PIKASYVÄLUOTAUS

Minä naputtelen nyt uusilla näppäimillä, heti pitää täällä luukuttaa ja testata. Hieman eri kulmassa ovat kuin aikaisemmat, äänikin on vielä kolkon jähmeä, kankealtakin tuntuvat, mutta kirjaimet ovat niin kirkkaat että häikäisee. Luulisi nyt tietävän mitä näppäintä hakkaa, siis käytännössä virheiden määräkin vähenee, luulisin. Ehkäpä taon nämäkin näppäimet tutuiksi ja ne alkavat lämpenemään, kankeus haihtumaan.

Onkohan näppäimilläkin samanlaista alkukankeutta kuin vaikka ihmisillä uuden edessä, itse kullakin. Ensin ollaan, hiljaa kyräillään, vähän varovaisesti seurataan ja sitten sulaudutaan toimivaksi kokonaisuudeksi. Ryhmäytymistäkin se on ihan ammattitermeillä. 

Eilisen sain olla apulaisohjaajana taideleirillä. Jälleen huikea kokemus, sivusta seuratenkin pääsee oivaltamaan, oppimaan ja hakemaan kokemusta. Saan olla avustajan, tarkkailijan ja havainnoijan, sekä kuvaajan roolissa. Päävastuu koko jutusta on muilla, mutta siitä huolimatta olin maitohapoilla leiripäivän lopuksi. Mutta mikä onnistumisen tunne, jonka sai jakaa leiriläisten ja ohjaajien kanssa. Onneksi leiri jatkuu vielä tänään. Siellä sai seurata juuri tätä lasten ryhmäytymistä ja pikku hiljaa lämpenemistä, ensin jokainen oli hiljaa ja omissa oloissa, päivän päätteeksi porukka oli rentoutunutta ja eleiltäänkin vapautuneempaa.

Eli päivä taideleirillä, illaksi ajoin töihin. Töistä kun saavuin kotiin, saimme vieraita ihan naapurimaasta. On kiva kun sukulaiset haluavat käydä kylässä ja katsomassa remppaamme, niin ja ennen kaikkea saavat inspiraatiota ja ideoita omiin tekemisisiinsä. Näin kuulemma kävi. 

Vieraiden vielä meillä ollessa, sain vielä yhden myöhäisiltavieraan, kello oli siinä vaiheessa iltayhdeksän. Hänen kanssaan kävimme syväluotauksen nykyisyydestä, pikaisesti, mutta miellyttävän rohkeasti. Mitä minulle ja meille kuuluu, kuinka voimme? Sitä mietin paljonkin, itsekseni jauhan, täälläkin asiaa räävin. Mutta kun joku haluaa pysähtyä asian äärellä, katsoo silmiin ja kuuntelee, se on huikea kokemus, rohkeus vastapuolelta. Tietää jo kysyessään, että syvälle mennään, molskis ja plups!, samaan aikaan nokka pulpahtaa kuitenkin pinnalle. Räpiköiden ja pärskien. Kaikessa karuudessaan lämmittävä kokemus, voi kunpa jokainen uskaltaisi ajoittain hypätä syvään päähän ja jäsennellä olemassaoloaan ja tuntemuksiaan. Itku tulee myös hyville asioille, kun on tullakseen, en itkeä tihirusta ainoastaan surua ja ikävää. Niin moni asia herkistää näinkin paatuneen herkkyyden.

Tietty minä olen överisti tunteva, kaiketi erityisherkkäkin ihminen, menen varmasti näissäkin asioissa pintaa syvemmälle. Eihän kaikilla suinkaan ole siihen tarvetta, ei se ainoa oikea tapa ole, mutta rohkaisen kokeilemaan, ainakin itse koen siitä olevan hyötyä elämääni uudelleen kootessa. 

Illan mittaan ulkovuoremme oli edennyt seuraavaan seinäosioon, koko muu perhe ahersi hommissa, loistavaa yhteistyötä. Minusta ei ollut pahemmin eilisen päivän aikana tuossakaan hommassa hyötyä, mutta näillä mennään. Moni tekemäni asia nilikuttaa, en voi osallistua tai voin vain osittain, sekin syö naista. Verkkokauppaani en ole ehtinyt lisäilemään, tai kuvaamaan uusimpia maalauksiani, olen ne tuoreeltaan kiikutellut seinille. Monia asioita pitäisi ehtiä päivittää, mutta tahtoo vauhdissa vain jäädä, mikä harmitta, ehkäpä saan jonkin asian jollekin mallille, joskus. Olenhan myös erittäin vähän paikalla, harjoittelu ja työt leikkaavat ison siivun vuorokaudesta, mutta en valita, tykkään handlata näinkin.

Tänään heräsin ennen kelloa paljonkin, vähän puoli kuuden jälkeen. Kaiketi olen yhä aamuvirkku, vaikka itsetuntoa kolokuttelee vieläkin tiistainen pommiin nukkuminen. Aamukahviani nautin uusien näppäimien naksuessa. Päivä menee taideleirillä tänäänkin, teemme yhdessä luontoon, puistoon, yhteisen teoksen. Illaksi ja huomiselle ei ole kalenterimerkintöjä, se onkin vallan häkellyttävän antoisaa ja mahdollisuuksia täynnä. Mille alkaisi? Sunnuntain kurssipäivää toki saan esivalmistella,  siihen vilahtaa muutama joutotunti. Toki jos ilmat sallivat, teemme ulkovuorta. Jos eivät salli, painun halliin maalaamaan. Minulla on jopa keskeneräisiä töitä, maanantaina ripustan jälleen uuden näyttelyn. Maalatuttaisi… saatoit arvatakin. 

Portaillemme on levitetty kassillinen kierrätysmuoveja, Kaapo-siilihän se on moiset levittänyt. Kiva kuulla, että se on Kaapo, kun siiliä ei ole näkyvästi näkynyt. Keväällä sille kastematoja syötimme, rouskutus vain kävi. Tässä se siis pihapiirissä pyörii. 

Puoli kahdeksaa näyttää kello, kahvi on loppu, koirat kuorsaavat jaloissa, kissat on ruokittu. Hiukset ovat iltasaunan jäljiltä miten sattuu. Kesäkuun tuntilistat pitää laskea, toimittaa eteen päin. Organisoida päivän tekemiset ja ajoreitit, suunnitelmat. Yrittää tajuta kuka on milloinkin ja missäkin. Helsinki-Haaparanta-akselilla kaiketi töiden lisäksi tytöt huitelevat. Hyvä kun osaavat tehdä ja toteuttaa omia ideoitaan ja menevät. Monessakin asiassa näen heissä paljon itseäni, niin hyvissä kuin niissä ei niin kivoissakin piirteissä. Toisaalta ymmärrän heitä, yritän kannustaa tarvittaessa toiseen suuntaan, kun muistan omat kokemukset ja ikävät muistot nuoruuden ajoilta. Paljon olen matkallani virheitä tehnyt, teen niitä napakalla tahdilla yhä, mutta kyllähän niistä myös opin. Moka ja virheet ovat myös lahja, moni asia jäisi kokematta ja ennen kaikkea oivaltamatta, jos niitä pelkäisi tai pyrkisi karttelemaan. 

Innolla taas odotan tämän päivän oivalluksia, havaintoja syviä ja vähemmän syviä luotauksia, ihan vain perus perjantaita, mitä kaikkea sillä on annettavaa. Onneksi olen ylhäällä jo näin aamusta, niin ehdin kenties tajuta enemmän, vaikka ja mistä.

Olipas kiva tuttavuus nämä uudet näppäimet, alkoivat jo kummasti tutuilta tuntumaan, tottelemaan. Kopinakaan ei ole enää niin kovaa, jotenkin pehmeämpi sointi... Olen kaiketi ryhmäytymässä kaikkien näiden uusien näppäimien kanssa!

Meinasin laittaa tänne kuvan, koneemme kävi huollossa ja kuvakollaaseja on siirrelty jonnekin, enkä  niitä nyt ala katselemaan ja etsimään. Mutta jotain löytyi, päädyin selailemaan kesän -15 kuvia, esikoisemme rippijuhlista. Vain muutama vuosi ja oivalsin paljonko on siitäkin asiat muuttuneet. Isämme oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin, hänen poissaolonsa tuntee kuvista. Yksi tätini oli vielä terve, tällä hetkellä lähes kokonaan pyörätuolissa. Lapsemme oli täysillä ja elävästi elossa, hyvinvoivan näköinen ja ihana, nyt hänestä on enää muistot, kuolemasta pian kolme vuotta. Meillä oli myös kaunis puukirkko, enää on vain hiiltynyt risti sillä paikalla. Sellainen pikainen syväluotaus sekin, paljon tarinaa muutamassa kuvassa.