OLI JA MENI

Oli ja meni, äitienpäivä nimittäin.

Äitienpäivää mietin, kenelle se kuuluu? Kuka on tarpeeksi äiti, ollakseen äiti? Tarviiko se geeniperimää, sukulaisuutta, synnyttämistä? Mielestäni ei. 

Äiti, äitihahmo, isoäiti, pikkuäiti, sijaisäiti, varaäiti, keinoemo, syliemo, äidinkorvike… Jokainen joka tuntee äitiyttä ja hoitaa äidinvirkaa on mielestäni oikeutettu äitienpäivään. Eikös myös yksinhuoltajaisät, jotka ovat lapsilleen sekä isiä, että äitejä. Tämäkään looja, laatikko, muotti ei saa olla liian tarkkaan määritetty. 

Eilen kysyin yhdeltä mummulta, äidiltä, monelleko hän on mitäkin. Omia oli tietty määrä, sitten oli kasvattilapsi perheineen. Hän jotenkin kivasti sanoi, ettei itsekään tiedä monenko mummu ja äiti on, virallisesti on jotain, mutta epävirallisesti itse kokee toisin. Eli tämähän tukee myös teoriaa siitä, että kokee olevansa äiti, isoäiti, vaikkei se olekaan papereihin kirjoitettu.

Laveaa äitiyttä, niin se olla pitää.

Heräsin eilen, juhla-aamuna, paljon ennen muita. Sain olla äiti, mamma, täysillä eläinlapsilleni, palvella, jutella, hemmotella, rapsutella, kuunnella, sylittää, sen mitä ehdin. Virallinen lauma nukkui sikeästi, olikin hyvä, että nukkuivat, sillä tunnetusti nautin aamuhetkistä itsekseni. 

Pöydällä odotti aamulla ihana paperilappu "hyvää äitienpäivää", se riitti minulle aamusta vallan mainiosti. Avasin liikkeen, sain olla floristi kaksi napakkaa päivää. Laumani kävi halaamassa minua kukkien lomassa, matkalla mummuja moikkaamaan. 

Pidän sesongeista, jotka ovat vauhdikkaita, miellyttäviä tehdä. Edelleenkin olen sitä mieltä, että miehet kukkakaupassa ovat helppo asiakaskunta. Vaan odottakaapa ylioppilas tai -rippisesonkeja, kun ohjaksissa ovat niuhottavat äidit. Äidit, jotka haluavat täydellisille lapsilleen täydellisiä yksittäisiä kukkia. Eihän sellaisia täydellisyyksiä ole kasvattajat edes "luoneet", sula mahdottomuus, oikeat lehtien asennot, varren paksuus, tismalleen oikea sävy, kukan muoto, koko, terälehtien sykeröisyys, avautumispiste... Sama väri riittää toiselle, mutta ei seuraavalle, koska lehdet ovatkin väärän sävyiset tai niitä on liian harvassa, saati tiheässä. Sama lajike saattaa olla myös eri erässä eri sävyinen, saati jos on eri kasvattaja, eri lannos, tai erilainen aurinko.

Aikoinaan, kun ylioppilaita pidettiin muuta kansaa valveutuneempana, parempana, nousin aiheen puitteissa sisäiseen kapinaan. Lähinnä ajankohta liittyy omaan flrostiaikaani 90-luvun alkupuoliskolta, siis omakohtaiseen kokemukseeni. Ihan yhtä lailla onnittelut, kukat ja juhlat ansaitsevat myös ammattiin valmistuvat lapset ja nuoret, ihmiset, jotka ovat tavoitteensa saavuttaneet. Saattoi olla samassa perheessä yo ja valmistunut, mutta vain yo:lle järjestettiin juhlat ja hankittiin ne täydelliset ruusut, valmistunutta ei noteerattu tai hankittiin jokin "halvempi" kukka kuten neilikka tai krysanteemi. Eriarvoista sanon minä, törkeääkin sanon minä. Toki arvostan omienkin lasteni lukion käymistä ja tulevia lakkiaisia, ei siitä ole kyse, mutta minulle se ei ole mittari mitata ihmisarvoa. Tärkeintä on löytää paikkansa, päätyä alalle, jonka kokee omakseen ja siihen on intohimo. Ja kaikesta huolimatta pysyä ihmisenä ihmiselle. Toisaalta olen itse saanut opiskella haluamiani asioita ilman yo-lakkiakin, tai sitten tavoitteeni ovat olleet tiettyjen mittareiden mukaan alhaisemmat, mutta minulle riittävät ja omat.

Aikoinaan minut olisi pakotettu lukioon, arvatenkaan en mennyt, koska en itse kokenut sitä pakotettuna varsinkaan omaksi jutukseni. Tiesin jo pikkutyttönä, että haluan olla kukkiensitoja, sellainen joka tekee kimppuja... -84, muistaakseni lanseerattiin ammattinimike floristi, viimeinkin minulla oli sille nimi, mitä haluan olla. Tosin opon vihailevasta painostuksesta päädyin hoitoalalle, sillä eihän turhempaa ammattia voi olla kuin floristi, hoitoalalta saa eläkevirat ja se on arvostettua työtä...

Päädyin siis opiskelemaan perhepäivähoitajaksi ja päiväkotiapulaiseksi. Ei sen puoleen, ainutlaatuinen vuosi kristillisellä opistolla ja sisäoppilaitoksessa, sain muuttaa asumaan asuntolaan, pääsin pois kotikaupungista, sain ammatin, uusia kavereita, opin tuntemaan itseni, kuulemma myös löysin itseni. Ei siis ollenkaan huono ratkaisu. Koin kristillisen opiston kurin jopa armeijamaisena, hyvänä, olisin varman päätynyt myös armeijaan, jos se olisi ollut mahdollista tuohon aikaan. Rajojen määrittäminen, niihin uskominen, omien vahvuuksien ja heikkouksien tajuaminen ovat nuorillekin tärkeitä. Mielestäni aiheuttaa hallaa, jos kasvatetaan liian pumpulissa, helpolla, ilman rajoja ja rakkautta. 

Tietty minä ja kristillinen opisto, eivät nyt aivan suit sait yks yhteen mene, mutta tietyt arvot on hyvä olla, kaikilla, selkeät. Vuosi oli hyvä, minulla on siitä kivoja muistoja, kaikesta kristillisyydestä ja pakotetuista seuroista huolimatta. Niin ja olinhan minä vuoden virallisesti perhepäivähoitajanakin. Hain floristikouluun, unelma-ammattiini siinä vaiheessa kun osa ikäluokastani oli vielä lukiossa. Sain myös floristikoulusta ja kolmen vuoden opiskelusta enemmän irti harjoitteluineen, kun olin sen pari vuotta kypsynyt. Ennen kaikkea rohkaistunut ihmisenä ja nuorena. Saati sitten kun lähdin suorittamaan floristihortonomin tutkintoa, yhä enemmän irtosi, myös yksi aviomies siitä laitoksesta. Meillä on aina juhlittu myös ammattiin valmistumisia, nostettu ne samaan arvoon kuin vaikkapa serkkujen ylioppilasjuhlatkin. Toki sillä erotuksella, ettemme ole erikseen pappeja, opettajia tai lääkäreitä kutsuneet, jotka ovat aikoinaan kuuluneet tärkeisiin vieraisiin kun ylioppilaaksi on lakitettu. Tämä on toinen seikka, joka sotii ajatusmaailmaani vastaan, miksi pitää retostella merkkihenkilöillä ja silmäätekevillä juhlissa. Nostaa heidän kauttaan omaa arvoaan. Ihmisiä ne on papitkin, itse haluan kohdella kaikkia saman arvoisina, oli sitten titteli tai status mikä tahansa. Tämän koin myös sairaalamaailmassa, vaikka lapsesi oli lääkärin tai papin lapsi, samalla tavalla hän tuli hoidetuksi kuin työttömän tai eläkeläisenkin lapsi. Samalla tavalla myös tuli sairastuneeksi, oli taustat mitkä tahansa. Kukaan ei voi sanoa että olisi elänyt muita paremmin tai halveksia muiden tilannetta. Moni asia kun ei ole omista valinnoista ja ratkaisuista kiinni.

Eilen töiden jälkeen menin oman äitin luokse, kakuttelemaan ja kukittamaan. Sieltä omaa äitiyttäni lapseni haudalle märisemään ja palelemaan. Haudalta suoraan kuoromme harkkoihin, yhdessä bändin kanssa treenaamaan. Huikeita kokemuksia, kuulla myös omat sanoitukseni kokonaisina teoksina, kolmessa äänessä ja bändin soittamana. Siinä sai kokea kaikenlaisia väristyksiä, kanalihalle veti sääriä myöten. 

Kotona olin vasta illalla ja sain osakseni äitiyden herkkuja ja palvontaa. Kaikkinensa eilinen oli vahvojen tunteiden ja elämysten päivä. On hienoa olla äiti tälle laumalle, neljälle tyttärelle, kolmelle täällä ja yhdelle siellä...

Mutta nyt tämä hetkeni oli ja meni, jäin jaarittelemaan ilmanaikaisia. Nyt kutsuu kiva projekti...

Illaksi töihin.