KAT-KEL-MI-A

Jostain syystä mieleeni on pulpahdellut katkelmia, tapahtumia, jotka ovat jossain tuolla syvällä mielen sopukoissa, eikä niillä ole periaatteessa mitään käyttöä tänään. Siis tässä päivässä tai hetkessä. Vai onko? Miksi moinen seikka/asia/hetki on noussut mieleen, mitä se tahtoo kertoa, avata, oivalluttaa meikäläisessä.

Moisella alustuksella olen muutama viikko sitten alkanut jaaritteluni. Muistan kyllä mistä aikomuksenani oli kirjoittaa. Samaan aikaan on vierähtänyt muutama muukin filminpätkä kat-kel-mi-neen silmieni ohitse. Tällä hetkellä, syyskuussa, elän yhä uudelleen lapseni kuolinviikot. Kuolemaan, lähtemiseen, ei riittänyt yksi päivä ja yksi katkelma, hän teki sitä viikkoja. Enkä minä äitinä voinut muuta kuin katsoa vierestä, luopua pikku hiljaa. Antaa lapseni mennä, toivottaa hyvää matkaa ja sitä että vielä joskus kohtaamme...

Viikko sitten minulla oli vertaistukipäivä, kaksi lapsensa menettänyttä äitiä tuli meille. Voi kuinka puhummekaan samaa kieltä, kuinka ymmärrämme toisiamme. Myös kuolinviikkojen hetket, lähtemisen, elämästä irtautumisen ja suunnattoman helpotuksen lapsiemme lähdön myötä. Ne ovat näissä syöpäkarkeloissa sellaisia asioita, joita ei varmasti ulkopuolinen voi ymmärtää. Onneksi on kanssasisaria, jotka tietävät mistä puhumme, mitä toinen yrittää sanoittaa.
Tuo päivä teki hyvää, oli liikuttava koskettava, vilpitön ja reilu. Meillä oli myös hauskaa, äänekästä, ajantaju meni ja päivästä jäi lämmin läikähdys sisimpään. Itkimme ja nauroimme, naurua oli paljon itkua enemmän. Lyhyesti, vertaistuessa on voimaa, voi kunpa jokainen sitä osakseen ja hyväkseen saisi.

Jauhan paljon kuolemasta, niin jauhankin. Mutta se on osa minuutta, tulee aina olemaan. Jauhanhan minä paljon muistakin samoista asioista, maalaamisesta, opiskeluun liittyvistä, perheeseen kuuluvista, luonnosta, lemmikeistä, fiiliksisitä, aamukahvista... Aina samat levyt pyörivät, surr rurr. Kuolemasta jauhaminen, asiallinen keskustelukaan ei ole minulle vaikeaa. Välillä se toki on helpompaa, välillä se sekoittuu itkunroiskahduksiin ja sopertamiseen, ihan yllättävissäkin tilanteissa.

Viikonloppuna kävimme Turun seudulla juhlissa, paluumatkalla serkkuni perheen luona mökillä. Siellä teki vaikeaa, ikävä, muistot kat-kel-mat yllättivät vahvasti. Muistan kahden kesän akkainreissut, mereen hyppimiset, tunnelmat, uimiset, ruokailut, saunomiset, matkanteon, äänet, elämän eloisuuden, lapsemme riemun... Vieraskirjasta löytyy yhä hänen piirustuksensa. Sudenkorennot meidät nytkin piirittivät, niin kuin kahtena muistojen kesänäkin. Vuonna -15 yksi korento oli piiloutunut autoomme, matkalla se alkoi lentelemään ja vapautimme sen ulos. Se oli sellainen kirkkaan turkoosi neidonkorento. Ihania muistoja, nyt kipeitä, mutta suunnattoman tärkeitä. Meille ja heille. Se oli silloinkin Suomen lämpimin paikka (30.6.2015), niin kuului olleen tälläkin vierailulla (1.9.2019). Onneksi on muistomme, kat-kel-mat ilosta, hyvistä asioista, Elämästä isolla E:llä.

Minulla alkoi opiskelut, siis jatkuivat, loppusuora häämöttää. Voi kuinka tykkäänkään! Olen niin kaivannut samassa liemessä olevia, vertaistukea ja sitä yhteisöllisyyttä, joka opiskeluun liittyy. Arvatenkin moni asia on koulussa helpompaa, siihen löytyy pelit ja vehkeet, kotona monia asia takkuaa. Tai siis pelit ja vehkeet, ennen kaikkea käytettävä aika on kat-kel-mi-na maailmalla. Pikkaisen rääpäisen sieltä ja täältä, taas katkeaa ajatus, muualle pitää sännätä. Sitten taas yritän koota pelimerkit. Nyt hurahdin japanilaiseen sashiko-kirjailuun. Kas kummaa minulla on japanilaiseen muotokieleen ja yksinkertaisuuteen taipuvainen ajatusmaailma. Sashikossa kirjaillaan myös paljon sudenkorentoja, ne ovat vahvasti mytologiassa mukana, aiheesta löytyi valtava määrä kuvamateriaalia, yllättäviäkin yhtenäisyyksiä omien piirustusten ja kädenjälkien kautta. Olen niin täpinöissäni. Tietenkin neulani olivat vääränlaisia, liian tylppiä ja liian isolla silmällä varistettuja. Pitää moiset vielä löytää, jotta pääsen syvemmälle sashikon saloihin. Yksi kurssikaverini on itseoppinut, hurahtanut moiseen lajiin, tunsin suunnatonta vertaistukea ja ymmärrystä, kun oma hurahtamiseni meni päästä varpaisiin. Keuliiko? Ehkäpä taas, jonkin verran. Mutta minkäpä sille voi. Samaan aikaan tuostakin aihepiiristä vilahtaa jos mitä kat-kel-mi-a, pienistä suuruudenhulluihin ideoihin. Jää niin nähtäväksi mitä tämän päivän aivomyrskyni antavat työstettäväksi. Tietenkin työt ja muu elämä, perhe-elämäkin, osan aivomyrskyistä laannuttavat, mutta silti.

Meillä on sisällä kärpäsiä aivan järkyttävän paljon. Emmekä tiedä mistä niitä oikein tulee, aina vain uusia ilmaantuu. Tai siis eilen aamulla tiesin kyllä, mistä niitä oli tullut. Nousin ylös kuudelta, olohuoneessa viipyili syksyinen viileys, sitä ihmettelin. Kunnes vessapolulla tajusin ulko-ovemme olevan sepposen selällään auki. Miten se silleen? Sitäpä ei osaa kukaan selittää, kaikki eläimetkin nukkuivat sisällä, kissatkin olivat avonaisen oven yöllä löytäneet. Ehkä samasta avoimuudesta muutama kärpänenkin pörräsi. Vai lentävätkö kärpäset kuinka aktiivisesti öisin? Ainakin sisällä ne jaksavat pörrätä sierain-, jalka-, naama-, käsivarsisektorilla, jos sattuvat yöseuraksi. Mutta olihan jännä tunne..., se avoin ovi.

Viimeksi kirjoitin koivusta, siitä luopumisesta, muistelisin. Sen jälkeen pihastamme on raivattu paljon muutakin, pensasaitaa, juurakoita, kantoja, entisiä polkuja. Pihaamme on selkeytetty, rajattu, laatoitettu... Nyt kun pihaan saapuu voi nähdä kaksi kaunista pihlajaa, niiden rungot, kauneuden, pihan avoimuuden. Saamme tehdä uusia oivalluksia, havaintoja ja löytää jatkuvasti jotain uutta. Sembramännyssämme on parin viikon ajan ruokaillut pähkinähakkeja, kuinka ne osasivatkin meidän käpymme haistaa? Onko se haistamisaisti, jolla ne suunnistavat, vai kiikarinäkö, vai onko niillä käpylähettimet... Rohkeita lintuja, päästävät aivan viereen, lentävät pään korkeudella kävyt nokassaan. Ovat kuulemma matkalla pohjoiseen, vaelluksella.

Aamukaste, sitä on pihalla, auringon edessä, kauniita leijuvia aamusumuja peltojen ja joen yllä. Ilmassa on vahvasti syksyn tuntu, kypsyvän viljan hieman makea tuoksu. Puimurit, kuivaajat, traktorit ovat yökukkujia ja aamuvirkkuja, kenties aamuvirkkujen viljelijöiden avustuksella. Tykkään syksystä, yhä ja kaikesta huolimatta. Pimenevät illat, kesän valmius, värit. Kat-kel-mi-a hyvistäkin asioista, vaikka olen joutunut isästäni ja lapsestani syksyllä luopumaan. Koen kuitenkin olevani syksynlapsi. Metsään kaipaisin, mutta kun en oikein ehdi. Ja sitten siinä on myös se, että entäs jos hurahdan, niin kuin olen ennen syysmetsään hurahtanut. Sitten en ehdi näitä "maallisia" asioita, kun lompsin vain metsissä. Asioilla on aina puolensa. Olen minä käynyt vähän salaa sieniä katselemassa, mutta silloin oli vielä kuivaa, sienetöntä. On ihana tajuta metsän tärkeys myös tytöille, tuon tuostakin he käyvät siellä itse, kun pääsevät menemään omia menojaa ajokorttien myötä. Sekin on vapauttava tunne, ennen kaikkea tytöille, ei olla enää äitiriippuvaisia ja kyytejä vailla. Esikoinen ostaa pämäytti myös oman auton, mikä helpottaa entisestään tämän huushollin ajopäiväkirjojen laadintaa. Opiskeluviikkoina ja työviikkoina minä tarvitsen omaa autoa ajoihini joka päivä, jos ei ole niitä, sitten on äidin asioita ajettavana, hoidettavana. Tuo meidän automme ei sammaloidu pihassa, aina hyrrää jossakin, jonkun alla.

Minun on pitänyt kertoa myös joistakin saamistani lahjoista yksityiskohtaisemmin, mutta kun ei tahdo ehtiä. Jerikonruusun sain myös, todella jännittävä, erikoinen, mystinen tuttavuus. Kuiva, ruskea koppura, saattaa olla sitä vuosia, vuosia. Mutta kun se saa vettä, kuin ihmeen kautta avautuu, levittäytyy ja alkaa vihertämään. Synttäreiden aikaan moisen laitoin kuppiin, siinä se vihersi. Nyt laitoin kuiviltaan, ja se on käpertynyt uudelleen ruskealla kippuralle. Se elää omaa elämäänsä, moisen kasvin elinvoima ja sitkeys ovat todella hämmentäviä. Enkä moisen kasvin olemassaolosta tiennyt mitään, kunnes se putkahti pahvilaatikosta lahjaksi. Toki nimenä jerikonruusu, onhan se ollut itsellä tiedossa, mutta mistä ja miksi? Opettelemme yhä toisiamme tuntemaan.

Juhlamme, juhlani, lämmittävät yhä mieltä. Onneksi pidimme, onni on ihmiset elämässä jotka tulivat, tekivät niistä onnistuneet juhlat. Saamme olla kiitollisia heistä. Jossakin vaiheessa jopa hävetti, kun tajusin kuinka kauhean monimutkaisten matkojen takaa he tulivat, saivatko he sitä mitä odottivat. Saivatko he matkoilleen vastinetta? Toivottavasti, ainakin itsellä on hyvä fiilis pirskeistä yhä, vaikka teimmekin itse ja suhteellisen pienellä budjetilla, ei se raha kaikkea ratkaise tunnelma syntyy muilla tavoin. Juhliakin voi olla niin monenlaisia, toisaalta nämähän olivat näköiseni, nyhjää tyhjästä, kierrättäen ja ideoiden, olemattomalla budjetilla.
Sitten olen saanut kiitosta siitä, ettei juhlissa ollut riitoja, tappeluja tai eripuraa. Sekin hämmensi, sillä en kutsu meille kotiin riidanhaastajia, he eivät kuulu elämäämme. Mutta toisilla on tapana löytää se riitapukari ja ajautua sana- tai nyrkkiharkkoihin juhlailtojen päätyttyä. Meillä on ollut aina paljon juhlia, milloin milläkin teemalla, ja aina lapset ovat olleet osallisena ja saaneet olla kotona. Olen aina odottanut sellaista käytöstä, että lapset voivat olla mukana. Kerran lapset sanoivat, että pelkäsivät uutta tuttavuutta, senpä jälkeen häntä ei ole suuremmin kutsuttu. Selkeää, eikö. Ja jos käytös on huonoa, koen emäntänä ja leijonaemona velvollisuudekseni ohjata kyseisen henkilön muualle. Aika napakasti olen sanonut, voin sanoa, mihin suuntaan. Varmaan olen niin pelottava emäntä, että jokainen osaa rajoittaa käyttäytymistään, ettei tule äkkilähtöä tai lähtöpasseja... Ihan sama, vaikka niin olisikin, sillä tämähän on kotimme, lastemme koti. Yksinkertaisen mustavalkoista pohojalaista ajattelua, joko tai.

Nyt keittiöömme paistaa aurinko, heti aamusta saamme kylpeä valossa. Nämäkin aamun säteet mahdollistaa kaadettu pihakoivu. Ennen se varjosti, mutta nyt valo saa virrata, minähän tykkään kun valo virtailee esteettömästi. Keittiössämme on keltaiset verhot, on aika hienoa kuinka valo väreilee niiden läpi aamulla. Uusia aistittava nautinto, oivallus ja hyvä kokemus. Huoh. Kuinka hienosti heijastelee valojen kautta varjot seinillemme, öljypullokin tai sipulikippo ovat upeita varjoina, samoin lehtikaktus, venyttelevä posliinikukka, tuolin selkänojat, verhon kudos. Kenties ikkunalla istuvan kissan profiili, venytys, kun se heijastuu valkoista rapattua takkaa vasten. On tämä jännää. Kat-kel-mi-a jos vaikka mistä, pysäyttäviä havaintoja, oivalluksia, nautintoja, ainutlaatuisia hetkiä. Elämässä on paljon hyvää, kunhan edes pät-kit-täin niistä saa ha-vain-to-ja ja kat-kelmi-a.

Nyt tämä katkokirjoittaja ryhdistäytyy, kipaisee suihkun kautta ostamaan teräväkärkistä neulaa, hakee imurin huollosta. Imuri oli vetänyt moottoriinsa koirankarvaa solmuiksi saakka, miten se on (muka) mahdollista. Pikakelauksella juostavat, jotta voi paneutua sashikon maailmaan ja ehdin vielä töihinkin muutamaksi tunniksi. Otanko varulta uudet, ihanat, punaiset kumisaappaani autonperään, jos eksyn metsäretkelle... Tekisi niin mieli, voin kuvitella syksyn tuoksut ja vehreyden, kenties sienien ruskeat kiiltävät lakit, puolukoiden punastumisen ja kurkien kiljahtelun lähisuolla ja kaartelun puiden latvojen yllä...