AIKAA AJATELLA

Olen  yksin kotona, vielä hetken. Hämmästyttäväääää! Huomaan, että nyt on taas omaa aikaa ajatella.

Nautin niin, hiljaisuudesta, yksinolosta, ajattelusta.

Nautin myös pyykinpesusta, pyykkien lajittelusta, tiskikoneen surraamisesta, eläinten uneksimisesta, puhtaista lakanoista, pyyhkeistä. Tuoksuista, panin pörräämään raikastajan vaniljaa ja limetippoja. Minun hiljaisuuteni koostuu siis elämänäänistä. 

Iltasella saan vieraita, jälleen yllättävältä sektorilta. Pistin eilen viestiä ja tänään tulevat, kolme tai neljä henkeä. Tykkään. Minusta on ollut nyt kiva täällä kotona asuessa, että ihmisiä tulee, menee ja käy. Tuosta vain. Tämä koti on niin elämistä varten, johon kuuluvat kulkijat ja kävijät, ovat kautta historian kuuluneet. 

Minulla on tullut jälleen muutama uusikin idea, pitää hieman kalenteroida ja kysellä, olla järkevä. Samaan aikaan on tunne, miksen ole aikaisemmin tajunnut. Mutta sehän vaatii aina aikaa ajatella, ja en kerta kaikkiaan aina kerkiä kaikkia ajatuksia ajatella. Mutta onneksi nämäkin ajatukset jaksoivat oottaa. Itse asiassa tuohon menneeseen kranssikurssiin viitaten. Monta kertaa kranssiin kootaan paljon eri materiaaleja, on kaunista kukkaa, vähemmän kaunista ja ihan vain täytekukkaa. Kuka on se päätähti? Kun sitten nämä kaikista kauneimmat ja eniten puhuttaneet kukat lakastuvat, heidän altaan paljastuukin jotain, mitä ei aikaisemmin ollut tajunnut. Varsinkaan niiden kauneusarvoa. Yksi kurssilainen on päivittänyt kuvaa kranssistaan, ei samaksi uskoisi, kuinka kissankellot väistyvät ja kauniit vaahteran kukinnot jäävät, nousevat omanlaisessa kauneudessaan esiin. Näinhän se on elämäkin, ajan kanssa jotkin tietyt asiat vasta tajuaa ja ne nousevat esille. Niiden kauneuden ja merkityksen tajuaa. Kaiketi itselle tämä kotiinpaluu on ollut sellainen. Ei sitä tenavana, tai villinä nuorena tajunnut jokirannan ja omien juurien merkitystä. Mutta entäs nyt, lievänä kaksvitosena niistä imee voimaa ja latautuu. Kuinka paljon moista tarvitsee. Olen seurannut myös yhtä henkilöä, joka löytää elämässään kukat, pilvet ja lokit vasta aikuisena. Tajuaa niiden olemassaolon, kun turha sälä ympäriltä on laantunut. Samat asiat ovat aina olleet, mutta niitä ei vain ehditä tajuamaan. Elämä muuttaa kuvakulmia, antaa uusia kiikareita.

Eilen sain kohdata, voi että sainkin kohdata, vaikka ja mitä. Spontaaneja, loistavia keskusteluja. syvää tarinointia aivan tuntemattomienkin kanssa. Sitten kohtaamisia puolituttujen kanssa, kuitenkin jokin yhteinen sävel oli jälleen löydettävissä. Sitten homman koomisuus, sain kohdata tuijotusta ja supatusta, seurata osoittelua ja toisiinsa törmäilyä kun piti tuijottaa. Paikallislehdessä oli minusta henkilöhaastattelu, pyydettiin, kun sitä oli pyydetty-teorialla. Nämä ovat aina niitä asioita, suostuakko vaiko eikö. Kuinka kirjoitettu teksti ymmärretään tai halutaan ymmärtää. (Niin kuin tämäkin naputtelu.) Mutta samaan aikaan olen kiitollinen, että ihmiset muistavat edelleen lapsemme, kulkevat rinnalla etäältäkin. Samaan aikaan on ihmisiä, joilla on niin mitta täynnä meikäläistä, senkin ymmärrän, tavallaan, haistan ja vaistoan. Kartetaan, väistellään, kierrellään ja kaarrellaan, ollaan estyneitä. Samaan aikaan mietityttää, miksei uskalleta kohdata, mitä kadehdittavaa tässä on, entä tuomittavaa. Takavasemmalta kuulen kommentteja, ikään kuin mutkan kautta, mutta tunnistettavasti. Julkisesti ja omalla nimelläni olen esiintynyt aina, antanut kasvot tarinalle, tarinoille, aivoituksilleni. Kuinka epämiellyttävää on olla kameran edessä, se on todella vaikeaa ja haluan sen olevan nopeasti ohi, räps vaan. Mutta kun räpsyy myös nuo silmät ja pitää ottaa yhä uutta kuvaa. Ja tärkeintähän on se, että jos omalla avoimuudellani tai tavallani voin jotain toista lohduttaa, auttaa tai sanoittaa hänen tunteitaan, olen tehnyt oikein. Eikä se ole minulta pois. Eikä kaikkien tarvitse todellakaan tuntea samoin, ajatella samoin. Mutta eihän kaikkien onneksi tarvitse myöskään kokea samoja asioita, jolloin on helppo sivusta ajatella ja tuomita. Kun siivu kipeimmistä ajoista elämästäni annettaisiin jollekin toiselle elettäväksi, saattaisi siinä jos minkälaista ajatusta tulla ajateltavaksi. Olen saanut myös todella ihania yhteydenottoja, ymmärrystä. Vertaistukea ja kiittelyjä. Jälleen koen, että onneksi suostuin ja juttu kirjoitettiin. Jos voin antaa rohkeutta, sekä uskoa huomiselle ja toivoa antaa jollekin, se kannatti. Vaikka ikävä ja suru on aina jollakin tavalla läsnä, tatuoituna minuun, se ei estä meitä jatkamasta elämäämme. Sitähän lapsemmekin toivoisi, että me jatkamme ja jaksamme. Omalla tavallamme tästäkin selviydymme, sillä olemmehan selviytyjän perhe.

Mutta sepä siitä, en ajattele sitä taas tuon enempää. Nyt ajattelen kuvansiirtoa. Se ei edelleenkään onnistu, ei miltään puhelimelta. Varmaan pitäisi oman luurini kanssa marssia alan ammattilaisen luo, mutta se nostaa jo hikipisarat ammattilaisen puolesta otsalleni. Moiset asiat ovat itselle niin vaikeita ymmärrettäväksi, selitettäväksi ja oivallettavaksi. Minulle nousee paniikkipakokauhu ajatuksestakin. Minun mielestä kun "tämmöisten" hommien pitäisi toimia, niin kuin niiden kuuluukin toimia. Ilman suurempaa päänvaivaa ja ajattelua, saati ajanhaaskausta. Kunhan pistää piuhat, painaa tarvittavat nappulat ja viuuuuh, kuvat siirtyvät ja niitä voi käyttää. Helppoa noin niin kuin teoriassa. Koitan koota ajatukseni moiseen tapahtumaan.
Laitan pyykit ensin pihalle kuivumaan ja menen hoitamaan tuon operaation. Voi kuinka tiedänkään ja säälin jo nyt tulevaa palvelijaani. Varmaan menee ihmispolo maitohapoille kun joutuu vääntämään tyhmälle minulle asiaa, ehkä menee takahuoneeseen ja karjahtaa äänettömästi ja vetää sisua sieraimiinsa ja palaa tyynenä takaisin. Ainakin itse olen tehnyt niin useinkin, menneisyydessäni. Yksi kerta tulee mieleen, kun pizzeriassa tuli uusi sovellus jolloin voi maksaa pizzan puhelimella. Ensin väänsimme pizzakauppaa henkilön kanssa kinkusta, kunnes hän käännähti ja näki mainoksen "maksa pizza puhelimella" ja hän halusikin maksapizaaa, kun sitä kerran mainostettiin. Niin ollakko se syötävä maksa vai maksettava maksa! Silloin ainakin kävin ottamassa lukua ja sisua sieraimiini, lopulta sain asian ja sanan selitettyä ja hän valisti kinkun. Hänestä ei tullut vakioasiakastamme...

Nyt onkin jo ilta. Pyykkivuoret ovat kohta kesytetyt, vieraat lähteneet, siivottu, ulkoverhousta purettu ja koolingit naulattu. Nyt olemme pressun alla piilossa, toivottavasti huomenna voimme jatkaa, että pääsemme piilosta.
Vävykokelas yritti myös kuvansiirtoa, onnistumatta. Nyt pitäisi kone, vehkeet, piuhat ja minun luuri kiikuttaa nörtille. Mitä ajattelee ratkaisukeskeinen? No meikäläinen ajattelee, että olisiko jouhevampaa kiikuttaa se nörtti meille? Naisenlogiikalla ratkaisukeskeisen nopea ratkaisu, saisimme koko akkalauma olla kuunteluoppilaana myös. Jos se on poisopittava asia, jolla me saamme koneen taas pelittämään, ei sitä kannata nörtin yksikseen komerossa tehdä, sillä me opimme katsomalla ja tekemällä itse. Niin kerta. Mutta että voi yhä vapisuttaa moinen teema. Mielestäni vika ei ole minun luurissa.

Taas sain jäitä hattuun tyttösiltä. Minulla on oikeasti hyviä ideoita, mutta ne eivät ymmärrä. Kieltäytyvät osallistumasta. Sitten mietityttää, mitä muut ajattelevat, sanovat ja niin edelleen. Sekös taas minulle on suhteellisen yksi hailee, jos on kuningasideasta kyse. Ja tottahan toki olen jälleen kunnon kuningasidean ajatellut, melkeinpä valmiiksi. Hitto kun on noita lamauttajia ja järjenääniä. Paas kattoo, saanko taustajoukkoja ja kenties porkkanan heitettyä. Kunhan hiukan ajattelen, lanseeraan ideani. Tai sitten saatan keksiä toisen ja kolmannekin.

Mutta nyt pannun- ja saunanpesään puita. Olen ollut tänään todella, todella poikki, ihan vain lataillut itseäni. Minulle ei sovi millään liian pitkät yöunet, heräsin vasta kahdeksalta, jolloin peli oli jo menetetty. Olen mennyt sumussa iltaviiteen saakka, enkä tykkää käynnistymättömistä päivistä. Sinällään ihme päivä, en ole poistunut kotoa. Joinakin päivinä startteja on aivan hirveä määrä. Nyt jäin tietoisesti nurkille, jätin sinne puhelinkauppaankin menemättä, kun ajattelin sen olevan turhaa.

Sainpas tämän taottua loppuun, vaikka lennosta päivällä keskeytyikin naputtelu. Kerkesin jo ajatella, jätänkö kesken ja jatkan huomenna, mutta minusta on tyhmää jättää huomiseen sellaista jonka voi tehdä suit sait tänään valmiiksi. Ja näin sain ajatukseni koottua ja toivottelen vaikka hyvät yöt.