tiistai 26. maaliskuuta 2019

RISUKASAOSUM(I)A

"Vademekkumi toimii toivottavasti arkesi raikastajana. Saa tuulahduksen aikaiseksi, poistaa tunkkaisuutta ja antaa viipyilevän raikkaan jälkimaun, elämääsi tai päivääsi."

Iso anteeksi, sillä tavoitteet eivät todellakaan ole täyttyneet viime aikoina. Tuskin on viipyilevän raikkaita jälkimakuja, kenelläkään. Toisaalta tavoite on ollut myös kertoa elämästä ja arjesta. Noooh, eihän tämä aina ole sitä ruusuilla tanssimista, vaikka piikkejä löytyykin. Piikkejä löytyy niin piikkilankavalaisimista kuin risukasoistakin.
 
Eilen kävin ripustamassa näyttelyn, jota minulta odotettiin ja pyydettiin. Nyt sen aikataulujen vuoksi sain tehtyä. Toki ennen sitä sain kuulla luullulta avustajataholta, ettei avusta, eikä näyttelyni voi vähempää kiinnostaa. Noooh, jälleen yksi käsipari ja jalkapari vähemmän projektissa, saa aikataulutkin muuttumaan, kaiken käsityksen mukaan venymään. Mutta tulipahan jälleen selväksi, mitä mieltä noistakin projekteista ollaan. Mutta menin yksin, ja sainkin apua toiselta suunnalta. Mistä olin todella hämmentynyt, kuinka joku voi vapaaehtoisesti ehdottaa auttamista ja auttaakin. Se oli kirkas osuma risukasaan.
 
Ripustelin kaksi suurinta työtä suoraan seinälle, lähin hakemaan seuraavia tauluja. Kun palasin, oli yksi ihminen kiinni taulussani, halaamassa sitä. Kokemassa ensisilmäyksellä rakastumisen, jonka sain todistaa vierestä. Se osui ja upposi häneen heti, samoin upposi uusi säde risukasaan. Sain osakseni halauksia, tuttuja olikin paljon. Kättelyjä virallisemmilta tahoilta, kehuja, kiitoksia ja myönteistä palautetta. Voi kuinka risukasa olikin valaistunut, todella hämmentynyt moisesta, että vielä kehujakin... Sillä hetkellä tuntui, että olen tehnyt jotain oikein tai ainakin merkittävää, jos joku ilahtuu edes hetkeksi jostakin minun tekemästäni. Jos jollakin jokin sielussa heilahtaa, koskettaa myönteisellä tavalla. Nuo osumat olivat ja tulivat todella tarpeeseen, samaan aikaan ne myös positiivisesti takavasemmalta yllättivät. Kun olin jo perumassa vastatuuleen rämpiessä kaikkia suunnitelmiani, kun uskoin jo moisen olevan sitä todellisuutta, jota en raukka ollut tajunnut.
 
Viikonlopun tyrskysumassa sain myös toisen näyttelypyynnön, sekin osui kirkkaasti. Ensin vastasin, että minun on syytä miettiä ja harkita, ajattelin perustelevani itselleni moisella harkinta-ajalla ja analyysillä myös kieltäytymisen. Sillä kaiketi lähipiirin analyysien mukaan sekin on niin turhaa, itsekeskeistä ajatteluani ja toimintaa. Sitten iski sellainen uhmasalama, kirkas leiskaus, pistin uuden viestin kolmen minuutin harkinnan jälkeen, että totta kai ja kiitos mielelläni tuon taulujani näyttelyyn. Onhan se surkeaa, jos meikäläinen muutamasta tyrskystä lamaantuu, onhan se. Uhastakin ajattelin tyrskynsilmistä nousta, hiukan taas vaahtovana ja nuppi sekaisin. Mutta nämä ovat osa minuutta, kuuluvat valitettavasti pakettiin. Turha odottaa että muuttuisin pelkästään laiskaksi sohvaperunaksi, passiiviseksi, vaikka sitä kuulemma pelkästään olenkin. Eilisen näyttelyn jälkeen sain kuitenkin aamulla tyrmänneeltä taholta peukkuja sosiaalisessa mediassa. Ristiriitaista, kuka esittää? Jos ei voi vähempää kiinnostaa, niin kuitenkin vapaaehtoisesti peukku irtoaa. Noooh, se napsautettu peukku osui kuitenkin jälleen tähän risukkoon, ehkä se aamullinen purkaus olikin muuta kuin minun tauluihini ja näyttelyihini kohdistuvaa, ne vain kanavoituivat juuri sillä hetkellä juuri sitä kautta. Tavallaan nyt kun ajattelee, sehän meni juuri niin kuin pitikin, tauluni saivat aikaan tunteen, analyysin ja koskettivat. Sitähän mää just haluankin, herättää tunnetta, aivoitusta, koskettaa ja sanoittaa... Olipa onni, että oivalsin tänä aamuna moisen, siinähän vallan jälleen yksi säde vilahti risukasaan.
 
Olen ommellut, niin kuin uhkasinkin. Minulla on sellainen perus-Singeri, mutta minulle riittävä. Kesällä kun höyrysin kestokassejani, ompelin yötä päivää, alkoi alalanka sylttäämään. Kotikonstit eivät auttaneet, huollatin ja samalla siihen löydettiin konekirjonta-apuvälineet. Maksoin rutkasti moisesta, koneen hinnan liki pitäen. Noooh, sattuneesta syystä en ole pahemmin ommellut, on nääs ollut muutama muuttuja. Seli seli, laiskuuttahan sekin on... Nyt olen koneeni kaivanut keskusvarastosta, teen koeponnistuksia näyttöä varten, johon tarvitsen konetta enemmän ja vähemmän. Sunnuntain kulki kuin unelma, ompelin viitisen tuntia, eilenkin kulki kuin unelma, mutta kolmen tunnin jälkeen lakkasi kulkemasta. Taas alkoi alalanka sylttäämään. Purin, langoitin, aloitin yhä uudelleen. Sama takkuaminen sen kuin jatkuu. Vaihdoin myös neulan, soitin huoltajalle, sitäkin hän ehdotti. Eiku mitä takkuaa yhä. Toki varmaan risukasalle tekikin hyvää kun muutama säde vedettiin takaisin, ettei luule valaistuneena itsestään liikoja tai nauttivansa tekemästään. Körttiperheen kasvattina, varmaan meni myös synnin puolelle, mitäs ajeli sunnuntaina, pyhitettynä lepopäivänä. Kesällä teki samoin yhtenä sunnuntaina, toimi kuin unelma, mutta sunnuntaina kosti. Olemmehan nyt körtti-Hilma-mummun lapsuuden maisemissa, reviirillä, tontilla, ne olivat tarkat säännöt silloin aikoinaan mitä sai tehdä. Minä lipsuin jo silloin, näytän lipsuvan yhä, syntiin meinaan. Hah, haa, olinhan liukas liikkunen, liian värikäs, äänekäs väärällä tavalla ja en aina muistanut mikä kaikki olikaan syntiä, kunnes minulle siitä kerrottiin. Jo lapsena tein paljon käsilläni, olin tuottelias, mikä hirveintä saatoin neuloa jopa sunnuntaisin! Onko se jokin karman laki? En katso Wikipediasta, se ei ole nyt risukasapostaukseni juoni.
 
Eilen sain yllättävältä taholta myös yhteydenoton ja viestejä, sekin tuli hyvään saumaan. Vilahti osumana risukasaan. Ihan niin kuin tämä henkilö olisi paatoksellisen tyrskyavaukseni lukenut, vaikka tiedän ettei hän lue. No, hyvä sattuma ja osuma.
 
Nyt on ollut leppoisampaa, avautuminen teki nähtävästi hyvää, muille. Nähtäväksi jää, milloin risukasassani huomaan myönteiset vaikutukset. Sillä koen olevani rantakivikossa vielä tyrskyn jälkeen kontallani, pöllyytyksestä sekaisin ja aivan ulalla. Mutta sulattelen. Olen ehkä sen sata kertaa sanonut ja kirjoittanut, mielestäni on/olisi tärkeää puuttua ja sanoittaa asioita pitkin matkaa. Kun kaiken pitää sisällään, jossakin vaiheessa painekattila vain pimahtaa ja pamahtaa. Jostakin syystä tässä kohtaa minulle tulee aina Tohtori Sykerö mieleen, joka pomppii hyppykepillään, jossakin taustalla on höyryävä painekattila, jonka venttiileistä ja liitoksista puskee uhkaavasti höyryä. Toisekseen olen hyvilläni, että itse olen risukasa, harva ja vuotava, toivon ettei sen poimuihin jää kovin paljon paineita, ja olisin oppinut asioita ulkoistamaan. Vaikkapa nyt maalaamalla, kirjoittamalla, puhumalla, jakamalla, oivaltamalla... En tiijä taas, luulen hallitsevani keinot, mutta eiköhän minulle joku päivä taas totuus kerrota.
 
Olemme lähdössä Ouluun. Olenkin päätynyt sinne mri-tutkimuksiin. Jossakin vaiheessa tuuletin täällä, että minulla epäilty juttu, sydämessä, ei olekaan minulla. Näin sanoi ultrannut kardiologi. Kunnes sitten tuli uusi ultralähete, saman kardiologin laittamana. Toinen kardiologi löysikin jotain, jotain minkä edellinen kardiologi kumosi. Hämmentävää, eipäs juupas pompotusta, myös toisen kardiologin mielestä. Nooh, tänään minut työnnetään tuubiin, tutkitaan tarkemmin. Eipäs juupas, sitten määritellään olenko sairas, vai olenko terve, kenties luulosairas, no laiska ainakin. Laiskuuden määritelmään tuskin tuubia tarvitaan, riittävätköhän lausunnot ja ääninauhat kotoa. Tuleepahan käytyä Oulussa, pikareissu, kun hiihtolomalla vain sohvailin, muka sairaana ja jäi Oulun-keikka käymättä.
 
Minulla on ollut menossa kankaiden ruostevärjäys, kokeilu nimenomaan. Koululla oli kivoja testituloksia, joita ajattelin omin nokkineni hyödyntää näyttöäni varten. Noooh, aloin tonkimaan ladon nurkista rautaromua, eipä pahemmin löytynyt. Isoja kylläkin, viikatetta ja sirppiä, pitkiä putkia, muttei sellaista pesuvatiin mahtuvaa sälää. Kipaisin pellon poikki serkkupojan rautaromuja tonkimaan, mukanani koirat ja villikissat. Kestohankia hipsuttelin vatini kanssa, kunnes muutaman kerran upposi, kengät hörppäs lunta ja nauhat aukeili. Paluumatkalla onnesta soikeani loikin vatini kanssa tulemaan, jossa kolisi rautaromut. Kunnes kestohanki päätti pettää juuri kanavan kohdalla. Notkahdin ja syvälle, nauraen ja noituen. Kippuroin vatini kanssa ja jatkoin matkaa, kunnes alkoi romua putoilemaan varpaille. Vatihan tietty halkesi moisessa vajoamisessa. Kokosin roinani ja kippuroin perille kotiin. Tein testini siivousämpäriin; rautaromua, lakanoita, etikkaa, vettä ja suolaa ja vuorokaudeksi muhimaan. Ei ihan sekään mennyt kuin Strömsöössä, hiukan väri vaihtui, mutta etikka irrotti todella hyvin konerasvat romuista, moisia jälkiä oli lakanoissa enemmän kuin niitä toivomiani ruostejälkiä. Lakanat pyykkiin, suunnitelman mukaan, konerasvat lähti, mutta saadut ruostevärit säilyivät. Vaatii vielä harjoitusta, ehkä... Sillä konstilla saisi niin kauniin värin.
Nyt kuulin, kuulemma pesuhuoneen hana on ruostunut! Kas kummaa minuunhan moinen syyte napsahti. Miten siitä jäikin jokin roiske pesemättä, vaikka muuten jopa kaakeleiden saumatkin pesuhuoneesta pesin ja ihan ilman ruosteroiskeita olevat. Luulin ruosteroiskeetkin pesseeni pois, mutta mitä vielä. Onneksi joku huomasi ja pääsi sanomaan, pitämään minut ajan tasalla ja tietoisena touhuistani. Nyt minulla olisi tavoite maalata "pari" taulua ensi viikon näyttelyyn. Voitte vain kuvitella, että tulee jälleen jännää, sekä maalarille että perheelle. Mutta jos minä lupaisin käyttää sellaisia tekniikoita, joissa ei roiskita, tekisin hillityn hallitusti, ilman tuhoa ja jälkityrskyjä... Kauhistuttaa koko ajatuskin, mutta onneksi olen aamuvirkku, sutaisen muiden vielä nukkuessa. Voi kunpa menisi plussalle, ulkoistaisin itseni. Risukasaosumaratkaisua!
 
Tänään paistaa aurinko, nyt puhun luonnosta, en itsestäni. Kaunis pirtsakka kevätaamu, taivas oli kirjavan kukertava. Pikkupakkanen, linnut alkavat kukertelunsa heti aamun valjetessa. Joutsenia, töyhtöhyyppiä, muuttolintuja lentelee. Sehän keväästä enteilee. Liukasta on, eilen surautin hiukan pitkäksi muutamassa kohtaa, kun lumen alla olikin peilijää.
Samalla kun kirjoitan täällä nurkkauksessa, jonka moiseen ajattelin ja suunnittelin, pälyilen ympärilleni ja ajattelen muutakin. Paljon on käsitöitä ympärilläni, kierrätysjuttuja, muistoja, tärkeitä esineitä ja alusta asti tehtyjä. Valonlapseni töitä on myös esillä, hän katselee hiukan yläviistoon hyllyltä, hymyillen. Etuseinällä on entisöimäni pyyhenaulakko, nyt avain ja tilpehöörihyllynä. Ylähyllyltä kuikistelee ja muikistelee isäni, tuttu virne kasvoillaan. Minä niin tiedän, että ne katsovat hymyillen ja myhäillen touhujani, ovat taajuuksilla. Kyllä minä molempien kanssa olen ottanut yhteen, tulta ja tappuraa koko klaani, mutta siitäkin huolimatta tiedän hyväksynnän. Ne katseet kuvista ovat myös itselle säteitä, valonpisaroita, risukasaan.
 
Mutta nyt kutsuu Oulu, jotensakin jaksan naiviudessani odottaa kivaa päivää tästäkin. Kyllä sitä ihminen on sitkeä, kaiketi tämä risukasa ei ole koppuraksi kuivunut vaan tuore ja elastinen. Itseasiassa taitaa olla sellainen vielä koivussa kiinni oleva sekainen tuulenpesä, joka näyttää risukasalta, mutta on yhä elämän sykkeessä ja vuodenajoissa kiinni. Odottakaas, kun kevät tulee ja risukasa alkaa taas puskemaan silmuja...

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu