REAKTIOITA

Itse kukin meistä saattaa joutua, mennä, olla reaktiossa. Sehän saattaa yllättää, mennä ihan näkyvästi tunteisiin. Ja niitä tunteita, niitähän riittää ja on moneen lähtöön.

Haudalla tunteisiin meni hautajaiset. Ihan raastavan suora näköreaktiokokemus. Kun näki muiden itkettävän surun ja ikävän. Tunteisiin meni myös yhtenä päivänä leskimies vaimonsa haudalla. Henkseleissään ja lippalakissaan rollaattorilla vaimonsa haudalle potkutteli, mukanaan kanistereissa vettä kesäkukille. Hän hoiti kukkaset, kasteli ne tuomallaan vedellä. Sen jälkeen pappa istahti rollansa kyytiin, olemus lysähti ja vallan otti nytkähtelevä itku. Leskimies kaivoi taskustaan prässätyn kangasnenäliinan, kuivasi silmänsä, oikaisi itsensä ja henkselinsä ja jatkoi matkaansa. Hautakiven mukaan hän on menettänyt vaimonsa nelisen vuotta sitten, raastavaa oli nähdä hänen reaktionsa. Jotenkin vähäeleisen koskettava, todellinen.

Eilen tapasin yhden Surusiskoni, huomasin olevani herkillä, itkunyyhkyreaktiossa. Se yllättää itsenikin, kun kohtaa samiksensa, joka kenties ymmärtää missä mennään. Kävimme haudalla, otimme pikakelauksen ja höpötimme asiat halki poikki ja pinoon, mutta siihen lyhyeen aikaan mahtui myös noita omia reaktioitani. Märisten selitettyjä asioita, muistoja, yllättäviäkin itkunaiheuttajia. 

Vein isäni ja tyttäreni haudalle kasvamaan auringonkukat, voin vain kuvitella kuinka ne siellä venyvät holtittomasti ja loistavat kirkkaan keltaisina. Isällä oli tapana tuoda kasvattamiaan auringonkukkia isot kimput meille lapsille, samoin auringonkukka kuuluu Valonlapsellemme, käytin sitä paljon hautajaiskukissakin. Nyt minulla ei ollut hautojen kesäkukista selkeää visiota, vein hetken tunnereaktiolla valitut. Orvokit kukkivat hyvin, lisäksi keltapunaista miljoonakelloa, harsokukkia keventämään ja auringonkukat tuomaan hiukan potkua, väriä ja ilmettä. Tavallaan minulla ei ole tarvetta saada istutusta valmiiksi, vaan se saa muuttua ja mukautua kesän mittaan. Kenties vahvempia vihreitä vielä, roikkuvaa, ehkä iso tumma ja hehkuva daalia...

Nuo hautareaktiot olivat vähän kuin aasinsilta muihinkin reaktioihin.

Ensinnäkin harjoitteluni, ai että se onkin mieletön elämänretriitti, tuli kyllä niin oikeaan saumaan. Saan olla mukana monessa, oppia paljon, uutta, laajasti ja uusistakin perspektiiveitä. Tähän harjoitteluunhan minä päädyin vähän niin kuin sattuman kautta ja vahingossa. Kun yllättäen jokin ovi napsahti kiinni, avautuikin toinen, jopa moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi. Kävin silloin keväällä hetkellisesti ovenpaukahdus-reaktiossa, kun se oletettu ovi napsahti. Muistan yhden ajamani koulumatkan, kun soitin tälle ystävälleni, onko hänellä kanavia tai neuvoja, kenties kontakteja aiheeseen liittyen. Sainkin ehdotuksen "tuu mulle harjoitteluun". Sen ajomatkan aikana olinkin tehnyt jo suunnitelmat, ja aivan innosta hytkyin kun se uusi ovi tuli eteen niin vahingossa ja nopeasti. Se oli sellainen hyvänolon ja mahdollisuuksien, hämmennyksen reaktio.

Nyt sitten noihin tauluihini. Todellakin tunnen onnistuneeni, kun jokin maalaamani taulu, vaikkei se edes esittäisi suoranaisesti mitään, avaa katsojalle jonkin reaktion ja tunteen. Sitä on vaikea selittää ja kenties käsittää, mutta olen saanut lukuisia kertoja moista todistaa, taulu valitsee itse omistajansa ja kotinsa. Se tulee sillä hetkellä johonkin tarpeeseen, iskee kipukohtaan, tuo hyvänolontunteen, värittää elämäsi tai selkeyttää omia ajatuksia. 

Olen saanut seurata kuinka ihminen menee halaamaan taulua, kun sen näkee ja he löytävät toisensa. Jokin taulu saa purskahtamaan itkuun tai hämmennyksestä hörisemään. Jännä on seurata kun jokin taulu pistää tutustumaan tarkemmin, ensin mennään ohi, sitten palataan takaisin, hämmästyneenäkin. Tutkitaan ja maistellaan, mietitään mikä siinä kiehtoo. Eikä periaatteessa osata sitä syytä selittää, se vain vetää puoleensa. Parasta on havaita, että kun ihminen päätyy tutkailemaan maalausta, joka ei olekaan hänen järjellä ja harkinnalla valittu, vaan jotain aivan muuta. Vaikkapa kun keltaisen vihaaja mieltyykin keltaisuuteen, teorialla. 

Muutama vuosi sitten verkkokaupassani ollut taulu oli suututtanut katsojansa, jopa pelottanut. Hän oli ollut vihainen minulle, miksi olin sellaisen maalannut. Kun tämä henkilöä sitten sattumien kautta päätyi meille, tauluvarastooni, hän halusi ehdottomasti nähdä moisen vahvoja reaktioita aiheuttaneen taulun. Taulu oli palauttanut hänet yhä uudelleen verkkokauppaan ja saman taulun luo, hän osasi monet puhutelleet taulut nimeltä jopa ulkoa. Hän halusi ehdottomasti nähdä taulun livenä, kokea livenä moisen reaktion. Kaivoin taulun esille, entistä suuremmassa hämmästyksessä hän halusi sen myös ostaa itselleen. Kuulemma jokin siinä vain kiehtoi niin vahvasti, kuvitti ja väritti omaa elämää. Sain myös viestin, että jokin taulu oli nähty, se oli jäänyt uniin ja se oli pakko saada. Tai taulu saa itkemään aiheellaan tai väreillään, se on pakko saada voimakuvaksi ja tsemppariksi elämään. Useillekin ihmisille laitan kuvan, pienen kuvatun osasen taulustani, tsemppikuvaksi. Sen mukaan mikä tunne itselle tulee, kun vaikka jostakin hurjasta asiasta kuulee. Nämä kuvat ovat olleet yllättävänkin osuvia ja tarpeellisia. Yksi henkilö otti kuvastani kopion, teippasi sen ulko-oveen, "siemaisi" siitä lähtiessä voimaa ja rohkeutta mennessään puolisonsa luokse saattohoito-osastolle. 

Eihän tietenkään kaikille kolahtele mun maalaukseni, eikä tarvitsekaan. Mutta viime päivinä olen saanut suunnattoman onnen tunteen siitä, että jollekin on kolahtanut ja kovaa. Jokin maalaukseni kautta saa reaktion nousemaan ja tulemaan ulos. Se kuinka aivan outo henkilö avautuu vaikka omasta tarinastaan, kun taulu saa hänet itkemään ja vapisemaan. Silloin tunnen olevani tauluineni juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tunnen tekeväni tärkeitä asioita, jopa oikeita, vaikka ne ovatkin monen mielestä järjenvastaisia. Mutta mikäpä minun tekemisissäni olisi järjen kanssa tehtyä; ) Reaktiossa teen paljonkin asioita, joita hämmästelen itsekin. Mikähän minkäkin tarkoitus oli ja mistä moinen tuli.

On siis sunnuntai, päivä vasta venyttelee. Muutama sääski oli myös venytellyt itsenä tähän kesään. Eilen olin festareilla harjoittelupaikan ja oman kojuni kanssa. Kiva päivä, uusia ihmiskontakteja, tykkään osallistua. Samalla sain myös kohdata entisiä ja aivan uusia tuttavuuksia. Parasta oli heti pystytysvaiheessa minun otsaani vauhdilla törmännyt sudenkorento. Sen kuuluikin tulla huomatuksi otsaani osumalla, sain reaktion ja havainnoin törmäyksen myötä. Oikea ukkokorento, iso ja jykevä. Sudenkorento on voimaeläimeni, olenkin jo kaipaillut milloin ne nousevat siivilleen. Eilen sain konkreettisesti tuntea moisen korennon ensilentoja. Jokirannassa niitä on paljon, se on itselle reaktio ja vahva muistijälki lapsuuteni kesistä. Kuinka olen seurannut rannassa värikkäitä neidonkorentoja, niiden leikkisyyttä, kauneutta, keveyttä. Minullehan on moisia värikkäitä korentoja jopa olkaani tatuoitu, juuri ennen lapseni kuolemaa minun oli pakko saada moiset voimakuvat itselleni.  Voimaa, rohkeutta ja jaksamista ne minulle kuvastavat. On siis onni, että moiset lentelijät ja liitelijät alkavat kesässäni lennellä. 

Perjantaina maalasin, jää nähtäväksi maalaanko tänäänkin. Kyllä, maalatuttaisi aika hurjastikin. Perjantaina kävin myös ainoan tuplani kanssa Hiekkasärkillä, pikaloma hietikolla, merellä ja leppoisasti yhdessä. Mielettömän kaunis meri, taivas, tunnelma ja päivä. Hyviä reaktioita koettavaksi ja tallennettavaksi.

Itse asiassa eilen yksi ihminen kysyi, miten ehdin niin paljon tehdä ja kokea asioita. Varmaan moni muukin ehtii ja tekee konkreettisesti enemmänkin, mutta minun tekemiseni ovat yleensä jotain näkyvää ja kuuluvaa, pidän niistä myös meteliä. Tykkään ripustella taulujani muidenkin nähtäville, eikä se tarkoita että olisin jollakin tapaa parempi tekijä kuin joku toinen, ei todellakaan. Olen vain rohkea, minulta puuttuu kenties rajoitin ja olen erittäin tuottelias. Saan näyttelyitä kokoon tuosta vaan, milloin vaan. Nopea ja suuruudenhullu, jolta puuttuu rajoitin, noin niin kuin tiivistettynä. Ja jos jokin taulu jossakin jollekin saa aikaiseksi reaktion, niin sehän kannatti tehdä. Kun teen, mitä tahansa, saan nopeasti moisesta kiksini. Hiekkasärkillä makasimme ehkä reilun vartin kestohiekalla, rantavehnien havistessa, auringossa, se riitti ja tuli koettua. Mielenkiinto jatkaa matkaa ja kokea uutta alkoi vaatia osaansa. Lapseni ovat samoilla rytmeillä varustettuja, nopealiikkeisiä. Saamme omat reaktiomme nopeasti, ei siinä tarvitse koko päivää olla ja maata. Kaiketi sama teoria sopii myös nukkumiseeni, miksi nukkua ja venyä sängyssä kauhean kauan, jos riittää lyhyempikin aika. Nukun niin sanotusti nopeasti, silmät kiinni, unta palloon, vauhdikkaita ja hyviä unia katsoen, sitten kun kiintiö tulee täyteen silmät auki ja menoksi. En torkuta kelloa, en edes sellaista tarvitse, tykkään nousta uuteen päivään ja odotan jokaiselta päivältä aitoja reaktioita, mitä sitten milläkin päivällä on antaakaan, enhän voi tietää. Sellaisessa hämmennyksen reaktiossa olen siis nytkin, innolla odotan mikä tämä alkanut päivä on iltaan mennessä. Pitääkö itkeä, saako nauraa, koenko hengästynyttä onnistumista, saanko turpiini puskista, kohtaanko sattumalta jonkin kohdattavan, saanko olla kuulija, tulenko itse kuulluksi, olenko illalla maalinpeitossa vai sääskenkupilla, olenko kastunut sateessa, vai polttanut nokkani auringossa.

Eilen yksi mies kertoi terveydestään ja omasta taidekokemuksestaan, maalaamisestaan. Se on kuulkaas semmoinen homma, että kun maalaan, uppoudun niin tekemiseen, silloin en ole köyhä enkä kipeä! Saman kipu-unohdusteorian tuo mies selitti, hän unohtaa moisessa kipunsa... Minullakin on yksi reunimmainen jalka ollut jo aika kauan pois pelistä, viallinen, mutta en minä moista enkä muitakaan vikojani maalatessa huomaa, tunne tai aisti. Fibromyalkian aiheuttamat sätkyt eivät estä maalaamasta tai tekemästä, saattavathan ne tiettyjä rajoituksia antaa, mutta olenhan ratkaisukeskeinen ihminen ja nopeasti keksin uuden tavan toimia. Maalaaminen on myös kokonaisvaltaista ja vaihtelevaa, ergonomisestikin moniulotteista, huomaan kyllä jos jokin mättää pahasti. Livenä huomaan nilkuttavani ja saavani kipusätkyjä, yhä, mutta maalatessa en tiedä länkkäsenkö vaiko enkö, toki se on sellaista epämääräistä vauhkaamista, ettei siinä erota mikä on askellus, kun säntäilen ja vouhotan koko kroppa ja montaa asiaa yhtä aikaa. Sitten sohvalla tunnen tehneeni, mutta ehkäpä siksi välttelenkin sohvaa ja pysähtymistä, ettei moiset kivutkaan ota yliotetta. 

Nyt menoksi, reaktioita jahtaamaan, tekemään ja kokemaan. Tulkoon kaunis päivä, sääskineen korentoineen ja kenties ukkoskuuroineen.

Kopioin kolmen vuoden takaa runoni, yhä koen olevani raakile, matkalla johonkin, en siis ole valmis tai tule koskaan valmistumaankaan. Sehän on vain hyvä asia, kannattaa siis tehdä ja kokea, jos matka on yhä kesken, mahdollisuuksia täynnä.

RAAKILE

 Olen matkalla,

 matkalla kohti jotakin,

 vielä määrittelemätöntä päämäärääni.

 

Etenen askel kerrallaan,

mutkitellen,

selviytyen, ratkoen ja jaksaen.

 

Koen värejä,

aistin auringon,

kuulen naurun,

otan kepeän askeleen,

olen utelias,

 haistan tulevaisuuden.

 

Matkalla olen, yhä keskeneräisenä,

raakileena,

kypsyn matkan jatkuessa.

 

Odotan innolla jokaista uutta askelta.

 

Tulevaisuus on jokaisessa otetussa askeleessa,

jokaisessa saavutetussa hetkessä.