RETRISSIMO

Keksin siis, jälleen, uuden sanan retrissimo. Siinä on jotain tuttua, viittaavaa, ajatuksia herättävää, muistuttavaa ja rentouteen heilauttavaa. Mistä kaikesta moinen koostuu?

 

Retriitti, sitäkin, koen olevani kesän myötä monenmoisissa retriiteissä. Minulle retriittiä, nollausta, latausta on vaikkapa tuo maalaaminen, luonto, maalaismaisema hajuineen ja tunnelmineen, tunnemuistoineen, harjoittelu uusine oppeineen, vanhojen kertauksineen. Kesäyöt kauneuksineen, yöttömine öineen ja maiseman yllä leijuvine hylykeenpieruineen. Retriittiä kynttilöineen, ajatuksineen, hiljaisuuksineen. Retriitti on sitä, että voin ja saan olla niin kuin tarve vaatii, vaikka se nollaava huuhaa hallissa, maalit roiskuen. Kesän harjoittelu on minulle enemmän retriitti, kuin tiukka työssäoppiminen. On se onni, että moiseen ajauduin. Retriittiä minulle ovat myös harjoitteluuni liittyvät sylipuut ja niillä kutominen, olen ne itselleni jo halipuiksi nimennyt. Tosin kantapään, jos toisenkin kautta, saan opetella asioita. Kuinka voinkin tehdä monia asioita niin nurinperin, mutta kyllä voin. Samaan aikaan minulla on visioita ja mielikuvia jostakin todella kauniista, mutta kun ei näillä kohelluksilla ja taidoilla vain suin päin pääse moisiin mielikuvan toteutuksineen. On jäätävää tajuta ja ennen kaikkea hyväksyä, ettei osaa, vaikka kuin halailee ja sylittelee puita. Kun taidot eivät riitä, taidot ja visiot eivät ole realistisia. Mutta haluan oppia, opinkin, hitaan varmasti. Viime viikonloppuna osallistuin kankaanrakentamisen kurssille, retriitti sekin. Olen todella tyytyväinen siihen mitä sain tehtyä. Ensinnäkin kokosimme kangaspuut alusta alkaen. Loin loimen sellaiselle onteloputkipoppanalle. Miten tämän nyt selittäisi, siis kangaspuissa voi kutoa putkea, se on kaksinkertainen, samalla valmistuu myös toinen puoli. En siis osaa asiaa selittää, mutta osasin moisen luoda, niisiä ja tehdä. Sain hommasta toimivan, kykenin polkimetkin oikein sitomaan, sidosoppia tulkitsemaan, jopa oivaltamaan. Sain joka ainoan 220:stä langasta oikeaan kohtaa, oikeaan reikään. Kyllähän meikäläiselle teetti kovasti töitä, oli mekoista aivojumppaa. Kyllä oli hattu ja eukko missioista tyhjä kun sunnuntaina kotiin ajelin. Kuinka intensiivinen tuon lajin retriitti se olikaan, siinä ei paljon ajasta tiennyt tai kesästä pihalla. Mutta mieletön tunne kun pääsin "ajamaan" kangaspuita ja kaikki toimi, siis olin osannut totella ohjeita. Niin uutta meikäläistä, että. En edelleenkään meinaa uskoa. Kyllä piti sitten kutoessa kättä sinne onttoon onkaloon tunkea sen seitsemän kertaa todetakseni toimivuuden. Niin ja tietty ihan siitäkin syystä, etten ole polkenut missään kohtaa väärin ja tehnyt ontelosta umpiota. Sekin saattaa lipsahtaa vauhdin hurmassa, jollekin...

 

Remissio, kun sana retrissimo alkoi pyörimään, mietin siinä olevan jotain koettua myös. Siitähän löytyy ajatus remissiolle, toivotulle onnistuneelle hoitovasteelle. Kun sen tajusin sanasta, minulle nousi syvä kiitollisuus pintaan. Kaiketi olen suruineni, traumoineni jonkin sortin remissiossa, saanut niille vastetta, "huuhaahoitomuotoni" ovat purreet, olen oikeilla jäljillä. Kaiketi siinä on kaiku, rentoudesta ja missiosta, johon olen myös tähdännyt, sitä tietoisesti tavoitellut. Tavoittelen yhä, haluan moista ylläpitää, toivoa sen säilyvän. Toivon hartaasti että moiset hoitavat asiat hoitavat minua edelleen, jopa kaikista suurimpia haavoja myös ehjäävät, auttavat arpeutumaan. Ikävä on yhä, aaltoileva ja väreilevä kuin joenpinta. Kaipaan lastani päivittäin, mutta samaan aikaan koen tyyneyttä asioiden tähän hetkeen. Tiedän nyt olevan hyvin. Remissio, kuinka monta kertaa sen saimme kokea, sen tuntea, mielettömän huojennuksen, hoitovasteen. Mutta näillä asioilla ei ollut loppupeleissä merkitystä, sillä kohtalolla, elämäntarinalla ja syövällä olivat aivan omat tavoitteensa ja missionsa, joihin meidän oli vain taivuttava. Tuohonkin elämänkaareen mahtui valtavan monta retriittiä, voimauttavaa ja lataavaa ajanjaksoa, joiden tuella koen jaksavani yhä. Samaan aikaan lapseni oli minulle retriitti, jossa minua muokattiin, opetettiin ja kasvatettiin tulevaan. Minulle kerättiin pelinappuloita jatkoon, onneksi olen hamsteri ja jemmari, niillä annetuilla napeilla pelailen yhä, jatkossakin.

 

Rentous, sain kuulla etten ole nalkuttava enkä niuho. Olenko siis rento, siitäkin on viitteitä. Onneksi. Samaan aikaan tiedän osaavani niuhottaa ja nalkuttaa, mutta ei se maailma niillä kummene. Turhaa stressikuormaa aiheuttaa vain. En tee suuria juhannussiivoja, vaikka moni yhä panostaa ja kynsin hampain jynssää paikkoja. Meillä siivotaan jatkuvasti, ehkei aina perinpohjin, mutta päivittäin. Kaakeleita pesuhuoneessa jynssäsin äsken suihkussa käydessäni, mutta se ei ole sen enempää juhannussiivousta, se on kaakeleidenpesua joka sattui nyt aatolle. Ikkunoita en pese, ne pestiin alle kuukausi sitten ylioppilasjuhliin. Taloa en ripsua hämähäkinseiteistä ja lepänsiitepölystä, vaikka nurkat ja rännit moisista on valkoisenaan. Meillä on menossa ulkosivuremontti, kait ne seitit lähtee samalla kun vanha ulkovuorikin. Hyllypapereita en uusi, vaikka ennen ne uusittiin jouluksi ja juhannukseksi. Ihan siitä syystä, ettei ole hyllypapereita, kaapit ovat niin kuin ovat ja hyllyt ovat mitä ovat. Jääkaapin siivosin, en sulatellut tai kaikkia hyllyjä poistanut. Jääkaappi meillä siivotaan usein, se on perinne ihan lapsemme kantasolusiirtoajoilta mikrobiologisista syistä, sekä tietty yrittäjäajoilta. En voi sietää vanhaa kamaa ja päiväyksien ohittaneita jotka jäävät hyllyille notkumaan, enkä myöskään tahroja tai murusia hyllyillä. Eilen siivosin myös äitini jääkaapin, tunteella... Tykkään kierrättää, tiedän tasan tarkkaan mikä kuuluu käyttää mitäkin ennen ja mikä roska kuuluu mihinkin kierrätyssankoon. Meille on tulossa kuulemma juhannusvieraita, ehkä 11 tai jotain. Tervetuloa, meille sopii ja mahtuu. En ala panikoimaan tai organisoimaan sen enempää, vieraat ovat itseohjautuvia, uskon minun juhannuksestani tulevan rennon. Tykkään, sekin oli kivaa, että Ukkokulta oli moista järkkäämässä, soitteli ja kertoi minulle. Minä sain vain ottaa vastaan tiedon, ja jossakin vaiheessa ottaa vastaan vieraat. Ennen sitä vien juhannusruusuja haudoille, eilen niitä jo sisälle toin tuoksumaan. Mistähän se juhannusruusu osaa kukkia juuri oikeaan aikaan? Käyn nakkaamassa nuorisoa myös Hiekkasärkille juhlimaan. Se on jo neljäs kerta kahteen viikkoon samaan suuntaan. Hiekkasärki on kuin toinen maailma, kuin pikapyrähdys ulkomaille, vähälläkin ehtii rentoutua. Kuinka kaunista, tyyntä, värikästä, rauhallista, koskettavaa, aistittavaa, ehkä myös sumuista, tuulista, merentuoksuista... Kaikkea mitä merenranta voikaan antaa, vaihtuva taideteos.

 

Missio, haluan itselläni olevan missioita, tavoitteita elämässä. On ne sitten määriteltäviä tai ei, suuria tai ei, mutta mission kanssa asioilla on tapana toteutua. Missio pitää pinnalla, ainakin sieraimet ovat pinnan yläpuolella, jotten hörppää hukuksiin saakka. Missio on syy olla olemassa, täällä, jatkaa elämää, nousta ylös, haluta oppia. Tiedän, että monella oman elämän missiot katoavat lapsen menetyksen tai yleensä trauman jälkeen. On se luojan lykky, että meikäläisellä on noita missioita. Entäs jos samalla vauhdilla olisinkin menossa toiseen suuntaan ja uppoamassa, kuin millä näitä missioita syntyy ja on, jälki olisi nopeasti tuhoavaa. Tornaadomaista, tasan. Olen syvän kiitollinen omista vahvuuksistani, toivon hartaasti että saan moiset piirteeni pitää, jopa niitä jalostaa jatkossakin. Että omat missioni jaksavat kannatella, uudistua ja pitää kiinni tekemisien meiningissä. Miltä ne missiot muista vaikuttaa, aivan sama, ne ovat minulle tärkeitä. Samaan aikaan toivon, että jokaisella olisi jokin tavoite, unelmakin kenties, mitä kohti mennä. Eikä nämä asiat ole minulle materiaalisia, minulle riittää pinnalla pysyminen ja levollisuuden löytäminen. En tavoittele mielestäni epärealistisia asioita tai materiaa, sillä ne eivät kuitenkaan ole tae mistään. Ei rahakirstu tai 600 asuinneliötä, uudenkarheine autoineen takaa terveyttä tai onnellisuutta. E'hei. Tai pitäisikö minunkin laatia missio, jossa olisi selkeästi rahakirstu, unelmakroppa, uudenkarhea citymaasturi, vimpan päälle laitettu ja stailattu koti, tyylikäs ja hillityn hallittu älykäs eukko rakennekynsineen? Kyllähän se saattaisi elämää kummasti helpottaa, ainakin se rahakirstu rahoineen. Olenko omat missioni suunnannut vääriin suuntiin? Kuten tyyneyteen, levollisuuteen, kiitollisuuteen, omiin vahvuuksiin, opiskeluun, uudelleen oppimisiin... Minulle tärkeä missio on se, että saan olla luova ja tehdä tärkeää työtä, on se sitten mitä on, kunhan sillä on merkitystä. Merkitystä sekä minulle, että mahdolliselle vastapuolelle. En halua, enkä kykene sitä tarkkaan missioimaan, sen vain tietää ja tuntee kun se osuu oikeaan.

 

Retrissimo vaikuttaa myös suuruudenhullulta italialaiselta teokselta, kenties oopperalta, ehkä enemmän operetilta. Överilta, laajoine elekielineen draamankaarineen. Se on sanana pysäyttävän mahtipontinen, jopa hauska ja karjahtava. Jostain nousee mielikuva vaikka saapasjalkakissasta viittoineen ja sulkahattuineen, leveässä haara-asennossa ja laajoine viitan heilautuksineen. Siinä se saapasjalkakissa retrissimoa estraadilla huutelee. Vakuuttavasti, samaan aikaan koomisen överisti. Ja yleisö eläytyy mukana. Ehkä sitä eläytymistä ja heittäytymistä toivon aina muiltakin. Eikös se elämä ole sangen kankeeta, jos aina pitää ajatella järjellä. Luulisin.

Eilen tosi heittäydyin muistamattomaksi, eikä se varmaan kauhean järjelliseltä touhulta vaikuttanut. Olimme ostoksilla, viimeinen marketti menossa. Ostoksia kädet venyen. Autonavaimet, niitä en löytänyt kädestäni, taskuistani, vaikka niin luulin. Eikä tyttärenikään laukusta. Ei kassalta, ei kassahihnalta, ei kärryistä, ei hedelmätiskiltä, ei pakastimesta, ei marketista, ei ostoskasseista, ei autosta, ei virtalukosta, ei roskakoreista... Isoon ääneen selitin tietty mitä etsin, kun kyyläsin muiden ostosten välissä. Paikalla oli myös yksi naamatuttu kehitysvammainen, joka otti asiasta kopin, alkoi myös etsimään. Ihmettelemään kuinka olen ne hukannut? Enkö muista mihin olen ne laittanut? Vähintäänkin yhtä teatraalisesti kuin minä. Siinä sitten isoon ääneen kädet viuhuen selitin, etten löydä, enkä muista... Kohta marketista tulee jälleen tähän ketjuun ja etsintään joutunut uusi ihminen, joka toteaa minulle pihalla, että nyt ne avaimet löytyivät. Samaan aikaan riemukkaasti juoksee pihalle tämä auttajani, kädessään avainnippu ja puhelin. Puhelinta en vielä edes tajunnut hukanneeni. Siellähän ne olivat ostoskärryissä, joilla ajelin, mutta kun en muistanut millä olin ajellut, kun ne parkkiin vein. Tarkistin metallikärryt, olinkin ajellut muovisilla. Kuinka polleena tämä löytäjä oli, moneen kertaan totesi tehneensä hyvän työn ja pelastaneensa juhannukseni, lisäsin vettä myllyyn ja korostin asiaa hänelle. Kiittelin moneen kertaan ja kehuin. Kyllä lähti rinta rottingilla juhannuksen viettoon, sillä ilman häntähän ei mistään olisi mitään tullut. Taputteli sekä minut että tyttäreni moneen kertaan asian ratkettua. Voin kuvitella tarinaa jota hän nyt saa kertoa asuntolassa ja toimintakeskuksessa, siinä riittää draamankaarta moneksi viikoksi. Onneksi hän osallistui, varmasti nopeutti huomattavasti draamankaarta ja ratkaisi muutaman ongelman. Se tilanne oli siis samaan aikaan teatraalinen retrissimo, älytön kohtaus ja hauska asia.

Tosin tyttäreni mielestä olen toivoton, sain kunnon opetuksen siitä miten asioista pitäisi huolehtia. Ehdotti myös hankkimaan laukun, jossa kuljetan vaikkapa kukkaroa, avaimia ja kännykkää. Niin, minä kassialma, laukuntekijä, en osaa käyttää, en muista tai sitten onnistun hukkaamaan ne aina jotenkin. Periaatteessa nyt kun muistelen, ompelinhan viime kesänä kymmeniä kestolaukkuja ja -kasseja, yksi niistä oli juuri moisessa käytössä itselläni. Missähän mahtaa olla? Siinäpä on teatraalista missiota juhannuksesi.

 

Retrissimo hyvät blogilukijani!