maanantai 19. elokuuta 2019

KOIVUSTA JA VÄHÄN MUUSTAKIN

Tämän aamun teema on pihakoivu, siitä luopuminen ja ajatukset. Kuinka paljon ajatusvirtaa on virrannut ennen tätäkin aamua, mutta nyt ollaan jo tässä.

Minä olen isäni kanssa sen koivun istuttanut, tynnyrisaunan taakse, rapiat nelisenkymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen piha on muuttunut, muokattu moneen suuntaan. Tämä talommekin on rakennettu tavallaan kasvimaan paikalle, saunan taakse. Koivu on kasvanut tuossa porraspielessä, kuistin kupeella. Kasvanut, kasvanut ja kasvanut. Siinä se on aina ollut, kaksihaaraisena, tuulenpesillä koristeltuna. Talvisin talipallot ja lintulaudat ovat sen oksilla keikkuneet. Kissat ovat sen oksilla kujeilleet, runkoa olen kuvannut paljonkin. Kylkeensä koivu on saanut railon, joskus jollakin ukkosella, kenties. Katolle se on heitellyt kaikki roskansa, irto-oksansa ja lehtensä, tukkien rännit ja räystäät, katon sammaloittaen. Varjo, sitäkin se on antanut, välillä pimentänyt koko etupihalta valon, kuultavan auringon. Keittiössä olemme tarvinneet lähes aina valoja, sillä se on pimentänyt aika tehokkaasti sisällekin päin. Eikä sen juuriston lähettyvillä ole kasvanut mikään enää pitkään aikaan. 
Moni siitä on ohimennen maininnut, kaatakaa pois, roskaamasta, sehän kaatuu joku myrsky talon päälle... Ja on siitä itse asiassa kuulunut muutakin ääntä kuin lehtien havinaa, sellaista rätinää ja pauketta. Ulkopuoliset ovat koivun uhkana nähneet, minulle se on taas ollut vahvasti muisto, lapsuus, isä ja tarinat. Olen aivan tunteella ja kauhealla vouhkalla siihen kaatamisehdotukseen suhtautunut, jyrkkä ei. Mutta, mutta. Ajatusmalliaankin saa muuttaa, kun saa perusteita ja kykenee ottamaan järjen käyttöön. Eikö vain. Näin olen aina sanonut, että saatan olla kiihkeästi jostain asiasta, nyt koivusta, jotakin mielestä, mutta kun saan asiaa perusteltua, lisää faktoja, olenkin äkkiä toista mieltä. Itse minä tämän kaatamishomman käynnistinkin. Perjantaina soitin, puunkaataja oli matkalla ohitse, poikkesi vartin sisälle, samoin tuo telakone oli tälle aamulle jo huudeilla, samaan rytäkkään tuli kaato. Nopijaa, sitten kun toimitaan niin pistetään ramppa kalakattaan tai moottorisaha laulamaan. 
Samalla rytinällä  meni myös lapsuutemme tienvarsikoivu, joka näytti tälle kesälle jo tulleensa valmiiksi. Enää ei jaksanut joka oksa vihertyä, paljon oli kituvia lehtiä, harvuutta ja vanhuutta nähtävissä. Se oli vieläkin vanhempi koivu. Lapsena se oli pyöräillessä, leikkiessä, juostessa, monessa asiassa mittari. Käydään koivulla asti tai ei koivua pidemmälle. Entäs jos se olisi kaatunut tielle, hevosaitauksen tai hevosen päälle, auton päälle, ihmisten päälle... Variksenpoikasten tukikohta se oli tällekin kesälle, pikkupyrähdyksiä ja sinne lepäämään. 
Rannassa oleva kaunis, raihnainen, rennosti joen päälle roikkuva tuomi. Sen juurella esikoisestamme otettiin ihanat valokuvat ylioppilasaikaan. Ylioppilasviikolla kuului myös sateen piiskatessa kauhea rasahdus. Yksi oksanhaara alkoi halkeamaan tuulessa, kallistumaan luhtiaittaamme päin. Pikakarsinta, painavimmat oksat veks, siinä se keikkui tähän saakka raadeltuna. Roskapuu monenkin mielestä, mutta sekin on kuulunut siihen, rantaamme aina. Siitä on aikojen saatossa haaroja rapsahdellut, kääntynyt ja vääntynyt, suuntaan jos toisen, joelle ja pihalle päin. Mutta senkin aika oli tänään. 
Onko se tunne jolla ajattelen, vaiko järki. Kyllähän asioissa ja ratkaisuissa on käytettävä swot-nelikenttäajattelua, ainakin itse pompottelen aiheesta toiseen. Mikä on vahvuus, uhka ja niin edelleen... Noh, nyt kun pihaa katson, kauheita telaketjujen kuopimisia, katkenneita pensaita, revittyä olemusta, näiden tekojen aika oli nyt, eikä valmiimmalla pihalla. Tavoite on vielä rouhaista kannot kaivurilla ja samalla vetää pohjia laatoituksille. Olisi ollut turha yrittää saada elävän koivun juuristoon sellaista monttua kaivettua, että laatoitus mahdollistuisi. Siinä olisi mennyt juuriakin, joka olisi vaikuttanut koivun tulevaan elämään. Monelle asialle on olemassa perustelut syineen ja seurauksineen. Mutta tunteisiin meni, myönnetään. Onkohan ne nyt mahlakyyneliä, joita aihepiiri saa tirauttelemaan.

Tunteista ja sen sellaisista myllerryksistä on tehty myös tutkimus. Kuinka suru vaikuttaa ihmiseen, kuinka se ilmenee, kuuluu ilmetä ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Viimeinkin suomalaiset alkavat uskaltaa näyttää suruaan. On ollut aikoja, on monelle yhä, ettei surua ja itkua saa näyttää, on kovetettava itsensä ja itkettävä piilossa. Surua ollaan käsitelty hillityn sivistyneen maltillisesti, salaa ja jopa häpeillen. Mitä kaikkea tämä on jättänytkään ihmisten sisuksiin, padottua ja tukahdutettua tunnetta, kauheaa ikävää ja itkemätöntä itkua. 
Tämän tutkimuksen mukaan suru saa olla näkyvämpää, kuuluvampaa, julkisempaa. Hautajaiset saavat olla persoonallisempia, menetetyn näköisiä, omanlaisiaan. Minusta tämä on todella tärkeä asia. Aikoinaan isän hautajaiset olivat hauskat, kyllä naurua riitti. Ihmisiä oli sen parisensataa. Moni säikähti sanojaan kiitellessään, että olipas mukavat hautajaiset. Se oli tavoitekin, niin oli isäkin, seurallinen, vitsiniekka, arjesta iloa repivä henkilö, monelle arkienkeli tekoineen ja seuroineen. Halusimme tämän välittyvän ja niinhän se välittyi. 

Samoin Valonlapsemme, hänen juhlansa olivat eloisan, lämpimän värikkäät ja äänekkäät. Juuri sellaiset kuin hänkin oli ja juuri sellaiset juhlat kuin hän halusikin. Kaiken neiti oli minulle kertonut, millaiset ikiomat juhlansa hän haluaa, tarjottavia myöten. Sen toteutimme. Toki itkimmekin, roiskusimme vapisten, samaan aikaan lämmön läikähdellessä, jopa hymyn ja naurun kera. Koko tunteiden kirjo oli läsnä, on edelleen, kun lapsestani kerron. Saa ollakin, sillä naurut ja itkut ovat osa suruamme, tulevat aina olemaan. 
Mutta tuohon tutkimuksen vielä palaan... Olen saanut kommenttia, että tietäähän tuon tutkimattakin. Niin tietää, muttei kaikki. Onhan ihmisiä, jotka joutuvat todella ulalle, kun suru kohtaa ja tunteet syöksyy hallitsemattomasti. Kun niitä ei voi hallita, voi vain vierestä itseään seurata, kauhulla, epäuskoisena ja jopa peloissaan. On sitten ihmisiä, jotka vaativat tiukat faktat, teorian ja tutkimustyön, jotta uskaltava ja osaavat oman mielipiteensä muodostaa. Nyt kun asia on tutkittu, siitä on olemassa ihan tulokset, saattaa joku jopa itseään paremmin ymmärtää tai antaa tunteillekin luvan olla olemassa, esiintyä. 
Samaisessa tutkimuksessa todettiin, että surussa rauhoittavien ja turruttavien lääkkeiden käyttö on huomattavasti vähentynyt. Mikä on aivan älyttömän tärkeä asia! Itse olen vetänyt ja vedän yhä ilman rauhoittavia, sillä asiaa ei korjaa se, että turruttaa itsensä tai haluaa paeta mömmöjen taakse. Moni sitä akuutissa surussamme ihmettelikin, mutta haluan olla läsnä ja kokea kaiken aidosti, muistaa ja tuntea niin paljon kuin kapasiteettini antaa periksi. 
Olen myös kuullut yhden ihmisen kertomana esimerkin vuosikymmenien takaa, joka säikäytti hänet, mietityttää yhä. Koulukaveri, teini-iässä oli oman käden kautta lähtenyt. Hänen vanhempansa, olivat hautajaisissa olleet kuin viilipytty, mömmöillä turrutetut. Ei mitään tunnetta, ilmaisua, kyyneliä, tuskaa.... Kuin robotti, vahvojen lääkkeiden alaisena toimineet. Mitä tämä oli sureviin teineihin jättänyt, heitä olisi kovasti ja tuskaisesti itkettänyt, mutta eiväthän he voineet itkeä, jos kerran ei vanhemmatkaan... Toki jokaisen tilanne on erilainen, onneksi on lääkkeitä asiaan jos toiseenkin, niitä on hyvä käyttää silloin kun ne tulevat tarpeeseen, antavat tarvittavan avun. Mutta kun ei ole onnellisuusnappia, aikajananappia, surusta parantavaa nappia olemassa. Omasta mielestäni asiat on vain syytä kohdata mennä nokatusten todellisuuden kanssa. Itkien, huutaen ja vaikeroiden, mutta se on osani. Suru, ja myös ilo sekä monet muut välitunteet siinä matkalla, ovat osa elämääni, arkeani, tulevat aina olemaan. Minä olen myös niiden asioiden kautta se ihminen miksi minut elämä on muokannut. Samaan aikaan tunnistan yhä sen alkuperäisen Tiinan, vaikka olen muuttunut, muutoksessa, olen myös oma itseni. 
Toki lapsuudessani, en ole itkenyt, en uskaltanut kertoa miltä tuntuu, saati sitten näyttänyt sitä. Olen oireillut, kärsinyt ja ne ovat jättäneet minuun ikäviä arpia. Mutta jos en muuta, niin itkemään minut on opetettu, olen oppinutkin, ja tunnen erittäin selvästi sen hyötyvaikutukset elämässäni. Kun saan päästellä ulos, monilla eri keinoilla, sen mitä koen, tunnen ja kuinka reagoin. Ei kuuna päivänä uskoisi, että olen siitä omasta teinivuosien tukahdutetuista tunteistani päässyt jo näin pitkälle. Ja matka jatkuu yhä... On tämä koulu, mutta tälläkin saralla koen napsivani opintopisteitä, joskin monet ehdot ja hylätyt saan ottaa uusintojen kautta. Ei tämäkään helppo tutkinnon osa ole.

Viime viikolla sain kuulla jälleen ikävän suru-uutisen, tuttavani, perheenäiti joutui lähtemään. Se sattuu, nostaa pintaan tunteita, syvää myötätuntoa ja samaan aikaan yhä valtavaa kiitollisuutta myös kuolemalle. Yhä koen ja tunnistan samoja tunteita kuin oman lapseni kautta. Samaan aikaan oivallan, että syöpä ja kuolema eivät ole sama asia. Syöpä on kidutusta, kuolema on helpotusta. Niissä on vissi ero. 
Kun suru kohtaa muita, saan olla sivustaseuraaja, tunnen valtavaa raivoa ja vihaakin, eikä tuolle helevetin syövälle koskaan tule mitta täyteen, riitä mikään. Miksi pitää kiduttaa ihmisiä ja perheitä tuolla juupas eipäs taistelulla vuosikausia. Pari vuotta sitten koin samoja voimattomia vihoja, kun yhden tuttavan tie tuli päätöksen moisien vuosien jälkeen. Olen pakahduttavan vihainen syövälle, sille todellisuudelle. Sanoisinko olevani raivo, yhä uskoisin löytäväni kaikki mahdolliset potkunyrkkeilyvoimat, aggressiiviset temput ja uhkarohkeat ja käsittämättömät raivot, sanallisen ruoskan, jonka antaisin sivaltaa, jos se tuholainen sattuisi nokatusten kanssani samalle kujalle. Ahistaisin sen juuri sinne perimpään nurkkaan ja antisin kokea ja ennen kaikkea tuntea koko arsenaalin. Olisin ainakin saanut sanoa sanottavani, varmaan huohottaisin sitten läähättäen itse verillä, mutta, mutta... kunpa vain pääsisin nokatusten, haastamaan sitä paskiaista. Tai sitten kylmän viileesti vain pyytäisin perusteluja, kaivaisin ne ulos, vaatisin ja odottaisin. Sillä eihän vihallakaan aina asioita edistetä...

Mutta se koivuista, tuomesta, surusta ja surututkimuksesta. 

Sitten pikakelaus  viikonloppuun ja vähän menneeseen viikkoonkin.

Koulu alkoi, hiukan paikkani on hukassa, huomenna päivitämme kalenterin. Olen saanut kansioita valmiiksi, hyvä minä. Tykkään, odotan ja jaksan innostua.
Työjutuissa sain uuden vuoden sopparin, minulle tarjottiin uuttaa perhehoitotyön muotoa, odotan innolla. Koen yhä tekeväni tärkeää työtä. Viime viikolla en edes autosta päässyt ulos, kun lapsi tuli minua hihkuen ja hyppien vastaan, olin odotettu. Läikähti, lämmöllä.
Lahjakortteja, tälle viikolle pääsen jalkahoitoon. Hiukan on rouheutta joo, minähän olen paljasjalkasamoilija kesäisin, sen kyllä huomaa. Viikonloppuna innostuimme ottamaan irtioton yhden ravintolalahjakortin myötä. Ukkokullan kanssa Ouluun hotelliin yöksi ja illalla syömään. Makuelämys oli, aivan uusi sellainen, hyvä lahja. Hillityn aistikkaassa, kulinaristisessa hienostoravintolassa olin hiukan hämilläni, suoraan sanottuna kuin alligaattoori hallitsemattomine  peräsimineen porsliinikaupassa. En ollut mukavuusalueellani, en osannut keskustella viineistä, en kypsyysasteista, en vaatinut henkilökuntaa pokkuroimaan, en ollut eteerisen sliipattu, en kohtalokkaan kaunis, en hiottu ja viilattu aikuinen nainen, koin jopa istuvani väärin, olin vain mää ja mun mies. Mutta kun saimme annokset ja tilaamamme asiat eteemme pääsin makunautintoihin, henkäilin, huokailin ja sain makukiksejä. Taivaallisen hyvää. Siinä unohti epämukavuusalueet ja sen sellaiset lieveilmiöt, kun suusielumakunystyrät soittivat mukavuusalueellaan sinfonioita. Kannatti kokea. Huh.
Oli minulla myös yksi lahjakortti, jolla olisin saanut valita itselleni jotain mieluista, tytöt tietää kuinka tykkään moisesta liikkeestä. Mutta kun en osaa kauheasti ajatella minä-perspektiivistä. Se on edelleenkin vaikeaa. Jätin siis kortin käyttämättä, hautumaan. Aina kiksahdan ajattelemaan me-perspektiivistä, mikä olisi meille kaikille kivaa, koko perheelle tai jollekin läheiselle. No, annan muhia.
Oulusta kun ajelimme kotiin, saimme idean soramontuista, kalastuksesta, metsäretkestä Leskelässä. Esikoisemme jätkäkaverinsa kanssa mukaan, uudet Hai-saappaat lonksumaan, eiku menoksi. Aikataulutimme menomme, sillä illalla oli vieritakin tulossa ja sovittuja asioita. Kaikki vaikutti realistiselta, leppoisalta. Kalaa tuli, itse keskityin kuvaamiseen, löysin vaikka mitä jännää kuvattavaa. Muutamaan hirvikärpäseenkin tutustuimme. Kun lähdimme takaisin, kävimme vielä yhtä kanttarellipaikkaa katsomassa. Siinä vaiheessa alkoi kuulua sihinää, kyllä takarengas pihisi. Sunnuntai-ilta, mitä neuvoksi. Onneksi olimme miehen kotiseudulla ja muutama puhelu, niin apu löytyi. Niin me sitten päädyimme tutustumaan aivan ihaniin lampaankaritsoihin, sillä aikaa kun kumia paikkailtiin. Mutta aikatauluhan pissasi pahemman kerran, saimme perua menomme ja vieraamme. Olimme pari tuntia mutkien kautta myöhässä, mutta onneksi apu löytyi ja kaverit auttoivat.
Perjantaina olin töissä, illalla päädyimme navetanvintille Navettafolkiin, kiva ja nopeasti keksitty ohjelma sekin. Paljon tuttuja ja ystäviä sielläkin, kiva kokemus, elämys. Lauantain oli lapsenlikkana, Tollotätinä veljenpojille. Kyllä sain taas kuulla loistavaa lapsenlogiikkaa ja viisauksia joka lähtöön. Kiva päivä, meni lupsakkaan leppoisasti, Tollotätinä tolloillen. 

Mutta nyt pitäisi ovikellon soida, autonovi kuului jo loksahtavan. Päätän raporttini tähän.



0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu