TUHINAA

Viiden pintaan heräsin, venyin sängyssäni vartin yli, eikä uni palannut, joten nousin ylös. Olohuoneen lattiat ovat yhtä siskonpetiä, yhtä tuhinaa. Siinä nukkuu neljä nuorta, kaksi nuorta kamarissa, yksi vieras yhdessä kamarissa, minä ja Ukkokulta omassamme. Eli lyhyesti, meillä on nyt neljä yövierasta.

Koiratkin tuhisivat niin syvästi, että loikin niiden yli herättämättä.  Nojatuolissa Väinö, se ojenteli tassujaan, kun minut näki, mutta jäi paikoilleen.

Olen kahvini juonut, aamukävelyt hyytävän pirtsakassa sumuisessa säässä käynyt. Varmaan lähellä pakkasta. Kukko kiekuu jossakin lähistöllä, haluan oman kukon. Olisihan se huikeaa, jos olisi itselläkin aamuvirkku kiekaaja omassa pihassa. Vai olisiko? Kurjet kiljuvat suolla, se on melkoinen konsertti aamuisin. 

Pihallamme asustaa siili, Kaapo. Yleensä se tulee yhdeksän aikaan illalla, ilmestyy jostakin, yht'äkkiä vain pyörii jaloissa. Olemme sitä ruokkineet, yhdessä se kissojen kanssa syö. Toissailtana Kaapo päätti tulla tervehtimään jo iltaseitsemältä. Juttelin sille, vein ruokaa kuppiin. Kaapo näki ja aisti sen, mutta lähtikin seuraamaan minua. Se seurasi portaille saakka, ensin kiersi portaita, kurkki ja kierteli. Kunnes päätti kiivetä portaita perässäni. Oliko se minulle ehdollistunut, vai olenko minä sen ehdollistanut itselleni, miten tuo ajatus pitää ajatella? Olinko otettu vai enkö ollut? Olihan se tavallaan hellyyttävän ihanaa, olla siilille noin tärkeä, että tulee perässä. Samaan aikaan tarvitsenko enää yhtään ainoaa luontokappaletta, joka alkaa minua palvomaan ja perässä kulkemaan, ennen kaikkea sisäeläimeksi pyrkimään. Kukko, se olisi pihaeläin. Sain kuvata siiliä aivan vierestä, katsoa silmiin. Tässä vaiheessa siskoni kysyi, että olenko kontallaan, jos kerran siiliä kykenen silmin katsomaan. Ehotti minulle nousemista ihmisen tasolle. Jännät jalat, terävät kynnet, kasvot ovat Kaapolla kauniit, ihanat silmät. Se vain seurasi, hellyyttävän iljettävästi, päätin paeta sisälle. Seurasin kuistin ikkunasta. Ei se mitään eksynyt ollut, kun suljin oven, se laskeutui portailta ja kipitti suoraan ruokakupille. 

Eilen se oli taas edellistä aikaisemmin pihallamme, itse asiassa tuputus kuului terassin alta. Onhan tuo, jos se alkaa ihan koko ajan kyttimään ja kakkimaankin tähän porraspieliin. Jännää, tavallaan kivaa, muttei ehkä kuitenkaan. Sitten pitää muistaa ajatella, kun paljain varpain lähden aamuloikilleni, etten törmää moiseen piikkiseen luontokappaleeseen. Saattaa olla terävät piikit, jos niihin törmää tai kompastuu...

Luulin kirjoittavani puhetta, mutta en kirjoittanutkaan. Näin se ihmisnaisen mieli on elastinen. Viikonloppuna meillä on bileet, odotetut. Suuri joukko vieraita on tulossa, myös siskonpetejä tarvitsemme. Eilen saimme hallin, Ateljee Tarhapöllön, juhlakuosiin. Enää puuttuu fiksaukset ja silaukset. Yksi ystävä saapui, hän on ollut mieletön organiaattori ja ikkunatkin oli pessyt, sillä aikaa kun minä rentouduin vyöhyketerapiassa. 

Kello on nyt seitsemän, yhä kuuluu tuhinaa. Kävin katsomassa mihin ne koiratkin katosivat, äsken kävivät moikkaamassa ja pihalla. Kaino on nukkumassa kippuralla siskonpedissä, oikeasti lakanoissa. Reino nukkuu vieressä lattialla. Kauhea tuhina käy. Ilmeisesti ne valitsivat mieluummin tuhisevat unet, kuin meikäläisen palvomisen. Saisinkohan vielä pikaiset aamutorkut vedettyä, jos itsekin kiipeäisin takaisin sänkyyn? En voi suurempia nyt puuhata, kun on noita nukkujia joka puolella. Minulla on iltaan saakka töitä, joten paukkujakin tarvitsen.

Siis, menenkö takaisin pehkuihin? Olihan outo ajatuskuvio, mistähän moinen vilahti. Kannattaa ehkä kokeilla, tuhisenko kohta vai oliko se vain outo ajatus tuhinasta. Menen kokeilemaan, jospa se aamu olisi hiukan kirkastunut ja lämmennyt, jahka seuraavan kerran varpaitani ulkoilutan.