MEINASIN

Asetin jo sormeni näppäimille, ajattelin paukauttaa tänne sunnuntaisen aamutuiman ajatukseni. Kunnes fiksuna likkana kelloa katsoin, 8,53, eipä ole aikaa naputtelulle. Ei. Ja huomaatkos, siltikin naputtelen.

Väinö, unelmakollimme herätti minut viiden paikkeilla, seurakseen. Ei sillä kollipojalla ollut mikään hätänä, kunhan kolluutti oveamme ja alkoi selittämään. Katsoin kun aamupalaa naukkaili, sitten siirtyi viereeni sohvalle, mihin minäkin päädyin. Se hyöty oli siirtymästä, että kiusallinen kärpänen jäi kamariin ja tukala kuumuus. Kannatti. Käänsin kylkeäni ja jatkoin unia sohvalla.

Taas minut herätettiin, olin aivan pöllähtänyt, todella syvällä ikävässä painajaisunessa. Liian hyvin jäi se uni mieleen, en pitänyt siitä. Se ei koskenut minua, mutta jouduin seuraamaan ikäviä asioita. Mutta nyt alkaa aamukahvi auttamaan. Tai meneeköhän väri päähän liika syvälle, sillä moinen prosessi on myös meneillään. En ole ollut nyt sinut hiusteni kanssa, joten yritän piristää heitä kuparilla. Varmaan sinuttomuuteen vaikuttaa myös se, että olen kahtena iltana mennyt kosteilla hiuksilla nukkumaan, sen kyllä huomaa, muistaa, näkee ja tuntee. Pöllyä touhua. Nyt ajattelin laittaa nämä, jospa päivän mittaan paremmin toistemme kanssa toimeen tulisimme. Jostain syystä haaveilen vaaleista raidoista, loivasta kiharasta, epäsymmetrisestä polkkatukasta. Eteerisen helpoista ja eloisista. Hah. Ja minulla on säpäkkä piikkisuora kupari, ei ihan taajuudet kohtaa.

Eilisen siis maalasin, oli todella jännä maalauspäivä. Olin suoraan sanottuna aivan tiloissa, toivon kaikille moista tunnetta saavutettavaksi, millä tahansa nollaavalla ja oivaltavalla keinolla. Huh, huikea! Aamukuudelta menin jo halliin, lopetin siinä puoli kahden aikaan, liekö siis ihan täysi työpäivä. Ajantaju katosi täysin, kunhan heiluin ja annoin mennä. Itsekin hämmästelin, mitä sain tehtyä. Uutta tuotantoa, aivan uusia asioita ja aiheita, sitten maalasin joitakin entisiä päälle, uudistin, uusin, päivitin. Aika aikansa kutakin, välillä on hyvä sutaista uusi pinta. Olin aivan onnessani, enkä edes ollut aikonut maalata. Minulla oli muka muut suunnitelmat. Kukkien keruu, hallin siivous, taulujen järjestely, mallitöiden teko... No ne muut suunnitelmat siirtyivät sitten iltaan, joten olihan pitkä päivä. Minkä taakseen jättää, sen kyllä jossakin vaiheessa eestään löytää-teoria. Kohta, itse asiassa reilun kahden tunnin kuluttua alkaa kranssi/seppelekurssini, halli pitää vielä ajatella valmiiksi muidenkin tarpeisiin. Eiväthän kaikki seisaallaan höyryä tai kontallaan kenturalla, jotkut tarvitsevat tasoja ja istuimia, olenkohan oikeasti ajatellut asiaa noin pitkälle. No, nyt olen. Ajatellut. On siis ehkä jo korkea aika toimia. Tehdä jotain asioiden eteen.

Mutta nyt meinaan mennä hiukseni viruttamaan, teen pirtelön omista pinaateista, starttaan koneen. Näyttää aurinkoiselta, tyyneltä, sääskistäkään en koe haittaa. Pientareet notkuvat kauneudesta, seppelemateriaalista. Vaan koiramme ovat todella poikki, he olivat koko eilisen pitkän päivän minulla apuna hallissa, nyt nukkuvat aivan taju kankaalla, kuorsaten. Ja oli minulla lauma kissa-apulaisiakin. Kyllä ne jaksavat olla seurana, valvojina ja tarkkailijoina. Eikä aina pientareilta materiaalia kerätessä tiedä moniko kissa hiipii mukana, välillä esiin pompaten ja säikytellen. Eläimillekin tuli eilen kilometrejä.

Ulkovuorausprojekti on edennyt kuistiin saakka, ihan minun selkäni takana. Kiitos Ukkokullan. Nyt on käynti talon toisesta päästä. Portaat siirtyivät talosta metrin verran irralleen eilen. Minun piti ovi ihan lukkoon laittaa, sillä olen ihan varma, että touhottaisin siihen monttuun, jos ovi ei pysäyttäisi lukituksellaan. Pittää yrittää muistaa ja olla varovainen, kissoja muistin aamullakin varoittaa, kun juuri tuosta ovesta ulos halusivat.

Nyt, menen. Kello on nyt 9.18, enkös ollutkin nopea. Se oli kuulkaas kesäkuu tässä.

Heinäkuussa heilahtaa taas!