VARJOA JA VALOA

Varjoa ja valoa, on tämän päivän, koko viikonlopun teema. Varjot ja valot risteilevät elämässä, vuorottelevat, ovat samaan aikaan läsnä. Välillä voimistuu valo, syrjäyttää varjon ja yks kaks homma on toisin päin. Tänään on kuoromme konsertti juuri tuolla teemalla. Musiikkia synkästä ja kipeästä hilpeään ja hauskaan. 

Ovatko valot ja varjot toistensa vastakohtia? Tuota olen nyt aamulla miettinyt. Mielestäni ei, sillä molempia tarvitaan, ilman toista ei olisi toistakaan. Valokaan ei korostu, ellei sitä varjo tuo esiin.

Eilinen meni treenien ja koristelun ohessa esikoisemme ylioppilaskuvauksissa. Ihana, lahjakas ystäväni oli kuvaajana. On huippua nähdä ammattilaisen ote, tietotaito kuvaukseen. Ja mitä kaikkea se onnistuakseen vaatii. Siinä sai heiluttaa valkoista, foliota, ojentaa oksaa, pitää tikkaita, taivuttaa, kontata, ojentaa, kannustaa, olla apuna enemmän kuin haittana. Maallikkona ajattelisi, että onpas kiva auringonpaiste, nyt kuvaamaan. Oli kiva auringonpaiste joo, mutta se on myös raaka, heijastaa älyttömän määrän varjoja. Liika on valossakin liikaa. Soppeli pilvipouta on ihanteellista. Näinhän se on elämässäkin, ei liikaa hekumaa, ei liikaa vaikeuksia. Tavallinen, tylsän rattoisa arki, siinä on tavoitetta. Niin ja sainhan minä tehdä kampauksen, koruina oli hankkimani synttärikorut. Niin ja tyttäreni on todella kaunis, niin on muutkin, mutta ennen kaikkea kuvaukset onnistuivat loistavasti. Neiti sai tunnelmaltaan juuri sellaisia kuvia kuin sanallisesti määrittelikin. Omien tytärteni kauneus, sekin on jotain käsittämätöntä, muistan sanoa heille sen usein. Mutta jos sattuu huono hiuspäivä vaikka, moinen otetaan sarkasmina tai pottuiluna, mutta tosiasia on että ne on kyllä söpöjä. En kuuna päivänä kuvitellut saavani noin kauniita ja lahjakkaita lapsia, ja nyt niitä on lauma.

Tulin juuri haudalta, aamukahdeksan tervehdykseltä. Kovin oli hiljaista ihmisten osalta, mutta sirkutus ja pyrähtelevät linnut kuuluu hautausmaalla aamuihin. Viereisellä haudalla oli virkeä ja kesy västäräkki, joka heilutti pyrstöään vimmatusti, antoi puhutella. Tai siis minä sille höpötin, en tiedä antoiko se lupaa, tuskin kysyinkään. Kunhan höpötin. Eilenkin kävin, samalla höpötin syntymäpäiväonnittelut viereisen haudan nuorellemiehelle. Väärä paikka viettää nuoruutta, kyllä se pitkän varjon vanhemmille langettaa. Hauta nimittäin, eihän nuorien, lasten ja keskenkasvuisten paikka ole meidän käsityksemme mukaan haudassa. Ei edelleenkään, ja siltikin heitä on siellä paljon. 

Aamuinen peilikuvani näytti myös varjoja olevan, silmien alla. Meikkipussistani löytyy yhä valokynä. Tytöt antoivat sen minulle joksikin lahjaksi, olen saanut niitä useampia. Valokynä. Kaikkea sitä. Vedä äiti tuota silmiesi alle, se kirkastaa sun mustat silmänaluset, näytät pirteämmältä... Viisaita lapsia, monessakin asiassa.

Sitten noihin ylioppilasjuhliin. Meillähän lähenee ensimmäiset. Mietin pitääkö minun alkaa omaa mielipidettäni muuttamaan sen suhteen, sillä tulosten tultua julki alkoi kauhea kuhina ja suksee. Viestejä, halauksia, puheluita... Kaiketi se on yleissivistävä ja tärkeä etappi, saavutus, en sitä kiellä. Enkä varmasti iki maailmassa itse tällä nykysivistykselläni moista lakkia saisi ja etappeja tavoittaisi. Minun etappini ovat aivan toisissa kategorioissa. Siis olenhan minä ylpeä, kiitollinen ja otettu lapsistani, se on totta. Mutta se, että ihmisarvo ei muutu onko lakkia, vai ei, se on ja pysyy. Se ei saa määrittää kuinka sinua kohdellaan tai kuinka kohtelet muita. Se on saletti. Vaikka joku tytöistä ei lukiota suorittaisikaan, hän ei ole yhtään sen huonompi kuin lukion suorittanut. Ei todella. Ja ihan yhtä lailla joutuu siivoamaan, vessoja pesemään ja imuroimaan, oli koulutusaste mikä tahansa. 

Haudasta vielä, taas, varmaan jo ajattelet, että aina se vain jauhaa... Joo, niin jauhankin, mutta minähän kirjoitan elämästäni, sinä on sulassa sovussa aamukahvit, haudat, eläimet, luovuus ja kaiken maailman havainnot. Ihailin lapseni, ja tulevaa omaani, hautakiveä. Voi kuinka se on kaunis, katsoa ja koskea. Siinä on upeita valon heijastuskohtia, rouheutta, sileyttä, kiiltoa mattaa ja tunnetta. Ihan piti aamulla sitäkin ääneen kehua, samalla kun sivelin kiveä, halkeamaa, ristiä. Kesäkukkia suunnittelin, vedämmekö samoilla teemoilla kuin kotipihassa. Saimme kaksi rouheista perunansiemenlaatikkoa, niihin on nyt istutettu maahumalaa, orvokkeja ja markettaa, viimeistelty kivillä. Toin kukkaset eilen, ja sain kuoroharkkoihin kuvan valmiista. Näin ne hoituu. Jokirantaan on myös kivistä tehty sellainen istuinpaikka. Tänäkin aamuna istuin rannassa eläinlauman kanssa. Tiira sukelteli tyynestä joenpinnasta kaloja, linnut sirkuttivat, kissat kehräsivät. Laumamme seassa on ollut myös Kaapo-siili, sille olemme lukuisia kastematoja syöttäneet. Siinä se on rouskuttanut niitä menemään kissojen katsoessa muutaman sentin päässä tapahtumaa. Aamukuudelta nousin, kahvit join sisällä. Sitten tein oman pihan nokkosista, pinaatista, banaanista ja kaiken maailman sörsseleistä smoothien, jonka siemailin yökkäreissäni rantakivellä. Nyt saat kadehtia, oikeasti. Tämä on uskomattoman hieno paikka asua. 

Etupihalle paistaa aamuaurinko, siihen haluaisin vielä sellaisen aamukahvin juomapaikan. Ehkä lasihuoneen, melkein kuin kasvihuoneen huuhaa perspektiivillä, edes portaat tai pieni terassi aamukahvipöydällä, tai jokin muu paikka jossa moiseen olisi mahdollisuus. Pitää suunnitella... Nyt kun tässä elää, asuu ja havainnoi, löytää monia uusia näkökantoja, ennen kaikkea mahdollisuuksia asioille. Toiminnoille, tekemiselle ja yhtäkkiä nouseekin varjoista esiin sellaista, mitä ei ennen ole arvostanut ja ne ovat olleet pimennossa. Viime kesänä ladonseinä, sellainen punainen, kauhtunut, mutta siskoni hääkuvien taustana moinen rosoinen rouheisuus olikin aivan upea, kaunis ja kuvauksellinen. 

Jospa siis minunkin mustat silmänaluseni antavat hyvän kontrastin kirkkaaksi maalatuille huulille. Huulipuna on ehkä helpompi kuin se valokynä... Niin ja hymy valaisee enemmän kuin monikaan kosmeettinen mömmö. Eilen asioin ihmisen kanssa, jolta ei todellakaan irtoa hymyä. Jostain syystä minulla on aina kiire pois siitä tiulanteesta. Onko elämä todellakin koko ajan noin ruttuturpaista? Entäs sitten jos tulee elämässä oikeesti turpaan ja menee ruttuun, kuinka se naama sitten pannaan? Tämä varmaan on taas minun oma visioni aiheesta, en tunne ihmistä, toisaalta kun pakenen aina paikalta, en anna myöskään tutustumiseen mahdollisuutta. Taidankin minä olla tässä se varjopuoli.

Mutta nyt, suihkunraikkaana, minun on aika katsoa hiusteni tilanne, kerkesikö ne kuivua ja mihin asentoon. Olen jopa käynyt kampaajalla tälle viikolle, hiukseni saivat väriä, valoa ja varjoja. Kuulkaas nyt ei harmaa tyvikasvu pomppaa, vaan pomppaa kaunis kupari, joka kimmeltää pilviselläkin säällä. Huulipuna, vedänkös vaikka tomaatinpunaista, kuulemma ruskea vanhentaa...  Tänään olen turhanmainen valoissa ja varjoissa.

Tulkoon kaunis päivä, heijastukoon valo, kauniine varjoineen. Monia asia on kohtuullisen hyvin näidenkin realiteettien valossa.