikä röhise. Varsinkin kun on ollut viikon toista kierrokset nollilla, nollaillen. Tytöt olivat kuumeessa peräti viikon, siis kaksi kolmesta.

 

Tulin juuri haudalta. Että roiskahti ikävä taas syvältä. Samalla jälleen uusia hautakiviä tutkailin, kukitettuja kumpuja laskeskelin. Niissä perheissä on tuoretta surua, meillä jo ylihuomenna kaksi ja puolivuotta vanhaa kuolemansurua. Onnekseni olemme jo tässä surumme vaiheessa, sillä nykyisillä voimavaroilla en kykenisi jaksamaan syvimmässä surussa. Toki myöskään koulurallia, opiskeluun liittyvää stressiä ja organisointiakaan minulla ei olisi jos lapseni eläisi. Samaan aikaan mietin, kauanko olisin jaksanut hoitaa, sillä viimeinen vuosi oli fyysisestikin käsittämättömän rankka. Samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen, ettei lapseni tarvitse yhtään enää kärsiä, olla kehonsa vankina ja taistella helevetin syöpää vastaan. Nyt hän saa olla kivuton, vailla pelkoa. Voiko äitinä muuta toivoa, kuin helpotusta.

 

Sitten olen joutunut miettimään viime viikkoina aihetta pelko. Mielestäni minun pelkoskenariokiintiöni, kuusi vuotta yhtäjaksoista, on täynnä. Toki se pelko oli jotain niin käsittämättömän vahvaa, kokonaisvaltaista ja avutonta, ettei sitä voi verrata vaikkapa maallisempaan pelkoon. Mikäli voin vaikuttaa asioihin, niin silloin teen sen. Mikäli pystyn kiertämään pelon, arvatkaa vaan kierränkö. En halua, koe tarpeelliseksi olla tieten tahtoen pelon kanssa tekemisissä. Olen siis tekemässä joitakin muutoksia arkirutiineihini, koska voin itse vaikuttaa. Ei mitään maata mullistavaa ja mittavaa, ei huolta, mutta itseäni kuunnellen.

 

Viime viikolla olin rumpukurssilla, tein melkein noitarummun, ainakin huuhaarummun. Sellaisen alkukantaisen shamaanirummun, puusta ja nahasta. Maalasin lopuksi itselle tärkeitä aiheita, merkkejä ja symboleja. Olihan hyvä kurssi, käsittämättömän hienoja rumpuja porukka teki. Sama materiaali, jokainen rumpu taatusti ainutlaatuinen. Koululla joku oppilas tarvitsi näyttöään varten kuvattavaa. Opettaja kysyi, minä lupasin antaa oman rumpuni kuvattavaksi vitriinistä. Jännä oottaa millaisia kuvia siitä otetaan. Kuulemma saan kuvan palkkioksi, hieno juttu.

 

Mutta nyt on aika kaivaa nuotit esille, kirmata kuoroon. Son moi. Lalalallallallalallllllaaaaaaaaaaaaaa!

Silmiä painaa, painaa, lalallaaaa.