TYRSKYVAROITUS

Vasemmalla maalaukseni tyrskystä.

Tyrsky, sehän on melkein kuin myrsky, kirjaimen erolla. Jos kerran on myrskyvaroituksia, miksei siis tyrskyvaroituksiakin. Niin, annettakoon nyt sellainen.

Wikipedia avaa aihetta sanoilla: rantaa, karia tai muuta estettä vasten vaahdoten murtuva aalto.

Hä, olenko siis murtumassa, vaiko jo murrettu? Siinäpäs vasta aivoitus tälle aamulle. No vaahtoava ainakin.

 

Välillähän myrskyt tyrskyineen nousevat aivan salaa, takavasemmalta, huomaamatta ja kauhean nopeasti. Silloin joudutaan myrskyn-tyrskyn-silmään. Tänään(kin) on tuntunut siltä. Mitä on olla silmässä, jos toisessakin, yllättäen, huomaamatta, tiedostamatta, kohteena.

 

Olen luullut tekeväni asioita oikein, perustellusti ja jopa harkiten. Muka johdonmukaisesti, tiedostaen ja jakaen. Mutta saankin kuulla ja ymmärtää, ettei monikaan asia ole mennyt niin kuin luulen. Säälittävää, olla luuloissa. Itsestään. Halveksittavaakin, eikä lainkaan itsetuntoa kohottavaa, naaman saa loksahtamaan roikkuvaan asentoon, kyllä siinä ryhtikin meni. Taas se luuli itsestään, ja väärin luuli. Mutta sitä ei olla minulle asiallisesti kerrottu, kunnes laukaistaan asiattomasti, tyrskynä joka nousi jostakin. Mutta kohde tiedetään. Tässäpä räpiköin.

Verbaalinen lahjakkuus on nähtävästi periytyvää, myös miehelleni. Sen siitä saa, onhan sanottu, että aviopuolisot alkava muistuttaa toisiaan, enkä tällä hetkellä moisesta ajatuksesta pidä yhtään. Tytöiltäkin irtoaa, kiitettävästi, erittäin yllättävästi ja laajasti. Samaan aikaan saan olla ylpeä laajasta tulkinnasta, mutta se saa maitohapoille kun kohteena olen minä, maali on kaikilla sama. Se saa häkeltymään, pyytämään selitystä, mutta siihen ei suostuta. Asiahan menee nääs niin, että he ovat saaneet sanottavansa sanottua, eikä sitä enää jauheta. Tarkentavat kysymykset eivät kuulu asiaan, saati sitten oma näkemykseni. Puolustuksesta nyt puhumattakaan. Toisaalta olisin halunnut ehkä pari selventävää...

 

Sunnuntai, niin sehän on pyhitetty lepopäivä. No mitä teen, no pesen pyykkiä. Toinen lakanapyykkikoneellinen jo menossa. Eiliset pyykit juuri kuivina keräsin. Tässä kohtaa pätee vanha viisaus, laiska töitänsä luettelee, nyt sitä jälleen elän todeksi.

Ehdottelin yhteistyötä, vähän muissa teemoissa kuin pyykinpesuissa, mutta se ei ihan luonnistunut. Näinpä päätin ulkoistaa itseni koneelle, kuuntelemaan pyykkikonetta, seuraavaksi starttaan kujelmapuikot, virkuukoukut, silitysraudan ja ompelukoneen. Niin kerta, tällä energialla, aggressiolla saan kaikki tekemättömät valmiiksi. Otan niille tasan nyt aikani, jota en yleensä arjessa saa. Kas kummaa, kun tämä alani, tai molemmat alani virike- ja työtoiminnanohjaus ovat aikaa vieviä ja kaikkien kauhuksi materiaaliin painottuvia aloja. Eikä se ole muiden mielestä kivaa, ei suotavaa, ei tarpeellista... No, alaa tuntevat tietävät kassien määrän, materiaalien runsauden ja kansioiden aikaa vievyyden. Vaikea on tehdä, jos ei voi tehdä. Kun on sitten päiviä, jolloin luulee voivansa tehdä, ohjautuvuus tapahtuu monelta eri sektorilta, viisi(toista) lähtöä päivässä projektien parista, siinä ei paljon projektit etene. Sekös alitajuntaa kuormittaa, tekemättömyys raivostuttaa. Niin itseä kuin tasan muitakin. Eilen piti alkaman listoitus, kunnes sirkkeli sanoi suhteensa irti, ainakin jäähylle. Joku pieni väkänen jossakin oli lasahtanut, eikä teräsuoja nouse, vaikeuttaa kummasti sirkkelöintiä. Samaan aikaan kun tuo lasahti, alkoi vesisade, sähkölaitteet kiireellä sisälle sateelta suojaan. Kun haluaa valmista, mutta mutkia, tyrskynmyrskyjä on aina jossakin piilemässä.

Samoin oma terveys on ollut nyt taas inhottavan herkillä, flunssaa toisen perään, röhää ja räkää. Niin kuin minä paastotessa tammikuussa olin onnessani kun yskästäni vapauduin, näin kauan se vapautus kesti. Räkäinen Hah.

 

Kouluviikko oli ja meni, olihan sitkeä, alkuviikko pelkkää aggressiota. Enkä minä ollut ainoa tässä tunteessa kieriskelevä, monen tekijän summa. Meinasin kiivaana ihmisenä jo hanskat nakata, mutta sitkuttelin. Osa lähti tunneilta kesken ja osa jätti tulematta. Sillä onhan se näin, että menemme saamaan opetusta, oppimaan, innostumaan. Ja kun nämä kriteerit ei täyty, se kuohuttaa. Osaamme kotonakin yotube-videoita katsoa, jos se on tuntien sisältö. Sokea sokeaa talutteli, toinen oivalsi toisen silmukan, toinen kolmannen, sitten yhdessä jahkasimme, josko se olisi oikein oivallettu. Toki itseohjautuvuus ja kaverin auttaminen korostuivat, mutta se ei ole käsitykseni mukaan opiskelun ja oppimismotivaation tarkoitus. Ryhmämme kutistuu kutistumistaan, oikeastaan kukaan ei ole kartalla ketä on jo onko vielä. Hämmästyttävää.

Torstain ja perjantain sain oppia oikein kunnolla, kaislasta pannunalunen, kukkaro parkkinahasta ja ylimääräisenä vielä "luuneula" visakoivusta. Onneksi en lyönyt hanskoja tiskiin, sillä sain kokea sen oppimisen ilon, innostumisen ja onnistumisen kahden päivän aikana, mitä tavoittelin koko viikolle. Mutta kun saavun kotiini aina uusien kukkaroiden kanssa, kummasti ne heti katoavat, sillä olen perheen mielestä liian tuottelias. Olenkin, mutta minkäs sille voi. Toisaalta se on erittäinkin ala-, materiaali- ja persoonasidonnaista. Yritän koko ajan keksiä hyödykkeitä, joita teen tai minimalisoida tekemieni asioiden koon. Toisaalta syksyllä tekemäni piikkilankavalaisimet saivat valtavaa vastarintaa ja kritiikkiä kotona. Mutta kas kummaa keittiössä roikkuu piikkilankakruunu ja olkkarissa on vastaava piikkilankapallojalkalamppu. Toisaalta salaa hykertelen, kun tyttöjen kaverit moisia ihastelevat. Tai vessojen tapetteja, tai vessan valaisimia, tai keittiön tapetteja, tai meidän makkarin tapetteja, tai olkkarin seinämaalin sävyä... Onhan noita kritiikin paikkoja mahtunut tähän puoleen vuoteen, mutta onneksi joku ulkopuolinen sitten minunkin kuulteni jonkin kiitoksen tai kehun lipsauttaa. Paino sanalla ulkopuolinen.

 

Sitten some, lähinnä facebuukki. Olen ollut siellä nyt opiskelun ajan. Nyt kun olen ollut enemmän kotona, varsinkin sairaana, en paljon oikeita ihmisiä kohtaa tai näe. Minulle ei enää soita muut kuin äiti ja yksi sisko. Aika hiljastahyssyä sosiaaliselle ihmiselle. Tanssipaikat ovat olleet kiinni, lähimaastossa, maaliskuun ajan. Harrastuksiin en paljon pysty sitoutumaan opiskelun ja epäsäännöllisen työni vuoksi, on harrastettava omin nokin. Helmikuussa kaikki viikonloput olivat täysbuukattuja muista syistä. Toki myös tekstareilla pidän yhteyttä ihmisiin, monet tekevät vuorotyötä, tekstari on helpoin tapa saavuttaa joskus henkilö jollakin tavalla.

Tykkään kuvata omia juttujani, tauluja, käsitöitä, havaintoja, ilmoja ja eläimiä. En niinkään ruokaa, drinkkejä, huveja, elämyksiä tai omaa pärstää, en ripsiä, en urheilusuorituksia tai vatsalihaksia. Toisaalta vaikea kuvata sellaista mitä ei ole, tai on liikaa, vertaan nyt vaikka vatsalihaksiin, niihin ei riitä laajakaistakaan. Kun maalaan, olen niin innoissani, että haluan jakaa väri-ilotteluja muillekin. Ihan siitä syystä, että jospa se jotakin muutakin ilahduttaisi. Ravintola-annoksia en kuvaa, kun en harrasta niitä. Tai tietty koululla on hirmu hyvät, monipuoliset sapuskat, pitäisikö minun alkaa niitä kuvaamaan ja jakamaan somessa. Elämysmatkailua kuvaan kyllä, näin paistaa aurinko pakkasella näihin sähkölinkoihin tänään Haapavesi-Ylivieska välillä. Näin ne paistoi eilen, samat linjat, sama kohta. Peltoaukealla heijastelee tällä tavalla tänään illan valo, vertailuna heijastelu samalta aukealta aamun valosta. Minä kun rullaan tuota väliä ees ja taas. Jaksan luonnon kauneutta moni-ilmeisyyttä hämmästellä mennen ja tullen. Kun sitten innoissani lataan someen näpertelyistäni kuvia, pikakuulumiset vaikkapa viikon ajalta. Samalla kerron kuinka olen ollut poikki ja lapset siivoa, kun minä sohvailen.

Samaan aikaan kotirintamalla saan kuulla olevani laiska, sohvaperuna, somessa hämmästellään energisyyttäni ja innostustani. Todella ristiriitaista. Ketä minä oikein huijaan? Miten minä annakin noin vääristyneen kuvan todellisuudesta. Välillä inhottaa moinen kuva itsestäni, en halua moista ylläpitää, koska en todellakaan ja kuulemma ole sellainen. Olenhan julkisestikin ja sanoitetusti patalaiska, jolla asiat vain roikkuvat, keskeneräisyys on laaja-alaista. Niin ja lihavuushan on kävelevä merkki laiskuudesta, sekin tiedetään. Se on todella iso ongelma, monelle, usein. Niin ja tutkimuksethan osoittavat myös älykkyyden peittyvän rasvan alle, sen vähäisenkin. Olen senkin huomannut, aina vain tyhmempi olen.

Kännykästä vielä, sehän on nykyisin myös tietokone ja paljon muuta. Näpertelen sitä myös nähdäkseni opiskeluun liittyvää postia, näyttösuunnitelmani edistymistä, aikataulutusta, ajankohtaisia asioita ja sellaista mihin pitää olla reaktionopeutta. Myös tyttöjen asioihin, koulun viesteihin. Minulla ei ole aikaa ja mahdollisuutta istua lehtiä lukemassa, vaikka enemmän kahisevasta tykkäisinkin, yritän pysyä ajan hermoilla ja maailmanmenossa mukana vaikkapa samalla kun sohvailen. No, perheellehän tämä on määritelmä laiskuuden huipentumasta, sohva, kännykkä ja muka sairas. Varmaan olenkin, enkä pitäisi itsekään näkemästäni.

 

Teen mielestäni kohtuullisesti kotitöitä, toki imurointi, tiskikoneet, ruuat  ja pyykit on helpompi hoitaa jos on fyysisesti paikalla. Vaikea on täyttää kone 90 kilometrin päästä. Huushollimme, nykyiset liki tuplaantuneet asuinneliömmekin vaativat enemmän. Remppasotkut ja myllätty piha. Niin ja lisääntyihän meillä kotieläimetkin villikissojen myötä. Toki, useina aamuina ennen kuin lähden kouluun, vaikkapa puoli seitsemän paikkeilla ajamaan, siivoan keittiön, laitan tiskikoneen pyörimään, hoidan seitsemän elukkaa. Mutta sehän on sitä näkymätöntä, toiset saavat nousta jo pestyille astioille ja ulkoilleille ja syöneille lemmikeille, jotka ovat jo rentousvaiheessa. Itse olen ollut vaikka jo nukkumassa, kun ihmislauma syö iltapalaa, sitten astiat jäävät lojumaan, minä ne aamulla hoidan lojumasta. Mutta sehän on näkymätöntä työtä. Pyykitkin voin kerätä hiljaa aamuvarhaisella. Mutta auta armias, jos imuroin, silloin kun olen kotona, siinähän nousee raivoisa takkutukka jos toinenkin.

 

Itse asiassa olen tässä nyt miettinyt ja tullut johtopäätökseen, että on vaikeaa olla minä. No, sehän on muiden tyrskyäjien mielestä täysin itsekästä ajattelua. On niinkin, mutta kun toivoisin löytäväni työkaluja jotta olisin jollakin ravalla edes siedettävä muillekin, enkä sokeutuisi luulemaan olevani oikeilla urilla. Sillä aivoriihen ja tyrskyvaroituksen ja suoranaisen myrskyn jälkeen tajusin olevani aika ulapalla rooleissani. Ei sen puoleen, tyrskyt ja myrskyt kyllä puhdistaa ilmaa, myrskyn jälkeen on kuulemma poutasää... Mutta ollappa itse silmässä, jopa tietämättään, koteloituna, kapseloituna. Vähän kuin muoviroskana aalloilla, siinä se kelluu, on haittana, eikä se maadu. Mutta on erittäin näkyvä ja sitkeä, aina vain kelluu, tyrskystä myrskyyn ja takaisin.

 

 

Mutta nyt olen naputellut, tyrskynnyt, enkä yhtään märissyt. Olen tyrskyn nostattaman vaahtopäisen paskan itsestäni hämmennyksissäni ulkoistanut. Minulle on tärkeää, että moiset kuonakertymät eivät tee, tekisi pesää minuun. On sitten kuonan syy ja aiheuttaja mikä tahansa.

Lapsemme kuolemastakin tuli ja meni 2,5 vuotta, pian tuhat päivää. Elämä on välillä perseestä, vaikkei sitä itse aina tajua, onneksi se sanoitetaan minullekin. Onnekseni, ilokseni ja positiiviseksi hämmennykseni olen saanut kuulla myös anteeksipyyntöjä. Mikä on aika iso asia, siis todella ISO asia. Kaiketi tyrskynneet ovat huomanneet ampuneensa todella kovilla.