JAARITUS

Eilen, kas kummaa, tein taas oivalluksen. Lähinnä tietty oivaltelin, kun ByPeppiinan oivallukseen törmäsin.

 

FENIX LINNUT

NOUSEE TUHKASTA.

VAHVAT NAISET

NOUSEE PASKASTA.

 

Eikös olekin lyhyt, ytimekäs ja tällaiselle maalaiselle sopiva ilmaisu. Toki taas vahvan naisen ponnahdusalustan koostumushan saattaa vaikuttaa nousuun. Olisiko se niin, että kovalta on helpompi ponnistaa.

 

Eilen sain kuulla yksistä syöpähoitojen lopettamisista, kaikki mahdollinen on tehty. Sain kohdata toisen ihmisen, jolla syöpä on kroonistunut, tekee tuhojaan... Tälle aamulle yksi menetetty äiti ja mummo syövälle.

Kun eilen pähkäsin tuota ajatusta, ettenkö osaa päästää irti aiheesta. Niin, kyllähän tuota materiaalia on mistä ammentaa, eikä irti päästäminen tai asioiden sivuuttaminen periaatteessa juolahtaisi mieleenikään. Minulle on itsestään selvää, että uskallan kuulla, kuunnella, kohdata ihmisiä joita moinen todellisuus koskettaa. On äärimmäisen tärkeää, että minulle uskalletaan kertoa, laittaa viestiä missä mennään. Mikä tilanne. Kauheaa jos kaiken pitää sisällään, eikä ole ketään kelle kertoa. En tietenkään usko, että olen ainoa, jolle on kerrottu, vaan se, että kuinka tärkeää on käydä asioita läpi. Kieltämällä on hurjat seuraukset, on sitten syy, kriisi tai trauma mikä tahansa, joskus se kuplii jostakin rööristä ulos.  

 

Tänään meillä röhisee kaksi muutakin, lapsi rievut, loma menee talteen. On myös harmillista, jokseenkin huvittavaakin, kuulla myös muista lomilla sairastavista. Lähteä nyt merta edemmäs kalaan, sairastua siellä sitten vaikkapa mahatautiin. Sekin on koettu muutamilla perheemme "lomilla".

Voi kunpa elämä olisi vain tylsää, puuduttavaa ja turvallisen tavallista arkea! Usein sekin riittäisi.

 

Saamme lunta, tänäänkin. Hiukan vaikuttaa pyryksi muuttuvan, tänäänkin. Onni, ettei tarvitse olla liikenteessä. Viikko sitten, hautajaisreissulla, ensimmäiset 200 kilometriä oli aivan järkyttävä keli. Samaan aikaan hiihtolomaliikenne, olihan se melekosta sompailua, mutta selvisimme. Yötä vasten kun kotiin palasimme, autoilu kävi jopa nautinnosta. Kirkas tähtitaivas, liikenne minimaalista, keli loistava ja kaunis pakkasluonto.

 

Kukkiiko tänään huumori, enpä tiedä, miksikö pitäisi edes kukkia. Olisiko kylmiä jäisiä kuurahuumorikukkia. Meneekö fiilikset jo turhautumisen ja hatutuksen puolelle, kakkaperspektiiviin. Ei paljon hampaita naurata, kun tekemistäkin olisi, mutta ja mutta. Kun ei raukan kunto kestä, hiki laiskan syödessä. Kärräsin minä eilen hiki hatussa pannuhuoneeseen puita. Joku saattaisi luulla, että oli kovempikin urakka, kun niin kovasti ohtassa helmeili. Apunakseja oli lauma, varmaan kissat puitakin kantaisivat, jos kykenisivät, koirat kyllä kantaa.

Aurinko, sieltä se pilkistelee pyryn seasta. Kyllä kevät on jälleen ihmisen parasta aikaa, siinä missä kesä ja syksykin tai oikein kuulas talvikin. Vuodenajat ovat aivan huippujuttu.

Listoittaa piti, mutta kun ei aivan sitä löydy mitä tarvitsisi, pitää kehittää ratkaisuja, miettiä mistä ja mitä. Ovella kävi juuri "vieraita". Lapsia varmasti hävetti nuutuneenryytynyt äiti, yöpaidassa, ponchossa ja tukka sekaisin. Sukatkin makkaralla, niin ja hirmu hyvässä kasvussa olevat säärikarvat... Kauhia, nyt alkoi itseäkin naurattamaan, ehkä myös hävettämään lasteni puolesta. Mutta näillä mennään. Välillä ei siis ole ihme, että on hiukan hiljaisempaa vierailurintamalla...

 

Mistäkö tietää, että harrastan palashampoita? Palashampooloilua? No tietty siitä, että seuraavana päivänäkin saattaa kampauksestani löytyä palashampoon palanen.  En aina ymmärrä, miten se onnistuu. Mihin se pala kätkeytyy, löytyäkseen kaiken sen pöllyyttämisen jälkeen.

 

 Nyt itseohjautuva imuri, yhden typyn tahdosta, aloitti työsarkansa. Pyykkirumbaan ajattelin heittäytyä seuraavaksi. Pölyjen pyyhkiminenkin on aiheellista, mutta lakanapyykille ja petivaatteiden tuulettamiselle en ala. Siinähän tulee pian hiki, laiskalle.

 

Nousin kuudelta, kohtuullisen yön jälkeen, ihan pirteänä. Toissayö meni yskän rymistellessä.

Viikko sitten oli aivan skitso yö. Ensin rappasi joku kissa jotakin ovea. Sitten soi ovikello. Rappaaminen lakkasi, lähdimme ovelle. Kello lähenteli silloin aamuneljää. Ovella ei ketään, mutta ovikello jatkoi soimistaan, kunnes soi yhtäsoittoa. Soittoäänenä on sellainen kumea voimakas ding dong, vähän niin kuin kirkonkello. Se ei lakannut, vaan jatkoi, kunnes koko mööpeli irrotettiin seinästä. Kun lopulta pääsimme takaisin nukkumaan, alkoi se kissan oven rappaaminen uudelleen. Taas ylös ja muistaakseni joku kissa halusi kamariin, kyseessä ei siis suinkaan ollut halu tai tarve päästä ulos, kissa halusi sänkyyn ja viereen nukkumaan. Ovikelloon uusittiin patterit, sama yhtäsoittoa soittelu alkoi uudelleen. Mystinen vehje, nyt se taas toimii, niin kuin oletamme ovikellon toimivan.

 

Jopa on tyhjänpäiväistä ajantäytettä tämä jaarittelu. Turhakkeeksi itseni tunnen, varsinkin kun jouduin työvuoronikin perumaan kun röhän sain. Ja muutaman muunkin asian olemme jälleen saaneet perua, kaikki kun on jollakin tavalla sidoksissa toisiinsa. Kaksi seuraava viikkoa napakasti koulua, osat illoista myös töitä, samoin viikonloput. Parasta siis aivan oikeasti yrittää vaikka jaarittelemalla saada tämä tauti selätettyä, jotta kykenen kaikkeen mihin haluan ja olen lupautunut.

 

Oi jaari jaari jaa,

oi jaari jaari jaa.

 

Oi jaaaaaaa!