VRT

Kehittyminen, oppiminen, elämä moniltakin osilta perustuu vertailuun. Ennen niin, nyt näin. Samoin kuolemaa vertaillaan, ei sillä että sitä vertailtaisiin, kumpi menetys tai kenen olisi pahempi vaan kokemuspohjalta. Vertaillaan aiheita, siitäkin syystä, jotta saadaan perspektiiviä, vertaistukea, ymmärrystä, tietoisuutta, vakauttakin omaan olemiseen. Toisaalta vertailemalla, asioita pompottelemalla, muodostamme oman tietoisuuden. Eiköhän tutkimustyö ja lääketiedekin perustuu vertailuun? Mitä tiedämme tänään, kuinka saisimme lisätietoa, onhan oltava vertailukohteita. Samoin on vaikka autot, moottorit, tekniikka, kyllähän niitäkin vertaillaan. Sen ja sen maksiminopeus on se, kun taas tuolla se onkin se.

Kuinka suuressa osassa on vertailu raja-arvoihin, oikeisiin lukemiin. Milloin on sairas tai arvot koholla, alhaiset? Terveydenhuolto, sairaudenhoito perustuu paljolti vertailuun. Toisaalta mikä on jonkin ihmisen perussyke, jos sitä ei ole koskaan aikaisemmin mitattu. Onko vaikka 90 hänelle normaali, alhainen vai korkea? Samoin oma terveys, kaikilla mittareilla verrattavissa täysin terve, lukemat optimissa. Täysin terve, sopivasti lihava, eikä sitä lihavuutta tarvitse edes mittareilla osoittaa, sehän on vyöryvää ja lyllertävää, silmillä mitattavaa. Mutta sitten on myös verrattavissa olevaa sairaalloisuuttaa, vaikka olisikin normaalipainoinen tai ihanteellisesti painava henkilö, saattaapi olla lukemien vertailussa jotain hämminkiä, vaikkapa vakavaa sairautta. Moni asia on niin suhteellista.

Itse syyllistyn siihen raivostuttavaan vertailuun nuoruuden kohdalla. Onko se sitten vertailua vertailun vuoksi, vai onko se vertauksen kautta ymmärryksen hakemista. Toisaalta joskus tytöt ovatkin kysyneet, että puhuvatko hekin sitten omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen "ennenvanhaan", niin kuin he saavat nyt edellisiltä sukupolvilta kuulla. Milloin tämä nykyisyys muuttuu entiseksi ja varsinkin ennenvanhaksi.  Onko se yhtä mystinen raja kuin se, että missä alkaa äärettömyys? Avaruus? Missä on toinen ulottuvuus? Mikä on se raja elämän ja kuoleman välillä? Ja itse asiassa olen saanut aikoinani (ennenvanhaan) myös kysymyksen, että painaako vesi saman verran joka puolella?

Nyt rääkäisy tähän aamuun. Rääkäisevätkö kurjet lentäessään? Kirkuvat, huutavat, rääkyvät? Mielestäni kyllä, lähinnä rääkäisyltä se kuulostaa. No oli mikä oli, äsken kuulin moisia ääniä. Yöpaidassani paljasjaloin kiirehdin katsomaan. Sieltä niitä lensi matalalla, kymmeniä, navetan yli joen toiselle puolelle. Mielestäni väärään suuntaan. Yritin viittilöidä, että toiseen suuntaan, sillä en tiedä ymmärtävätkö kurjet suomea. Eiku mitä, sinne ne laskeutuivat kierrellen ja kaarrellen, toiselle, väärälle puolelle jokea. No, ei mennyt kuin kahdeksan minuuttia, taas kuului rääkäisyt. Nyt samat kurjet lensivät oikeaan suuntaan, oikeassa aura-asetelmassa. Eli vertailtuaan, päätyivät lentämään sinne minne pitikin. Ainakin minun mielestäni. Nyt täällä maalla asuessa olen kyllä ihmetellyt, että kuinka kurkien huudot kuuluvatkin eri suunnasta kuin ennen vanhaan. Minulla on ollut mielikuva, että ne huutelevat ja pesivät Luomalla, Paskalannevalla, eiku mitä nykykurjet kuulostava asuvan myös toisella puolella jokea Nivassa tai Pieluslievolla. Onko se aina ollut näin, vai ovatko uudet kurkien sukupolvet tehneet vertailuja asuinpaikkansa suhteen, jotta voivat asuttaa myös toisella puolella jokea. Vai onko Paskalanneva jo ylikansoitettu, ylikurjitettu? Pakko hakea tilaa muualta. Mihin perustuu moiset mielenliikut, vai onko se oma mieli, joka vasta nyt havaitsee kurkien äänet toiselta puolelta jokea. Sain kuulla juuri televisiosta kuullun teorian, kurjet odottavat pohjoistuulta, jonka mukaan ne sitten nousevat muuttomatkalleen.

Eilen olin yhden typyn kanssa Oulussa, sydämen rasitustesteissä. Verrattavissa muihin sydämiin, huippukunnossa. Se siitä. Mutta sateisella kotimatkalla mietin hiilidioksidipäästöjä. Kun ajelee tuolla ja auto tupsuttelee jos mitä. Niin sitä minä mietin, että nouseeko päästöt ilmakehään sateella samalla tavalla kuin poutasäällä. Vai tulevatko haitalliset kaasut sateen mukana pelloille, maaperään? Onko yksityisautoilu ja autoilu yleensä vähemmän haitallista sateella kuin poutasäällä. Lapseni katsoi vähän hitaasti, kun moisia syvällisiä pohdiskelin. 

Kyllähän sitä vertailen myös ajankäyttöä. Mihin samat annetut minuutit ja päivät käytän. Lähdenkö reippaalle aamulenkille vai naputanko konetta. Arvaat vastauksen, tai sehän perustuu jo tietoon. Mikä on se oikea tapa, kenen mielestä. Tälle päivälle on ohjelmassa siivousta, naistenmessut, laatuaikaa systerin kanssa, koulutöiden päivittämisiä ja illalla tanssimaan Mattia ja Teppoa. Vertasin myös Johanna Pakoseen. Johanna kiinnostaisi artistina enemmän, mutta sitten vertasin tanssipaikkoja, Matissa ja Tepossa on enemmän tanssiporukkaa, viime aikoihin ja vuosiin verrattuna. Vertasin sitten omaa kokemusta mitä lähden hakemaan, seinäruusuiluako vaiko hikeä pintaan. Arvaat varmaan kumpi sopii minun persoonaani. Seinäruusuna olen todella piikkinen, hikisenä todella leppoinen.

Mitäpä vielä, oikeastaan olen maistellut tässä viimepäivät ajatuksiani, vertaillut ajatuskuvioita, sanoja, mielikuvia mitä sanat aiheuttavat. Olenhan nimennyt nämä viikot Kuolinviikoiksi. Kolme vuotta sitten odotimme, aavistelimme, pelkäsimme, toivoimme, kauhistelimme lapsemme lähestyvää kuolemaa. Onko se päivä tänään, huomenna, viikon kuluttua? Mihin verrata, olemukseen, arvoihin, todellisuuteen, omaan intuitioon. Ne viikot olivat todella raastavat, varsinkin tyttärellemme. Mitä sitä itse voi muuta kuin avuttomana, lapaset tipahtaneena myötäillä, elää mukana. Ne viikot ovat siis yhä kipeät, kun taas itse Valonpäivä on vapauttava, kaunis, kiitollisen huojentava. Ensimmäinen vuosi lapsemme lähdön jälkeen mietin tuota kyseistä päivää, kuinka sitä ajatella. Päädyin Valonpäivään. Nyt yritän löytää Kuolinviikkojen sanan ikävälle ja raakalle maulle, jonkin lempeämmän ilmaisun, jos se saisi omat ikävänikin, kipunikin hellittämään. Jotain lohdullisuutta tähän todellisuuteen? Ymmärrätkö ajatuskuvion? Haluanko ajatella näitä viikkoja Saattoviikkoina, Luopumisviikkoina, Muuttoviikkoina, Siirtymäviikkoina, Muutosviikkoina, Odotusviikkoina, Lohdutusviikkoina, Lohtuviikkoina, Hyvästelyviikkoina, Hyvästijättöviikkoina... Minulla ei ole vielä tähän, itselleni, vastausta, mutta tiedän sen vastauksen tulevan, siellä se alitajunnassa muhii.

Itse asiassa minun piti kirjoittaa auki erilaisia variaatioita, vertauksia nuoruudesta, sitten hairahduinkin aivan muihin vertailuihin. Tämmöinen olen, en itsekään pysy omilla pitkospuillani. Itse asiassa olen miettinyt nykyistä läskipyörillä ajelua pitkospuilla, sekin on muuttanut muotoaan. Käsittääkseni ennen pitkospuut olivat kävelyreittejä, nyt vedetään pyörillä. Sitten jos verrataan minua, en varmasti pysyisi pyörällä pitkospuilla.  Minun ei tarvitse kuin ajatella, että olen kymmenen senttiä korkealla puomilla alkaa huimaamaan, vaikka se puomi olisi maassa. Pitkosupuilla pysyn todella hyvin, kunnes tajuan että ympärillä on upottava, nielaiseva suo, en uskalla edes askelta ottaa. Mielikuvissani se on vain iso lursp!, kun suo minun sisuksiinsa siemaisee. Suuri suosta kurottava lonkero minut nappaa kiduksiinsa ja imeskelee pikkuhiljaa ravinnokseen. Suon pinnalle tai pitkospuille jää vain yksi kirkuvan punainen Hai-saapas viitteenä siitä, että täällä se eukko on ollut, mihin lie mennyt. Lähtikö taivaaseen vai upposiko suohon, kumpaan suuntaanko lie? 

Monta kertaa maalauksissa, toinen näkee avaruudellisuutta, toinen merellisyyttä, vastakohdat, mutta samat asiat löydettävissä, eri ulottuvuuksista. Eilen toin olkkariimme yhden tauluistani "Toinen ulottuvuus", se on vahvasti sinisen sävyillä, hopealla ja kerroksellisesti virtauksilla maalattu. Työ josta itse tykkään, ehkei muut ymmärrä. Välihuomautus tähän, on paljon asioita, joita ei muut ymmärrä ;-) Olen pitänyt sitä vaakatasossa, virtaukset myös vaakasuunnassa. Jostain syytä pistin sen nyt pystyyn, sen ansiosta voin kuvitella jopa jatkuvan virtavuuden, vesimäisyyden, taivaan kerroksellisuuden. Kynttilän valossa löydän siitä yhä enemmän ulottuvuuksia, toisia ja kolmansiakin. Ihastuin omaan työhöni aivan älyttömästi, se puhuttelee minua tällä hetkellä, tukeeko se juurikin näitä omia mietteitänikin elämän ulottuvuuksista, missä alkaa uusi ulottuvuus, mikä on sen syvyys. Kuvastaako maalaukseni meren vaiko taivaan syvyyksiä? Jälleen kuinka sen haluan nähdä, tai kuinka saman asian tänään näen, kuinka huomenna. Eilen sen näin taivasperspektiivistä, tavallaan virtaavan sateen läpi. 

Mutta siitä nuoruuden vertailusta, en nyt pysy millään pitkospuulla, taidan olla ihan nuorallakävelijä... Nuorallalipsuja, toki nuora on tukevasti maanpinnalla, mutta lipsuu silti. Nykyään nuoret elävät raittiisti, kyllähän sitä itse täysi-ikäisenä notkui jos missä baareissa ja yökerhoissa, korkkarit katossa ja tappiin saakka. Töitä tehtiin myös samalla asenteella, aivan käsittämättömän pitkiä ja rankkoja päiviä, floristiajoista ja hurjista sesongeista nyt puhun. Töitä täysillä kellonympärys, pikasuihku kämpillä, tsekketsekkedui ja menoksi, aamuneljään yökerhoissa ja aamukasiksi töihin. Kyllä sitä jaksoi, vauhti vain kiihtyi, omat voimavaransa tunsi. 

Nykynuoret arvostavat omaa mukavuuttaan eri lailla, unet ovat todella suuressa arvossa, niistä ei tingitä, mieluummin luovutaan bilettämisestä ja hoidetaan kaverien kanssa sättäily kotisohvalta. Ovatko nykynuoret sosiaalisempia kuin ennen, onko sosiaalisuus muuttanut muotoaan. Ennen nähtiin konkreettisesti kasvokkain, nyt voidaan olla maailmanlaajuisesti sosiaalisia omasta mukavuusperspektiivistä, omasta huoneesta, sohvalta tai kotoa. Ei tarvitse poistua mukavuudesta nähdäkseen jonkun, vaan voi olla samaan aikaan yhteydessä kokonaisen lauman kanssa. Loikkaus takaisin minun jo menetettyyn nuoruuteen... Olihan minulla aikaa nukkua univelat junamatkalla, kun jouluaattona kotiuduin. Yksi havainto onkin, että nousin Riksussa junaan, junalippu kädessäni nukahdin välittömästi. Heräsin säpsähtäen ja kuola poskella Kokkolassa, lippu oli leimattu ja ikkunan puolelta oli vieruskaveri kadonnut. Eikä mitään havaintoa, mistään. Konnari oli nyrkinsilmään lipunkin leimannut. Samoin yrittäjyysaikoina tein liikaa töitä, ei mitään rajallisuutta. Mikä järki siinäkin oli? Toisaalta yrittäjän vastuulla on moni asia, eikä aina ollut vaihtoehtoja.... Hyi, en halua muistella. Maailma on pyörinyt kaikesta huolimatta, kun minut tehokkuusyhteiskunnasta lapseni sairauden kautta syrjäytettiin, vaikka luulin olevani omassa työmäärässäni maailman napa, ja mikään ei toimi, ellen verenmaku suussa tee. Näyttäähän tuo maailma ja yhteiskunta toimivan, tosin nilikuttaa monessakin asiassa…. Ironista ajattelua moinen. Samaan aikaan yritän oppia hyväksymään uuden tavan tehdä töitä, omalla kohdallani. Voinko ottaa palkkaa vastaan siitä, että olen seurana tai tukena, istun tukevasti sohvalla, jalat rahilla ja katson vaikka piirrettyjä. Entinen minäni olisi tehnyt siinä samalla kahdeksaa muuta asiaa, jotka eivät edes kuuluisi työtehtäviini, mutta kun eihän sitä nyt syyllisyydentuntoinen ihminen voi palkkaa ottaa pelkästään seurana olemisesta. Samallahan voisin viikata, imuroida, kokata, lukea, kirjoittaa, leipoa, tehdä kirjallisia, organisoida, hoitaa, letittää, kammata, nyplätä...

Jatkuvasti löydän itseni vertaamasta nykyistä ja entistä Tiinaa toisiinsa. Entinen Tiina ei olisi sanonut ei, vaan olisi tehnyt, suostunut ja niin edelleen... Tähän minulla oli kova poisoppiminen, kaksi vuotta sitten koulussakin, kun olin vielä vauhtisokea, huomasin tekeväni omat ja sitten muutaman muunkin asiat. Yritän oppia ja opetella pysymään omalla tontillani, kyllä aikuisten ihmisten kuuluu omat sotkunsa huolehtia. Nyt tämä aikuinen ihminen, ihan aikuinen nainen, ottaa ja huolehtii itselleen päivävaatteet, sillä olen luvannut olla messuille menossa. Kaikkea sitä, meinasin moisenkin unohtaa.

Voi että oli taas tervejärkisen sairaalloista ja todella tärkeää vertailua. Niin, kenenkähän mielestä?

Kjäh kjäh!