SITÄ SAA MITÄ... TEKEE

Jepulis, tämän aamuni aloitin kahvilla. Kas kummaa. Vein myös esikoiseni aamukuudeksi töihin. Mille alkaisin, hetken siinä jahkasin. Muut nukkuivat, Ukkokullalla on vallan kesäloma, antaa nukkua niin paljon kuin sielu sietää. Starttaanko pelit ja vehkeet, jolloin kaikki nousisivat meteliin, kenties sillä väärällä jalalla ja kesken unien.

Starttasinhan minä, mutta aivan erilaiset pelit ja pensselit. Painelin pihan perälle maataloushalliin, jonka nyt ateljeekseni ole vallannut. Liki 300 neliötä tilaa roiskia, tykkään, niin tykkään.

Aloitin siis roiskimisella päiväni. Seuranani kaikki lemmikit ja muutama laululintu.

Uku pesii kuusessa.

Lele seuraa pääskystä.

Kotitanahu aamulla puoli kuudelta.

Pelit ja pensselit.

Sain vaikutteita aamuisesta maisemasta ja tunnelmasta. Maalasin lähes identtiset taulut, vasemman puoleisessa olen käyttänyt enemmän pulloharjaa.

Kyllä ihminen tarvitsee roiskimista, jotta jaksaa elää ja roiskia. Jälleen sen tajusin ja myönnän. Kolme aivan valmista taulua, pari siinä tulollaan. Eikä tuo aika ole keltään tai mistään pois, sehän on vain sitä omaa aikaani, jonka käytän niin kuin huvittaa. Minua huvitti maalaaminen. Omassa rauhassa, omien korvien kohinassa, ajantajuttomana. Huh, teki hyvää. Leipoa ehdin myöhemminkin, ehkä kuitenkin ennen juhlia, jos maltan.

Eilen olemme pesseet ikkunat, sohvan ja muutama listakin löysi paikkansa ovensuihin. Eilisen oli aurinkoista, myös piha- ja pyykkihommeleita siinä sivussa. Toppavaatteiden pesuakin, josko niitä ei enää tarvitse. Pesin myös innoissani meidän sängynkin, joka kuivuu yhä, sain nukkua olohuoneen sohvalla, mies näytti nukkuvan rahipatjalla. Mutta nyt on puhdasta ja niin raikasta. 

Tuota hallia olen miettinyt, mikä se on, pitäähän sillä olla nimikin. Onko se HalliAteljee, HAteljee, Taidetalli, TaideHalli, Huuhaa-Halli, HalliHuu, HuuHalli, Veistämö, Verstas, Väsäämö, Värittämö, Salonki, Nollaamo, Tiinaamo, Tiinala... Saas kahtoo, mikä alkaa maistua omalta, vai putkahtaako jostakin muualta nimi moiselle. Minullahan on jo nimi tulevalle (?) navetta ateljeelle, se on Naveljee. 

Aikoinaan meillä oli pihalla patsas nimeltä Melina, suihkulähteemme oli Solina ja terassimme Pulina.Tänne olen jo kauan, tosi kauan, sitten suunnitellut sellaista pyhättöä, hiljaisuuden ja valon rakennusta, kenties kasvihuonetta muutamalla twistillä ja idealla, jota voisi vaikka kappelina käyttää. Siitä tulee, tulisi, Kippeli. Eihän joka muijalla omaa Kippeli-kappelia pihassa olekaan. 

Äsken vessanpeilistä tajusin, että on tullut maalattua. Naamassa oli roiskeita, käsivarret aivan tahroilla, tunika ja olemus todella nuhjuinen. Ja kaiken lisäksi olen moisessa huuhaatilassani kahvitellut vieraidenkin kanssa, kolme vierasta tälle päivää on ehtinyt käydä. Noooh, ehkä moinen huuhaa-habitus kohdallani ei aivan uutta ollut. 

Tuplamme, ainoa sellainen, päättää peruskoulunsa. On se helevetin väärin, että kaksosia on vain yksi! Aina tällaisissa virstanpylväissä todellisuus räiskäistään päin näköä, kaikki selkeästi konkretisoituu. Olen seurannut muidenkin lastensa tai nuortensa, menettäneiden keskusteluja,

sama piikki osuu heidänkin kipeään paikkaansa, jokaisella hieman eri lailla. Kun ikätoverit valmistuvat, pääsevät ylioppilaiksi, ripille, muuttavat, saavat opiskelupaikkojaan. Nousevat omille siivilleen, turvallisesti ja pikkuhiljaa, suunnitelmiaan toteuttaen. Ei moni tule ajatelleeksi, uskalla edes ajatella, että kaikkien kohdalla ei ole samoin. Joidenkin lento on ollut todella lyhyt, joidenkin jopa nuoruuteen saakka. Mutta sitten se on kuolemalla katkaistu. 

Vai ajattelisinko mieluummin niin, että olen saanut omani lentokypsäksi, hän on noussut siivilleen... Ajattelen, sillä en halua ajatella menetystä koko ajan tuskan kautta, koen tilanteen olevan myös tyttärelleni mahdollisuuden johonkin, johon me emme ole vielä valmiita. 

Kävin lauantai-iltana puolikahdentoista aikaan haudalla, vein tuomenkukkia. Odotin yhtä tytöistä töistä, joten hyödynsin ajan. Ohitseni ajoi häistä palaava tuttu pariskunta, he pysähtyivät. Uskalsivat pysähtyä, sillä eihän se varmaan yleisin paikka ole öiseen aikaan liikkua, hautausmaa. Toki tunnistivat meikäläisen vauhdistakin. Oli kiva jutella, vaihtaa kuulumiset ja jatkoimme matkojamme. 

Öinen hautausmaa, se on omanlaisensa, hiljainen ja eläinten valtaama. Olen ihan umpiöinäkin sinne ajautunut, milloin tanssimasta tai kavereilta palatessa.Voin käydä siellä koska vaan, se on minulle hyvä paikka, vaikkakin ikävä kolkuttelee siellä monta kertaa konkreettisemmin.

Olemme suruistamme puhuneet, kyllä se on näin, että koemme asioita perheenä samoin. Joka ainoa päivä lapsemme on mielessä, muistoissa, tarinoissa ja ikävä keikuttelee. Muistot muuttavat muotoaan, nyt voimme käsitellä ja muistella jo hyviä muistoja, ei niinkään lapsemme kivun ja sairauden kautta. Suru on ja pysyy meissä, mutta se ei lamaannuta tai estä meitä elämästä. Se on lyhykäisyydessään näin, saamme olla kiitollisia että kykenemme jatkamaan kaikesta huolimatta ja sen kanssa. Olemme etuoikeutettuja, sillä sekin on hirveä kohtalo, mikäli suru lamauttaa ja tukahduttaa oman elämän. Ainakin tänään asiamme ovat suhteellisen hyvin tämän todellisuuden suhteen, olemme pinnalla. Ainakin nokka ja silmät ovat. Itse asiassa eilen yritin alkaa lukemaan syövän teemalehteä, joka yhä meille tulee ja muistuttaa menneestä. Pääsin pääkirjoituksista vähän edemmäs, kunnes yksi typy kaatoi maitoa lasillisen lehdelle, tietenkin vahingossa. Aivan valui ja liimautui. Kannoin kierrätykseen uitetun lehden, ajattelin, josko minun pitää alkaa vieroittaa itseäni moisesta teemasta, päästää irti. No ainakin tuon lehden verran päästin konkreettisesti syövästä irti. Mutta sekin on omaan tajuntaan tatuoitu todellisuus, johon törmää yllättävän monessa paikassa. Samoin törmään tarinoihin, rankkoihinkin sellaisiin. On hienoa, että joku uskaltaa avautua minulle aiheesta, ottaa asian ja siihen liittyvät aihepiirit esille. Kait ne tajuaa, että saatan tajuta, mistä on kyse. Jotain tajuankin, vertaistuen merkitys on edelleenkin aivan valtava, puolin ja toisin.

Mutta nyt teille aamuisesta tuoskinasta muutama kuvajainen. Nyt menen, ehkä halliin sateen ropistessa fiilistelemään, ehkä alan leipomaan. Ehkä otan tirsat. Eikös matalapaineen kuulu nukuttaa, sateellahan kuuluu olla viltin mutkassa ja rentoutua. Sitä saa mitä tekee, jos tekee.